Digitaaliset sisämarkkinat etenevät

Vaalit on pidetty, ja tätä kirjoitettaessa Juha Sipilä pohtii uuden hallituksen kokoonpanoa. Lehtien kulttuuripalstoilla pelätään, että erillisen kulttuuriministerin tuoli häviää kokonaan. Kukaan ei ole puhunut mitään tulevan hallituskauden suurimmasta kulttuuripoliittisesta kysymyksestä, Euroopan digitaalisten sisämarkkinoiden kohtalosta. Toissapäivänä (20.4.) verkkolehti Politico vuodatti julkisuuteen EU:n komission suunnitelmat tekijänoikeuksien uudistamiseksi. Hankkeen kärjessä on virolainen Andrus Ansip, EU:n digitaalisten sisämarkkinoiden komissaari. Ehkä Suomikin tarvitsisi kulttuuriministerin sijasta digitaalisten markkinoiden ministerin?

Digitaalisten markkinoiden ongelma on helppo selittää käytännössä. EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini on italialainen, ja seuraisi varmaan mielellään verkossa kotimaansa Italian televisiolähetyksiä, kun hän matkustaa maasta toiseen. RAI:n ohjelmat näkyvät kuitenkin vain Italiassa, San Marinossa ja Vatikaanissa, vaikka niitä olisi teknisesti mahdollista seurata verkon välityksellä koko EU:n alueella. Tavarat, pääoma ja työvoima liikkuvat EU:n sisällä vapaasti maasta toiseen, tekijänoikeudet eivät.

Asian toinen puoli on, että italialainen elokuvatuottaja ei välttämättä kaipaakaan yhteismarkkinoita. Hän myy tuottamansa filmin oikeudet erikseen jokaiseen maahan. Jos elokuva esitetään RAI:n ohjelmassa joka on jo näkynyt kaikissa EU-maissa, paikallinen tv-yhtiö ei ehkä enää olekaan kiinnostunut siitä. RAI:n pitäisi vastaavasti maksaa ohjelmasta enemmän. Ihan näin yksinkertaisesti yhtälö ei toimi, mutta kansallisesti rajatuilla oikeuksilla (EU-kielellä ”geo-blocking”) on myös kannattajansa.

Poliittisesti digitaalisia sisämarkkinoita on kuitenkin helppo kannattaa. Jokainen Espanjassa asuva suomalainen ja Britanniassa työskentelevä latvialainen hyötyisi asiasta konkreettisesti. Tekijöille ja tuottajille digitaaliset sisämarkkinat tarjoaisivat aidosti mahdollisuuden markkinoida tuotantoaan koko Eurooppaan. Ei tarvitsisi miettiä koko ajan, onko jokainen ohjelmaan sisältyvä musiikinpätkä lisensoitu myös esitettäväksi Portugalissa.

Häviäviä uudistuksessa olisivat ehkä ne, joiden tekijänoikeuksilla ei muutenkaan olisi kysyntää oman maan rajojen ulkopuolella. Tekijänoikeuksien vapaa liikkuvuus hyödyntäisi eniten suuria tuottajamaita, joissa puhuttuja kieliä ymmärretään laajalti. Mutta ihan näin yksinkertainen asia ei varmaankaan ole. Olisi mielenkiintoista kuunnella, mitä sisämarkkinakomissaari Ansipin kotimaassa asiasta ajatellaan.

EU-lähteiden mukaan digitaalisten sisämarkkinoiden valmistelu on jo pitkällä. Huhujen mukaan EU:n komissio olisi jo sopinut asiasta eurooppalaisten tuottaja- ja tekijäjärjestöjen kanssa. Vastineeksi oikeudenomistajille olisi luvattu tehokkaampia toimia piratismia vastaan. ”Geo-blockingin” eli maantieteellisten rajoitusten poistaminen tulee olemaan uuden komission tärkein hanke tekijänoikeuksien alalla. Uudistusten yksityiskohdat tulevat vielä muuttumaan moneen kertaan. Suomessakin olisi korkea aika ryhtyä keskustelemaan niistä. Minä en ainakaan vielä tiedä, mitä kaikkea uudistus käytännössä merkitsisi. Tekijänoikeuslaissa jokainen sana ja sananmuoto voi olla tärkeä.

Otan tässä esiin vain yhden kohdan, jossa uudistuksista olisi selvää etua kaikille. Monissa Euroopan maissa rakennetaan parhaillaan kansallisia digitaalisia kirjastoja, joiden tavoitteen on parantaa kansallisen kulttuuriperinnön saatavuutta. Osa aineistosta on jo tekijänoikeudellisesti vapaata, mutta monissa maissa on myös sovittu tekijöiden kanssa suojatun aineiston julkaisemisesta. Pienikin korvaus on tekijöille edullisempi kuin se, ettei ainestoa käytä kukaan. Tällä hetkellä kokoelmien käyttö on yleensä mahdollista vain yhden maan rajojen sisällä, koska EU-laajuisista oikeuksista sopiminen on ollut liian monimutkaista. Tämän ongelman digitaalisten sisämarkkinoiden syntyminen poistaisi. 

Eduskunta ahkeroi tekijänoikeuslain muutoksia

Stubbin hallitus ei saanut valmiiksi sote-uudistusta, mutta eduskunta sai ihan loppumetreillä käsiteltäväksi pinon tekijänoikeuslain muutoksia. Ne koskevat hyvitysmaksua (kirjoitin tästä jo aikaisemmin), sopimusten kohtuullistamista, televisio-ohjelmien verkkotallennusta ja kaapelijakelua. Pieniä asioita, jotka eivät näytä ylittäneen uutiskynnystä missään tiedotusvälineissä. Niihin liittyy kuitenkin mielenkiintoisia periaatteellisia kysymyksiä. Kaapelijakelua koskevaan lainmuutosta varten perustuslakivaliokuntakin joutui pyörtämään kymmenen vuotta sitten tekemänsä päätöksen.

Mistä oikein on kysymys? Televisio-ohjelmat sisältävät suuren määrän tekijänoikeuslain suojaamia teoksia, joiden lähettämisestä televisioyhtiöt ovat sopineet alkuperäisten tekijöiden tai heidän edustajiensa kanssa. Tähän saakka asia on selvä: täytyyhän tekijöille maksaa teosten käytöstä.

Suuri osa suomalaisista kotitalouksista katselee kuitenkin ohjelmia kaapeliverkon kautta. Jos asut helsinkiläisessä kerrostalossa, kuten minä, et voi noin vain laittaa katolle omaa antennia. Ainoa mahdollisuus on turvautua taloyhtiön valitsemaan kaapelioperaattoriin. Operaattorit (Sonera, Welho jne) taas ovat viestintämarkkinalain mukaan velvollisia välittämään asiakkailleen Yleisradion ja MTV:n kanavat. Pitäisikö minun tai kaapelioperaattorin maksaa lisämaksu siitä, että ne välittävät vapaasti katsottavissa olevat tv-kanavat niihin koteihin, joilla ei ole mahdollisuutta antennivastaanottoon?

Tekijänoikeuslain mukaan pitää, vaikka asiasta on väännetty kättä 1950-luvulta saakka – siitä lähtien, kun radio-ohjelmia ryhdyttiin suurkaupungeissa jakelemaan kaapeliverkossa paremman kuuluvuuden takaamiseksi. Arkijärki sanoo, että radio- ja televisioyhtiö on jo maksanut siitä, että se välittää ohjelmaa yleisölle (eri asia on, jos kaapeliyhtiö lähettää itse tuottamaansa ohjelmaa). Tekijänoikeuslain näkökulmasta operaattori on kuitenkin liikeyritys, joka tekee uutta bisnestä suojatuilla teoksilla.

Käytännössä kaapelioperaattorilla ei ole mahdollisuutta sopia ohjelmien välityksestä suoraan tekijöiden kanssa. Ohjelmien sisällöstähän päättävät yleisradioyhtiöt. Kansainvälisissä tekijänoikeussopimuksissa asia on ratkaistu ns pakkolisenssillä. Tekijöillä ei ole oikeutta kieltää radio- ja televisio-ohjelmien kaapelijakelua, mutta heillä on oikeus ”kohtuulliseen korvaukseen”, jonka suuruuden voi päättää ”toimivaltainen viranomainen”. 

Tätäkin oikeutta on eri maissa tulkittu eri tavoin. Suomessa yleisradio-ohjelmien kaapelijakelusta ei ole maksettu erillisiä korvauksia. Kymmenen vuotta sitten eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoi, että maksu olisi ristiriidassa sananvapauden periaatteen kanssa.

Voi olla, että aika on kypsä uudelle tarkastelulle. Teleoperaattorit tekevät suurta bisnestä. Kaapelijakelun korvauksissa on kyse pienestä summasta, vuositasolla pari euroa kaapelitaloutta kohti, joka varmasti menee hyvään tarkoitukseen. Televisio-ohjelmien jakelu on internetin myötä pirstoutumassa, ja hyvä, jos ketjun jokaisesta portaasta kertyy jotakin myös tekijöille. 

Yleisradio-ohjelmien kaapelijakelusta perittävissä lisäkorvauksissa on kuitenkin kysymys niin periaatteellisesta asiasta, että olisi toivonut sekä hallituksen että eduskunnan käsitelleen sitä laajemmin. Kun hallituksen esityksessä todetaan, että lainmuutoksella ”palautetaan” tekijöille oikeus korvaukseen, olisi saman tien voitu todeta, ettei korvauksia ole aikaisemmin maksettu.

Lainmuutosta perustellaan Bernin sopimuksella ja EU:n komission kannanotolla. Tämä on sinänsä oikein, mutta olisin toivonut hallituksen kertovan tarkemmin, miten asia on muissa EU-maissa järjestetty. Kaikki jäsenmaathan ovat mukana Bernin sopimuksessa, ja kaikissa on myös kaapelioperaattoreita. Millainen on korvausten taso muissa EU-maissa, ja miten korvauksista päätetään? Hallituksen esityksen perusteluissa ainoat viittaukset ovat Ruotsiin ja Tanskaan. Onko harkittu, että valtioneuvosto olisi voinut itse päättää korvausten suuruudesta, niin kuin se päättää hyvitysmaksuista? Esityksessä vain viitataan vireillä oleviin neuvotteluihin.