Warner Music Finland avasi viime viikolla lähes koko
arkistonsa nettiin. Musiikinharrastajilla on nyt mahdollisuus kuunnella Spotify-musiikkipalvelun
kautta useita kymmeniä tuhansia suomalaisia äänitteitä. Porttina arkistoon
toimii käyttäjäystävällinen portaali, josta musiikkia voi hakea muun muassa
vuosiluvun ja taiteilijan nimen mukaan. Aineistosta puuttuu klassinen
musiikki, jota varten avataan myöhemmin eri palvelu.
Warner Music on Suomessa suhteellisen nuori tulokas, mutta
yrityskauppojen kautta sen omistukseen on päätynyt keskeinen osa suomalaista
levytuotantoa puolen vuosisadan ajalta. Suurin osa äänitteistä on peräisin
Fazer Musiikilta, jonka Warner osti 1990-luvun alussa. Fazer oli siihen
mennessä ehtinyt kasvaa suurimmaksi suomalaiseksi levy-yhtiöksi, jonka
omistukseen oli eri vaiheissa päätynyt muun muassa Scandia-Musiikin, Levytukun,
Pohjoismaisen Sähkön ja monen pienemmän yrityksen koko tuotanto.
Ajallisesti arkisto alkaa suunnilleen viisikymmenluvun
puolivälistä, vinyylilevyn aikakauden alusta. Mukana on myös merkittävä määrä
vanhempia äänityksiä, jotka ne on vuosien mittaan julkaistu uudelleen LP- tai
CD-muodossa, mutta pelkästään 78 kierroksen ”savikiekoilla” ilmestynyt aineisto
puuttuu. 1960-luvulta 1980-luvulle Warnerin arkistossa on pikaisesti laskien
kolme neljäsosaa koko aikakauden suomalaisesta levytuotannosta. Tällä hetkellä Warnerin
markkinaosuus Suomessa on noin 40 %, joskin sen osuus vuosittain julkaistuista
levynimikkeistä on huomattavasti pienempi.
Eduskunnassa on parhaillaan käsiteltävänä tekijänoikeuslain
muutos, joka merkitsee äänilevyjen suoja-ajan pidennystä viidestäkymmenestä vuodesta
70 vuoteen. Blogiani seuranneet tietävät, että olen suhtautunut tähän muutokseen
tietyin varauksin. Monet ovat pelänneet, että levy-yhtiöt pitävät myynnissä
vain parhaiten kaupaksi menevän osan arkistoistaan ja muuten tyytyvät makaamaan
omistamansa aineiston päällä ja nostamaan radiosoitosta hiljalleen kertyvät
Gramex-korvaukset. Nyt voidaan todeta, että uuteen lakiin sisältyvä ”käytä tai
menetä” –pykälä toimii ainakin Warnerin kohdalla. Tämän säännöksen mukaanhan
levy-yhtiöt voivat menettää yli 50 vuotta vanhempien äänitteittensä oikeudet,
mikäli ne eivät pidä niitä yleisön saatavilla.
Pitkään toimineen levy-yhtiön näkökulmasta arkiston
digitointi on väistämättä joskus edessä, jos yhtiö haluaa varmistaa sen säilymisen.
Viisikymmentä vuotta vanhat masternauhat ovat jo elinkaarensa lopussa. Historia
on kuitenkin osoittanut, etteivät kaikki levy-yhtiöt jaksa ajatella näin pitkäjänteisesti.
Kysymys on siis myös kansallisesta kulttuuriperinnöstä. Julkisuudessa ei
ole juuri tullut esiin, että Warnerin arkiston digitoimiseen on käytetty osittain
julkisia varoja ja kopiot masternauhoista on talletettu Kansalliskirjastoon,
jossa ne ovat tulevaisuudessa tutkijoiden käytettävissä paremmallakin
äänenlaadulla kuin Spotifyssä.
Tässä tapauksessa siis liikeyrityksen intressit ja
kansallinen kulttuuripolitiikka kohtaavat onnellisesti toisensa: molempien
intressissä on, että julkaistu aineisto säilyy ja on jatkuvasti suomalaisten
käytettävissä. On mielenkiintoista nähdä, miten Warnerin kilpailijat vastaavat
haasteeseen. Vaikka Warnerin arkisto onkin suurin, myös Universalin ja Sonyn
omistuksessa on paljon historiallisesti merkittävää aineistoa. Esimerkkeinä
voidaan mainita Love Recordsin ja Pokon tuotanto. Ja miten saadaan vanhin osa suomalaista levytuotantoa verkkoon?
Myös Yleisradion arkistossa on paljon suomalaista musiikkia,
joka on yhtiön itse tuottamaa. Saadaanko nskin tavalla tai toisella kuultavaksi
verkossa. Ja toisaalta - tarvitaanko
musiikkiradiota kohta lainkaan, jos verkosta on näin helppoa kuunnelle levyjä?
