Uuden opetus- ja kulttuuriministerin työlistalla on Suomen
elokuvasäätiön uudistaminen. Ylihuomenna (11.6.) ministeriö järjestää alan
väelle kuulemistilaisuuden, jonka tausta-aineistona on Svenska kulturfondenin
johtajan Leif Jakobssonin selvitys. Helsingin Sanomat teki aiheesta jutun
viikko sitten (”Suomeen halutaan uusi elokuvavirasto”, 2.6.2015), mutta
opetusministeriön verkkosivuilta sen ruotsinkielinen teksti löytyy pienen
salapoliisityön jälkeen.
Suomen elokuvasäätiö on organisaatio, jonka tehtävänä on
jakaa valtion tukea kotimaiseen elokuvatuotantoon. Vuonna 1969 perustetussa
säätiössä ovat valtion lisäksi mukana Suomen elokuvateatterinomistajien liitto,
Suomen elokuvatoimistojen liitto sekä Suomen filmivalmistajien liitto. Viimeksi
mainitut eivät vuosikymmeniin ole sijoittaneet senttiäkään rahaa säätiön
toimintaan, mutta käyttävät siellä mielellään äänivaltaa. Ei ihme, että valtion
mielestä säätiömalli alkaa tuntua vanhentuneelta. Vuonna 2014 tehdyssä
selvityksessä säätiön toiminnasta on löydetty muitakin ongelmia.
Jakobssonin vastaus ongelmaan on Suomen elokuvasäätiön ja
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) yhdistäminen. Ruotsiksi uuden
laitoksen nimeksi tulisi Finlands filminstitut (sananmukaisesti Suomen
elokuvainstituutti), Hesari käyttää nimitystä ”elokuvavirasto”. Karlsson
perustelee laajalti uudistuksen etuja: kahden organisaation yhdistämisestä
syntyisi lisäarvoa, hallintokulut vähenisivät ja mediakasvatukseen saataisiin
enemmän resursseja.
En ole elokuva-alan asiantuntija; muut pystyvät varmaan minua
paremmin arvioimaan uudistuksen vaikutuksia suomalaiseen elokuvatuotantoon. Arkistoista
minulla on kuitenkin pitkä kokemus, ja olen seurannut av-aineiston arkistoinnin
kehitystä Euroopassa pitkään. Pelkään pahoin, että elokuvasäätiön ja KAVIn
yhdistäminen merkitsisi elokuvien ja muun av-aineiston arkistoinnille pahaa
takaiskua.
Elokuvien arkistoinnin käynnisti meillä vuonna 1957
perustettu Suomen elokuva-arkisto. Talkoovoimin käynnistetystä yhdistyksestä
kasvoi erinomaisesti hoidettu julkinen arkisto, joka sai pelastetuksi
katoamassa olleet vanhat filmirullat ja järjesti uusien elokuvien lakisääteisen
arkistoinnin. Suurelle yleisölle arkisto tuli parhaiten tunnetuksi mainioista
esityssarjoistaan.
Elokuva-arkisto ei kuitenkaan ollut kiinnostunut
televisio-ohjelmista, vaikka televisiosta oli vuosien mittaan kasvanut elokuvaa
paljon suurempi liikkuvan kuvan media. Yleisradio toki hoiti oman tuotantonsa
arkistoinnin, mutta näihin kokoelmiin pääsy oli ulkopuolisille monen mutkan
takana. Muilla televisioyhtiöillä, joiden osuus tuotannosta kasvoi koko ajan,
ei ollut minkäänlaisia ammatillisesti hoidettuja arkistoja. Vuonna 2008
säädettiin laki radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnista. Tehtävä annettiin
Suomen elokuva-arkistolle, jonka nimi muutettiin samalla Kansalliseksi
audiovisuaaliseksi arkistoksi (KAVA).
Radio- ja televisio-ohjelmien arkisointia varten
rakennettiin moderni digitaalinen järjestelmä, mutta muuten uusi aineisto jäi
lapsipuolen asemaan. Kun katsoo arkiston julkaistuja, esitystoimintaa ja
tutkimuksia, on helppo huomata että Kansallinen audiovisuaalinen arkisto oli
henkisesti edelleen elokuva-arkisto. Vuoden 2008 uudistus on vielä pahasti
kesken. Samaan aikaan opetusministeriö antoi arkistolle lukuisia uusia
ministeriön toimialaan kuuluvia tehtäviä, kuten televisio-ohjelmien ikärajojen
valvonnan (!). Arkistosta tuli instituutti, KAVAsta KAVI. Ministeriön kannalta
arkiston ja säätiön yhdistäminen olisi helppo ratkaisu, mutta Jakobssonin
muistiossa ei missään yhteydessä pohdita sitä, mikä olisi arkistoinnin asema
uudessa organisaatiossa. Ehdotettu nimi – elokuva-instituutti – ei lupaa hyvää
ainakaan televisio-ohjelmien arkistoinnista kiinnostuneille.
Jos Suomen elokuvasäätiö ja Kansallinen audiovisuaalinen
instituutti todella yhdistetään, kannattaisi samalla siirtää arkistotehtävät
kokonaan pois uudesta elokuvavirastosta. Jakobsson toteaa muistiossaan, että
Finlands filminstitut vastaisi tämän jälkeen muiden pohjoismaiden vastaavia instituutteja.
Tässä hän tulee antaneeksi väärän todistuksen. Muissa pohjoismaissa
av-aineiston arkistoinnista ovat jo pitkään vastanneet kansalliskirjastot,
instituuttien tehtävät painottuvat muualle.
Ajatus radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnin
siirtämisestä Kansalliskirjastoon oli esillä jo vuonna 2008, kun nykyistä lakia
säädettiin. Silloin elokuva-arkisto tuntui luontevammalta ratkaisulta. Sen
jälkeen medioiden konvergenssi on kasvanut kovaa vauhtia, ja muutaman vuoden
kuluttua kaikki arkistointi perustuu samoihin digitaalisiin järjestelmiin. On yhä
vaikeampi perustella, miksi kaksi opetusministeriön alaista suurta laitosta,
Kansalliskirjasto ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti ylläpitävät omia
digitaalisia järjestelmiään.
Jakobssonin muistiossa on toinenkin erikoinen piirre, joka
on syytä nostaa esiin. Muistion otsikko on AV-fältets utmaningar och strukturer
(Av-kentän haasteet ja rakenteet). Suomen suurin liikkuvan kuvan tuottaja on
Yleisradio, jonka toiminta kaiken lisäksi kustannetaan verovaroilla.
Yleisradiota – tai muita suomalaisia tv-yhtiöitä – ei muistiossa mainita
lainkaan. Joskus termi ”av-kenttä” tuntuu muistiossa tarkoittavan pelkästään
elokuvaa, välillä siihen kuuluu myös kaikki internetistä löytyvä liikkuva kuva,
mutta ei perinteinen televisio.
Tiedän toki, ettei televisiotoiminta kuulu opetusministeriön
toimialaan. Tiedän myös, että julkisen palvelun yleisradiotoiminnan itsenäisyys
on arvokas ja hyväksi koettu periaate, eikä sitä ole syytä romuttaa. Televisiolla
ja elokuva-alalla on kuitenkin niin paljon yhteistä – ei vähiten arkistoinnissa
– ettei sitä pitäisi tällaisissa yhteyksissä kokonaan unohtaa.
