Kun viime viikkoina on puhuttu paljon sananvapaudesta,
ryhdyin pohtimaan, miten pahasti vihollista saa konfliktin aikana parjata. Ja
miten konfliktin jälkeen pitäisi suhtautua siihen, mitä silloin tuli sanotuksi?
Suomessa tehtiin sodan aikana paljon sota-aiheisia lauluja.
Niin tehtiin muissakin sotaa käyneissä maissa, jopa Ruotsissa nostettiin
valmiustilaa laulun keinoin.
”Sillanpään marssilaulu” oli yksi ensimmäisistä sotaan liittyvistä lauluista. Se syntyi
jo talvisodan aikana, ja siinä korostettiin suomalaisten yksimielisyyttä ja
puolustushalukkuutta. ”Kun on vaaralle alttiina syntymämaa kotiaskareet jäädä
saa”. Vihollisesta ei sanota mitään.
Jatkosodan aikana sota-aiheisten laulujen tuotanto kasvoi.
Osa oli romanttisia iskelmiä kuten ”Pommisuojarakkautta” tai ”Ilta Kannaksella”,
joihin sota toi lisäväriä. Oli Suursuomi-haaveita ja aseveljien ylistystä,
mutta puolustustahtoa pyrittiin tietoisesti myös nostamaan vastustajan
pilkkaamisella. Tunnetuin esimerkki lienee R. W. Palmrothin sanoittama ”Silmien
välliin”, jota Olavi Paavolainen myöhemmin paheksui ”Synkässä yksinpuhelussaan”.
Laulun kantavana ideana oli ”paras ryssä kuollut ryssä”. Saman henkisiä
tekstejä, joissa luvattiin tehdä ”Pietarista hautuumaa ja Moskovasta motti”,
löytyy paljon.
Sodan jälkeen laulut hävisivät niin nopeasti, ettei
niitä tarvinnut edes kieltää – näinhän tehtiin monille kirjoille ja elokuville.
Levyt oli myyty loppuun, kymmeneen vuoteen kukaan ei Suomessa halunnut laulaa
sodasta. Ensimmäiset yritykset tähän suuntaan tehtiin vasta 1955.
1930-luvun laulajasuosikki Georg Malmsten oli sodan aikana
profiloitunut niin vahvasti propagandalaulujen esittäjäksi, että hän katsoi
sodan jälkeen parhaaksi viettää jonkin aikaa Ruotsissa. 1950-luvulla hän yritti
paluuta, ja teki Scandialle uuden tulkinnan ”Tellervosta”. Laulu oli ollut suosittu
käännös saksalaisesta marssilaulusta ”Lebe wohl du kleine Monica”. Tekstissä ei
ole mitään sotaan liittyvää, mutta assosiaation kautta se liittyi vahvasti
sotavuosiin. Vuonna 1955 ketään ei enää kiinnostanut. Uutta ”Tellervoa” myytiin
vaivaiset 288 kappaletta. Sen sijaan Scandian toista levyä, Annikki Tähden ”Muistatko
Monrepos’n” myytiin samaan aikaan lähes 35 000 kappaletta. Voisi sanoa,
että ”Monrepos” merkitsi iskelmämusiikille samaa kuin ”Tuntematon sotilas”
(1954) kirjallisuudelle. Viipurin menetys oli jo nostalgiaa, sotaan oli
löydetty uusi asenne.
Tällä välin sotavuosien levyt pysyivät kätkössä. Niitä ei
ollut koottuina missään julkisessa arkistossa , eikä niistä ollut edes tietoja
ennen kuin Urpo Haapanen aloitti ”Suomalaisten äänilevyjen luetteloiden
julkaisemisen 19667. Ehdotin silloin Scandian toimitusjohtajalle Harry Orvomaa,
että olisi jo aika julkaista LP-levyllä uudelleen kokoelma sotavuosien
iskelmiä. Saman niminen LP ilmestyi 1968 ja myi kohtalaisen hyvin. Se ei
tietääkseni herättänyt pahennusta edes innokkaimmissa Neuvostoliiton ystävissä,
vaikka mukana oli Sillapään marssilaulun lisäksi ”Korsuvalssi”, ”Eldankajärven
jää” ja ”Uraliin”, jossa vanjat laitetaan juoksemaan vilttitossuissaan Siperiaan
asti. Laulut otettiin nyt vastaan historiallisina dokumentteina.
Levy pani ilmeisesti alulle nostalgia-aallon, johon kuului lisää
uusintajulkaisuja ja uusia levytyksiä sotavuosien lauluista (esimerkiksi Pauli
Räsäsen ”Eldankajärven jää”). Lopulta syntyi myös sotavuosien lauluihin
erikoistuneita konsertteja ja yhtyeitä (Korsuorkesteri). Yhteistä näille oli kohtuuden
rajoissa pysyminen. ”Silmien välliin” jätettiin ikään kuin yhteisellä
sopimuksella lepäämään.
Vasta tällä vuosisadalla aika kypsyi kaikkien levyjen
uudelleenjulkaisemiselle. Artie Musicin 2002 julkaisema CD ”Molotohvin koktaili
– Sota-ajan propagandaa levyillä 1940–1942” kokosi yhteen vielä
julkaisemattomat levytykset, kuten ”Silmien välliin” ja ”Mottimatit marssilla”.
Niistä käy ilmi, miten viholliskuvaa luotiin laulun voimin. Levyn liitteenä on
Maarit Niiniluodon asiantunteva esittely, jossa laulut asetetaan
historialliseen yhteyteensä.
Tällä hetkellä kaikki sotavuosien laulut –
romantiikasta räikeimpään propagandaan” ovat helposti saatavissa. Hieno juttu. Tuttu
levykauppias on jopa kertonut, että CD on ollut historiasta kiinnostuneiden venäläisten
turistien suosiossa. Mutta voi kuitenkin miettiä, milloin propaganda muuttuu
historiaksi. Kuvitelkaapa, että laulussa sana ”ryssä” vaihdettaisiin joksikin
muuksi kansanryhmäksi tai poliittiseksi ryhmäksi? Konfliktejahan riittää. Voisiko
sellaisen laulun julkaista?
