EU:n tuomioistuimen julkisasiamies Maciej Szpunar on juuri antanut lausuntonsa valituksesta,jonka espanjalaiset tekijänoikeusjärjestöt ovat tehneet Espanjassa käytännössä
olevasta yksityisen kopioinnin hyvitysmaksujärjestelmästä. Kannanotto on
mielenkiintoinen, koska Suomessa on nykyisin samanlainen järjestelmä kuin
Espanjassakin. Olen jo muutamaan kertaan päättänyt, etten enää seuraa hyvitysmaksun
vaiheita EU:ssa, mutta kysymys on teoreettisella tasolla niin koukuttava, että
oli sittenkin pakko palata asiaan.
Aluksi pieni
kertaus. Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on EU:n
tietoyhteiskuntadirektiiviin perustuva korvaus, joka maksetaan tekijöille ja
esiintyville taiteilijoille siitä hyvästä, että yksityiset kansalaiset
todennäköisesti tekevät heidän teoksistaan kopioita omaan käyttöönsä. Alun
perin maksu on lisätty kopiointiin soveltuvien laitteiden, kuten tallentavien
digiboksien ja tyhjien cd-levyjen hintaan, mutta Espanjassa ja Suomessa
korvaukset suoritetaan nykyisin valtion budjetista.
Periaate on
selvä, mutta EU on säätänyt hyvitysmaksusta mahdollisimman monimutkaisella
tavalla. Sen sijaan että direktiivillä säädettäisiin kaikkia jäsenmaita
sitovalla tavalla maksun suuruudesta ja jakotavasta, EU jättää jäsenmaille
vapaat kädet päättää käytännön toimista. Niinpä maksujen taso sekä se, mistä
laitteista maksuja peritään, vaihtelee suuresti. Lisäksi direktiivi antaa
jäsenmaille mahdollisuuden yksinkertaisesti vain kieltää yksityinen kopiointi.
Jos kopiointi ei ole sallittua, ei voida kerätä maksujakaan. Tällainen tilanne
on ollut Isossa-Britanniassa, Irlannissa ja muutamassa pienemmässä jäsenmaassa.
Viis siitä, miten paljon kopiointia todella tapahtuu.
Viime vuonna Britannian hallitus päätti vihdoin laittaa
asian kuntoon ja lisätä tekijänoikeuslakiin yksityistä kopiointia koskevat
säännökset. Yksityinen kopiointi tuli nyt lailliseksi, mutta huomattavasti
suppeammissa puitteissa kuin Suomessa. Britanniassa kopioita ei saanut tehdä esimerkiksi
lainaksi saaduista tallenteista, eikä niitä saanut luovuttaa toisille
henkilöille edes perhepiirissä. Tällä perusteella Britannian hallitus katsoi,
että kopioinnin aiheuttama haittaa oli niin vähäistä, ettei hyvitysmaksuja
tarvittu. Jo muutaman kuukauden voimassa ollut säännös jouduttiin kuitenkin
perumaan, kun tekijänoikeusjärjestöt valittivat kansalliseen tuomioistuimeen.
Tuomarit katsoivat, ettei hallitus ollut riittävän hyvin perustellut näkemystään
siitä, ettei yksityisestä kopioinnista ole haittaa.
Tällä välin Espanjan hallitus oli kyllästynyt
laitevalmistajien ja tekijänoikeusjärjestöjen jatkuviin oikeudenkäynteihin
siitä, mikä oli maksun oikea taso, ja päätti siirtää korvaukset valtion
budjettiin. Tekijänoikeusjärjestöt eivät olleet tyytyväisiä. koska korvausten
reaalitaso laski samalla huomattavasti, ja valittivat asiasta EU:n
tuomioistuimeen. Valituksen keskeinen peruste oli, ettei
tietoyhteiskuntadirektiivi järjestöjen mukaan salli hyvitysmaksun korvaamista
jäsenmaiden budjeteista. Lisäksi järjestöt korostivat, että korvausten pitää
perustua todellisen kopioinnin määrään. Jos korvauksen suuruus on etukäteen
lyöty lukkoon budjetissa ja samaan aikaan kopioinnin määrä muuttuu, tilanne on siis
järjestöjen mielestä joka tapauksessa direktiivin vastainen.
EU:n tuomioistuin ei vielä ole tehnyt asiassa ratkaisua,
mutta julkisasiamiehen kannanotosta voi saada joitakin viitteitä.
Teksti löytyy verkosta myös suomeksi, mutta olen sen tulkinnassa nojautunut 1709-blogissa julkaistuun epäviralliseen yhteenvetoon.
Julkisasiamies Maciej
Szpunar aloittaa kannanottonsa laajalla katsauksella yksityistä kopiointia
koskevien säännösten historiaan. Szpunar muistuttaa, että yksityinen kopiointi
on yhtä vanhaa kuin tekijänoikeus: useimmissa Euroopan maissa se on ollut
perinteisesti sallittua, joko lakiin kirjattuina tekijänoikeuden rajoituksena
tai yleisenä käytäntönä. Yksityisen kopioinnin haittojen korvaaminen tuli
ajankohtaisesti vasta, kun tallennuslaitteet yleistyivät niin paljon, että
kopioinnista voitiin olettaa olevan haittaa tekijöille. Szpunar katsoo myös,
ettei direktiivi sinänsä ota kantaa siihen, miten korvauksiin tarvittavat varat
kerätään: peritäänkö ne laitteiden hinnassa vai suoraan veronmaksajilta. Tältä
kannalta Espanjan (ja Suomen) ratkaisulle ei ole EU-lainsäädännön mukaan ole
periaatteellista estettä.
Sen sijaan Szpunar
toteaa, että kopiointikorvausten on perustuttava todelliseen haittaan, joka
kopioinnista aiheutuu tekijöille. Ellei tätä oteta huomioon korvausten
suuruudesta päätettäessä, järjestelmä on EU:n lainsäädännön vastainen.
Tämän voi
lukea suoraan direktiivin perusteluista. Valitettavasti direktiivi ei
kuitenkaan anna mitään ohjetta siitä, miten todellinen haitta pitäisi arvioida.
Ei riitä että tutkitaan miten yleistä kopiointi on. Pitäisi myös selvittää,
miten paljon kopiointi todella vähentää myyntiä. EU:n tuomioistuin on jo tehnyt
toistakymmentä ratkaisua hyvitysmaksuun liittyvissä asioissa, mutta
toistaiseksi yhdessäkään tapauksessa ei ole jouduttu ottamaan selkeästi kantaa
haitan arviointiin. Szpunar
ei myöskään nyt näytä vielä ottavan kantaa siihen, täyttääkö Espanja
vaatimuksen.
Suomen nykyinen
hyvitysmaksujärjestelmä on samalainen kuin Espanjassa, mutta korvausten
reaalitaso on huomattavasti korkeampi. Kukaan Suomesta ei myöskään ole
valittanut EU:n tuomioistuimeen. Julkisasiamiehen kannanoton perusteella voisi
arvioida, ettei nykyisen järjestelyn jatkumiselle ole esteitä, kunhan Suomen hallitus tarvittaessa pystyy osoittamaan keränneensä riittävästi tietoa kopioinnin
yleisyydestä. Todellista haitaa tuskin pystytään mittaamaan.
