Yleisradio lähetti huhtikuussa hienon dokumenttiohjelman
vuonna 2009 kuolleen Vivian Maierin valokuvista. Maier toimi koko ikänsä
lastenhoitajana amerikkalaisissa perheissä, mutta vapaa-aikanaan hän otti
valokuvia, joita hän ei koskaan näyttänyt kenellekään. Maierin kuoleman jälkeen keräilijä nimeltä John
Maloof osti sattumalta huutokaupasta paketin Maierin negatiiveja ja huomasi
iskeneensä kultasuoneen. Meier osoittautui mestarilliseksi kuvaajaksi, alan
suurten mestarien veroiseksi.
Sittemmin Maierin jäljiltä on löytynyt yli satatuhatta
valokuvanegatiivia, joista pääosa on Maloofin hallussa. Parhaista kuvista on
järjestetty näyttelyitä tunnetuissa museoissa ja gallerioissa, ja lisäksi
Maloof on ryhtynyt myymään kovaan hintaan kuvista käsin tulostettuja vedoksia. Maierin
kuviin voi tutustua hänen töilleen omistetuilla verkkosivuilla, joita Maloof ylläpitää.
Muistan ihmetelleeni jo dokumenttia katsoessani, mihin
Maloofin valokuvabisnes perustuu. Jokainen tekijänoikeuden harrastaja tietää,
ettei teoskappaleen omistaminen merkitse samaa kuin teoksen oikeuksien
omistaminen. Tekijänoikeuden näkökulmasta valokuvien oikeudet käyttäytyvät
useimmissa maissa hieman eri lailla kuin varsinaisten teosten, lisäksi kyse on
kuvista, joita ei kuvaajan elinaikana ole julkaistu. Tällaisetkin kuvat
nauttivat kuitenkin suojaa vielä kuvaajan kuoleman jälkeen. Kuka omistaa niiden
oikeudet? Vivien Maier on kuollut eikä itse kaipaa oikeuksiaan. Hän oli
lapseton eikä hänellä ollut lähisukulaisia, ja äkkiseltään kuvat näyttäisivät
olevan ns orpoteoksia. Mutta kun liikkeellä näyttäisi olevan kohtuullisen suuri
summa rahaa, Maierille alkoikin löytyä perillisiä sekä Yhdysvalloista että
hänen äitinsä kotimaasta Ranskasta. Kuvien oikeuksista on nyt vireillä
oikeusjuttu Chicagossa; asiasta on kertonut muun muassa New York Times.
En ryhdy edes spekuloimaan, kuka on kuvien oikeuksien
laillinen omistaja. Ehkä se on Illinoisin osavaltio, jonka alueella Maier
kuoli. Amerikkalainen tuomioistuin on nyt joka tapauksessa jäädyttänyt kuvien
myynnistä saadut tuotot. Päätöstä oikeasta omistajasta saadaan odottaa vuosia.
Meierin tapaus muistuttaa yllättävän paljon Hiski Salomaan
kohtaloa. Amerikansuomalainen lauluntekijä kuoli lapsettomana New Yorkissa vuonna
1957. Hän teki aikanaan toistakymmentä suosittua äänilevyä, joista ainakin osa
oli hänen säveltämiään lauluja. Tunnetuin niistä on Lännen lokari, jota on
vuosien mittaan esitetty Suomessakin tuhansia kertoja. Sen pohjalta on jopa
tehty elokuva, Lännen lokarin veli.
Ainakin Suomen tekijänoikeuslainsäädännön mukaan Hiski
Salomaan sävellykset ovat suojattuja vuoteen 2027 saakka, mutta niille ei
tiettävästi ole löytynyt omistajaa. Hän ei myöskään luovuttanut elämänsä aikana
laulujen oikeuksia millekään kustantajalle tai tekijänoikeusjärjestöllä, joten
lakia ankarasti tulkiten niitä ei oikeastaan saisi lainkaan esittää. Tilanne on
jokseenkin sama kuin Vivian Maierin valokuvilla.
Hiski Salomaallakin on tietääkseni sukulaisia
Suomessa. Tässä tapauksessa kysymys on kuitenkin vaatimattomista summista. Jos
Salomaan perilliset olisivat Teoston jäseniä, veikkaisin että esitysoikeuksien
vuosituotto olisi nykyisin kolmi- tai korkeintaan nelinumeroinen luku. Sillä
rahalla ei Yhdysvalloissa palkata asianajajia.
