Saamelainen musiikki maailmankartalle

Tiesittekö, että Kautokeinossa järjestetään alkaa ensi keskiviikkona (16.4.) suuri kansainvälinen laulukilpailu, jonka voittaa taatusti jokin saamenkielinen laulu? Sami Grand Prix on järjestetty säännöllisesti vuodesta 1990 lähtien, ja monilla kilpailun voittajista on sen jälkeen alkanut näyttävä ura. Viime vuoden voittaja oli ruotsalainen Melina Kuhmunen.

Kiinnostuin tutustumaan tarkemmin uuteen saamelaiseseen musiikkiin pari kuukautta sitten, kun törmäsin kiinalaiseen tutkijaan, joka oli ollut kotimaassaan Wimme Saaren konsertissa ja innostunut niin paljon, että oli varta vasten tullut Suomeen. Suurin osa kilpailuvoittajista on vuosien mittaan tullut Norjasta, kuten toissavuotinen Inger Gaup, mutta ykkössijalla on ollut myös suomalaisia, muun muassa lahjakas Niko Valkeapää. Vuoden 2002 voittaja oli Venäjän kolttasaamelainen Elvira Galkina. Sami Grand Prix-kilpailussa on kaksi sarjaa: perinteisen joi’un ja uuden saamenkielisen musiikin sarjat.

Saamelaisen musiikin noususta kertoo myös laaja levytuotanto. Yllätyin, kun huomasin että vuodesta 1990 lähtien viisikymmentätuhatta saamelaista on saanut aikaiseksi pari sataa CD-levyä, joiden skaala ulottuu joikaamisesta saamenkieliseen rockiin. Tuotanto on vilkkainta Norjassa, jossa on useita saamelaiseen musiikkiin erikoistuneita levy-yhtiöitä. Työ on tuottanut myös näkyviä hedelmiä: maailmalla tunnetaan muitakin saamelaisia tähtiä kuin Mari Boine. Kovin montahan heitä ei ole, mutta suhteessa väkilukuun saamelainen musiikki on jo maailmalla tunnetumpaa kuin suomalainen.

En yritä arvata, kuka voittaa tämän vuoden Sami Grand Prixin, mutta onnea etukäteen voittajalle. Täytyy seurata saamenkielisiä uutislähetyksiä. Suomessa laulukilpailua ei muistaakseni ole koskaan nähty televisiossa, voittajaa tuskin edes mainitaan etelän lehdissä.

Lailliset ja laittomat tallennukset

Kirjoitin vuosi sitten oikeusjutusta, jossa tekijänoikeusjärjestöt ja tv-kanavat vaativat Tvkaista Oy -nimistä yritystä lopettamaan tallennuspalvelunsa. Tvkaistan mukaan palvelu oli yksityistä kopiointia, kun taas vastapuolen mielestä ohjelmien tallentamiseen piti hankkia lupa. Syyttäjä epäili Tvkaistan syyllistyneen tekijänoikeusrikokseen, teollisuusrikokseen ja petokseen.

Tvkaista tarjosi television katsojille mahdollisuuden tallentaa netissä haluamansa tv-ohjelmat myöhempää katselua varten. Suunnilleen samanlaista palvelua tarjoavat nykyisin kaikki suuret teleoperaattorit. Epäilin silloin, että Tvkaista oli uutena yrityksenä nostettu esiin varottavana esimerkkinä. Syytettynä oli myös yrityksen lainopillinen neuvonantaja, mikä on aika poikkeuksellista. Tänä keväänä Tvkaistan toiminnasta on kuitenkin tullut esiin lisätietoja, jotka ovat aika noloja. Yhtiö oli puolustanut toimintaansa sillä, että jokaisella asiakkaalla oli yksityistä kopiointia varten oma tallennin. Poliisi löysi Tvkaistan konesalista 2996 kytkintä, joita ei ollut liitetty sähköverkkoon. Kyseessä oli pelkkä kulissi, tallentaminen tapahtui muualla. Sitten yhtiö asetettiin konkurssiin ja toimitusjohtaja katosi ulkomaille.

Viime aikoina on vuoroviikkoina ilmoitettu palvelun päättyneen ja sitten taas jatkuvan. Toimintaa jatkaa uusi Tvkaista, jolla ei oman ilmoituksensa mukaan ole mitään tekemistä vanhan yhtiön kanssa. Sillä ei myöskään ole osoitetta, vaan se toimii ulkomailta käsin syvällä Internetissä samoilla vesillä kuin Pirate Bay.

Tällä välin ammattilehdissä on kerrottu, että teleoperaattorit ovat päässeet tekijänoikeusjärjestöjen ja tv-kanavien kanssa sopuun tallennuspalvelujen jatkamisesta. Siis samasta toiminnasta, jota Tvkaistakin harjoitti. Sopimuksen ehdot ovat liikesalaisuus, rahaakin maksetaan, mutta tv-kanavien kannalta tärkeimmät myönnytykset ovat se että asiakkaiden on tulevaisuudessa pakko katsoa ohjelmien lomaan sijoitetut mainokset (!), ja ohjelmia saadaan säilyttää vain tietty aika.

Totesin jo vuosi sitten, että nykyisen tekijänoikeuslain näkökulmasta tallennuspalveluiden toiminta näyttäisi kyllä olleen laitonta. Kuten opetusministeriön tekijänoikeustoimikunnan mietinnössä 2012 todettiin, ”ilman palvelun tarjoajaa ei asiakkaalle valmistuisi kappaletta teoksesta”. Lain mukaan elokuvateoksen yksityistä kopiointia (joka itse tehtynä olisi laillista) ei saa antaa toisen tehtäväksi. Ilman lainmuutosta ei säännöstä voi ulottaa näitä teoksia käyttäviin verkkotallennuspalveluihin, totesi toimikunta.

Tv-kanavien ja teleoperaattoreiden sopimukseen liittyy kuitenkin ongelma. Nykyisen lain mukaan mikään organisaatio ei voi myöntää yhdeltä luukulta oikeuksia televisio-ohjelmien tallentamiseen. Jokainen tv-ohjelma pitää sisällään satoja erilaisia oikeuksia: taustamusiikin tekijät, käsikirjoittajat, tuottajat, näyttelijät, lavastajat, tuottajat. On tv-yhtiöiden itse tuottamia ohjelmia, teatterilevityksessä olleita elokuvia, ulkomaisten tv-yhtiöiden ohjelmia ja niin edespäin. Kaikkien oikeudet kulkevat eri reittejä. Tallennussopimuksen uutisoinnin yhteydessä todettiinkin, että sitä varten tarvitaan vielä lainmuutos, uusi sopimuslisenssipykälä. Siihen saakka kunnes lainmuutos saadaan aikaan, tallennuspalvelut ovat periaatteessa laittomia, koska kukaan ei kaikkia tarvittavia oikeuksia pysty myöntämään. Mutta ilmeisesti tähän pitää suhtautua samalla tavalla kuin Putinin toimiin Krimillä. Ei se ihan oikein mennyt, mutta ei sen takia nyt voi rikkoa välejä tärkeään kauppakumppaniin….

Olisiko lakia voitu muuttaa niin, että tallentamispalvelut olisi sallittu? Tämä olisi toteutettu esimerkiksi muuttamalla yksityistä kopiointia koskevaa lain kohtaa siten, että kopioinnin saisi antaa toisen tehtäväksi. Tv-ohjelmien samanaikainen uudelleenlähettäminen kaapeliverkostossa on periaatteessa samanlaista teosten uutta käyttöä kuin ohjelmien tallentaminen myöhempää katselua varten. Vasta vuonna 1995 tekijänoikeuslakia muutettiin niin, että televisio-ohjelmien samanaikainen edelleen lähettäminen kaapeliverkossa oli sallittua ilman oikeudenomistajien lupaa. Tätä ennen toimintaa harjoitettiin periaatteessa luvatta, samalla tavalla kuin tallennuspalveluita nykyisin. Tosin opetusministeriö muistaa vieläkin silloin tällöin muistuttaa, ettei poikkeus ole ihan sopusoinnussa Bernin tekijänoikeussopimuksen kanssa.

Helsingissä televisiota ei käytännössä voi katsoa muuten kuin kaapeliverkon kautta. Omia antenneja ei saa katolle viritellä. Kaapelitelevisio on vakiintunut osa tv-toimintaa ja kaapelioperaattoreilla on velvollisuus välittää samanaikaisesti kaikki vapaasti etenevillä aalloilla saatavissa olevat kanavat. Sanoi Bern mitä tahansa, en usko että suomalaiset äänestäjät olisivat hyväksyneet tilannetta, jossa kaapelialueilla asuvilta katsojilta olisi peritty ohjelmien vastaanottamisesta erillinen tekijänoikeudellinen lisämaksu.

Mitä kuluttajan käteen jää?

Taloudellisesta näkökulmasta kaapelijakelussa ja tallennuspalveluissa on toki eroja. Kaapelijakelu on antennijakelun tekninen vaihtoehto, kuluttajan näkökulmasta niillä ei ole eroa. Tallennuspalvelut tarjoavat samanlaista lisäarvoa kuin tallentavat digivirittimet. Teleoperaattorit haluavat lisätä viihdepalveluihinsa mahdollisuuden tallentaa vapaasti katsottavia tv-ohjelmia, koska tilaajat voivat näin ajatella säästävänsä digiboksin hinnan. Digibokseista taas maksetaan hyvitysmaksua, joka käytetään kulttuurin tuotantoon.

En kuitenkaan niele väitettä, jonka mukaan tallentamisesta tehty sopimus on liikesalaisuus, jonka yksityiskohtia ei tarvitse kertoa ulkopuolisille. Sopimuksen aikaansaamiseen tarvitaan lainmuutos, ja eduskunnan olisi kohtuullista tietää, mitä sillä saadaan aikaan. Osapuolena on myös tv-verolla rahoitettu Yleisradio.

Kun tallentamisesta aletaan maksaa korvauksia, oletan että järjestöt jakavat sen suunnilleen samalla tavalla kuin hyvitysmaksut ja muut vastaavat korvaukset. Suuri osa menee apurahoina uuteen tuotantoon, mikä on hyvä asia. Mutta kuinka suuri osa rahoista lopulta jää Suomeen, kuinka paljon menee ulkomaille? Ainakin puolet tallennetuista tv-ohjelmista on ulkomaisia.

Täytyy muistaa, että tekijänoikeuden näkökulmasta tuotantoyhtiöt ja tv-yhtiöt ovat oikeudenomistajia siinä missä yksityiset taiteilijatkin. Miten rahat jaetaan tekijöiden ja tuottajien kesken? Pitäisikö Yleisradion antaa tv-verolla tuotetut ohjelmat tallennettavaksi ilmaiseksi (siltä osin kuin Ylellä on tuottajan oikeudet), vai pitäisikö osa korvauksista päinvastoin suunnata Ylen toimintaan?

Voidaan myös sanoa, että tallennuskorvaus koskee samoja oikeuksia kuin tallentavista digivirittimistä perittävä hyvitysmaksu. Hyvitysmaksun suuruuden määrää valtioneuvosto. Nyt sille saadaan markkinoilla sovittu vertailukohde, mutta mikä se on? Onko se suurempi vai pienempi? 

Miten käy tallentavien digivirittimien?

Ajastimella varustetut vhs-nauhurit mullistivat aikanaan television katselun. Kotikatsojat eivät enää olleet ohjelmapäälliköiden laatimien aikataulujen orjia, ohjelman saattoi tallentaa katsottavaksi itse kullekin parhaiten sopivana ajankohtana. Tv-kanavat reagoivat lisäämällä ohjelmatarjontaa hankalina vuorokauden aikoina. Tuskin monikaan katsoo telkkaria kolmelta aamuyöstä, mutta jos silloin tulee mielenkiintoinen uusinta, sen voi katsoa myöhemmin.

Kun analogisesta televisiosta siirryttiin digitaaliseen, tallentavat digivirittimet tarjosivat uusia palveluita. Parhailla laitteilla saattoi tallentaa useampia kanavia samanaikaisesti. Tv-yhtiöt vastasivat haasteeseen kehittämällä omia verkkopalveluitaan (esimerkiksi Ylen Areena). Niissä oli se etu, että verkosta saattoi jälkikäteen löytää myös ohjelmia, joita ei ole muistanut tallentaa, mutta toisaalta ohjelma säilyvät palvelussa vain muutaman viikon ajan. Omalla digiboksilla ohjelmia voi säilyttää niin kauan kunnes kovalevy hajoaa (normaalisti noin kahden vuoden kuluttua).

Tallennuspalvelut syövät ajan mittaan tallentavat digivirittimet pois markkinoilta. Digibokseille käy samalla tavoin kuin kasettinauhureille, cd-soittimille, Nokian mallille 1110 ja monille muille hyville laitteille, joita ei vain enää saa mistään. Digiboksien tuotekehittely näyttää lakanneen joitakin vuosia sitten, Anttilan hyllyssä seisovat samat mallit. Jonakin päivänä digibokseja ei saa kuin tilaamalla Internetin kautta Kiinasta.

Mitä tapahtuu, jos tallennuspalvelut korvaavat kokonaan tallentavat digiboksit? Kuluttajan kannalta molemmat tarjoavat mahdollisuuden tv-ohjelmien ajansiirtoon. Kustannuksia on vaikea verrata, tallennuspalveluissa tulee laitekustannusten lisäksi laajakaistayhteyden hinta. Mutta kustannuksia tärkeämpää on, että siirryttäessä digibokseista tallennuspalveluihin tv-katsojan autonomia kaventuu. Jos olen ymmärtänyt oikein, nyt solmitun sopimuksen mukaan tallennuspalveluiden tekniikkaa muutetaan niin, että tallennettuja ohjelmia ei voi säilyttää niin kauan kuin haluaa. Mainoksia ei enää voi pikakelata. Eduskunta voisi miettiä, haluaako se välttämättä siunata lainmuutoksen, joka tekee käytännössä mainosten katselusta pakollista.