Kadonnutta musiikkia etsimässä

Harry Orvomaa (1927 – 1990) oli tunnettu levytuottaja ja Scandia-Musiikki Oy:n toimitusjohtaja. Hänen löytöjään olivat Brita Koivunen, Laila Kinnunen, Reijo Taipale, Danny, Johnny ja monet muut. Orvomaa oli myös innokas äänilevyjen keräilijä. Hän lahjoitti vuonna 1985 mittavan 78 kierroksen levyjen kokoelmansa Suomen äänitearkistolla, jonka perustajajäseniin hän kuului. Kokoelman pääosa koostui jazzista, mutta lahjoitukseen kuului Orvomaan lapsuudenkodista peräisin olevia jiddishinkielisiä levytyksiä toista maailmansotaa edeltävältä ajalta.

Jazzlevyt on luetteloitu ajat sitten, mutta ryhdyin vasta hiljattain tutkimaan arkiston varastossa seisoneita juutalaisia levyjä. Oivalsin vasta nyt, että suomella ja jiddishillä on paljon yhteistä. Molemmat olivat 1800-luvun alussa väheksyttyjä rahvaan kieliä, joilla ilmestyi lähinnä hengellistä kirjallisuutta. Vuosisadan puolivälissä molemmista tuli kirjallisia kieliä. Samoihin aikoihin kun Aleksis Kivi odotti Nummisuutareiden pääsyä näyttämölle, nuori kirjailija nimeltä Abraham Goldfaden viimeisteli ensimmäistä näytelmäänsä Iasissa, Romaniassa. Kivestä tuli suomalaisen näytelmäkirjallisuuden isä, Goldfadenista jiddishinkielisen. Bergbom perusti vuonna 1872 Suomalaisen teatterin, josta sittemmin tuli Kansallisteatteri. 

Juutalaisilla ei ollut valtiota, mutta kaikkiin vähänkin merkittäviin kaupunkeihin Itä-Euroopassa syntyi juutalaisia teattereita. Goldfadenin ensimmäinen näytelmä Di mumeh Soseh (Susanna-täti) sai satoja seuraajia. Hän perusti ensimmäisen teatterinsa Bukarestiin ja toimi myöhemmin mm Odessassa, Harkovassa, Lembergissä (nykyisessä Lvivissä), Pariisissa ja lopulta New Yorkissa.

Jiddishinkielisen teatterin kukoistus sattui samaan aikaan kun äänilevyn nousu. Teatterit esittivät laulunäytelmiä, näyttelijät tulkitsivat lauluja levylle. Levyille tallennettiin myös kuuluisien kanttoreiden esityksiä ja klezmer-tanssimusiikkia. Englantilainen tutkija Michael Aylsworth on laskenut, että yksinomaan Lembergissä toimineen Gimpelin teatterin näyttelijät tekivät vuosien mittaan ainakin 600 levyä. Teatterin tarina on luettavissa Der Yidisher Gramofon –nimiseltä sivustolta.

Juutalaisten levyjen julkaiseminen jatkui vilkkaana toiseen maailmansotaan saakka. Esimerkiksi Varsovassa toiminut Sirena –yhtiö julkaisi paljon jiddishinkielistä musiikkia (tunnettu Dallapé-orkesteri kävi myös levyttämässä Sirenan studiolla). Toiminta katkesi holokaustiin. Sodan jälkeen jiddishinkielisiä lauluja on levytetty pääasiassa Yhdysvalloissa. Ainakin puolet ennen maailmansotaa tuotetuista jiddishinkielisistä levyistä näyttää hävinneen, loput ovat hajallaan monissa yksityisissä ja julkisissa kokoelmissa.

Kun kuuntelee Michael Aylsworthin kokoamaa CD-levyä Gimpelinteatterin näyttelijöiden levytyksistä, oivaltaa nopeasti, että tässä on suuri musta aukko Euroopan kulttuurihistoriassa. Itä-Euroopan juutalaiset teatterit toimivat sata vuotta sitten eräänlaisena populaarimusiikin piilaaksona, joka koulutti suuren määrän näyttelijöitä, säveltäjiä ja sanoittajia ja tuotti tuhatmäärin lauluja, jotka ovat jääneet populaarimusiikin yhteiseen muistiin. Esimerkiksi ”Chaveh” näytelmästä ”Jud in Rumänien”, jonka Sam Schilling –niminen näyttelijä levytti Lembergissä vuonna 1906, on jo putkahtanut kaksi kertaa esiin suomen kielellä. Matti Jurva levytti sen vuonna 1938 nimellä ”Senga”. Olavi Virran tulkinnassa vuonna 1959 laulun nimeksi oli muuttunut ”Eva” (tekijätkin ovat tietysti vaihtuneet, vaikka sävelmä on sama). Monet Gimpelin näyttelijät vierailivat myös Yhdysvalloissa ja veivät ja toivat mukanaan musiikkia. Broadwayn ja Hollywoodin menestys maailmansotien välisenä aikana oli myös suurelta osin eurooppalaisten emigranttien ansiota.

Tärkeimmät juutalaisten ja jiddishinkielisten levyjen kokoelmat ovat nykyisin Yhdysvalloissa, mutta niissä on pääasiassa Amerikassa tuotettuja levyjä. Näytteitä kokoelmista voi kuunnella vaikkapa Florida Atlantic Universityn Judaica music collection –sivustolta. Euroopasta ei vastaavaa arkistoa löydy, aineisto on hajallaan . Orvomaan kokoelmassakin saattaa olla levyjä, joita ei ole säilynyt missään muualla. Kokoelman inventointi on alkanut.

Saamelainen musiikki maailmankartalle

Tiesittekö, että Kautokeinossa järjestetään alkaa ensi keskiviikkona (16.4.) suuri kansainvälinen laulukilpailu, jonka voittaa taatusti jokin saamenkielinen laulu? Sami Grand Prix on järjestetty säännöllisesti vuodesta 1990 lähtien, ja monilla kilpailun voittajista on sen jälkeen alkanut näyttävä ura. Viime vuoden voittaja oli ruotsalainen Melina Kuhmunen.

Kiinnostuin tutustumaan tarkemmin uuteen saamelaiseseen musiikkiin pari kuukautta sitten, kun törmäsin kiinalaiseen tutkijaan, joka oli ollut kotimaassaan Wimme Saaren konsertissa ja innostunut niin paljon, että oli varta vasten tullut Suomeen. Suurin osa kilpailuvoittajista on vuosien mittaan tullut Norjasta, kuten toissavuotinen Inger Gaup, mutta ykkössijalla on ollut myös suomalaisia, muun muassa lahjakas Niko Valkeapää. Vuoden 2002 voittaja oli Venäjän kolttasaamelainen Elvira Galkina. Sami Grand Prix-kilpailussa on kaksi sarjaa: perinteisen joi’un ja uuden saamenkielisen musiikin sarjat.

Saamelaisen musiikin noususta kertoo myös laaja levytuotanto. Yllätyin, kun huomasin että vuodesta 1990 lähtien viisikymmentätuhatta saamelaista on saanut aikaiseksi pari sataa CD-levyä, joiden skaala ulottuu joikaamisesta saamenkieliseen rockiin. Tuotanto on vilkkainta Norjassa, jossa on useita saamelaiseen musiikkiin erikoistuneita levy-yhtiöitä. Työ on tuottanut myös näkyviä hedelmiä: maailmalla tunnetaan muitakin saamelaisia tähtiä kuin Mari Boine. Kovin montahan heitä ei ole, mutta suhteessa väkilukuun saamelainen musiikki on jo maailmalla tunnetumpaa kuin suomalainen.

En yritä arvata, kuka voittaa tämän vuoden Sami Grand Prixin, mutta onnea etukäteen voittajalle. Täytyy seurata saamenkielisiä uutislähetyksiä. Suomessa laulukilpailua ei muistaakseni ole koskaan nähty televisiossa, voittajaa tuskin edes mainitaan etelän lehdissä.

Spotify uskoo, että Beatlesit levyttivät suomeksi

Olen viime viikkoina kokeillut ahkerasti verkon musiikkipalveluita. Ne ovat tulleet jäädäkseen ja tarjoavat musiikin harrastajille monenlaisia mahdollisuuksia. Musiikin verkkopalveluista on syntynyt uusia media. joka yhdistää radion ja levykaupan ominaisuudet. Taustamusiikkia tarvitseva voi valita valmiita soittolistoja, kriittinen kuulija etsiä miljoonien levyjen joukosta juuri toivomansa kappaleet.

Miten haku toimii? Testattavana on Spotifyn premium-palvelu, joka lienee markkinajohtaja Suomessa. Käyttäjälle avautuu samanlainen hakuruutu kuin Googlessa. Kun kirjoittaa ruutuun artistin tai kappaleen nimen, Spotify auttaa tarjoamalla todennäköisimmän vaihtoehdon ”top result”. Lisäksi tarjolle tulee listat artistin kaikista albumeista ja kappaleista ja haetun kappaleen kaikista levytyksistä. Monissa tapauksissa järjestelmä kertoo myös, miten monta kertaa kappale on soinut. Pian käy kuitenkin selväksi, että Spotify rakastaa soittolistoja enemmän kuin valikoivaa musiikin käyttäjää. Kun olet tehnyt pari yksittäistä hakua, Spotify pakottaa ruutuun valikoiman tarjolla olevia soittolistoja ja haku täytyy tehdä uudestaan.

Otetaan siis hakutermiksi ”The Beatles”. Yhtye ei ole halunnut antaa levytyksiään streaming-palveluihin, mutta kuunneltavissa on mm yhtyeen ensi yrityksiä edustavat ”Besame mucho” ja ”My bonnie”, joita on jo kuunneltu satoja tuhansia kertoja. Yllättäen listalla on myös kappale nimeltä ”Sähköjätkä”, jolle on kertynyt 57 000 kuuntelua. Muistan että Beatlesit ovat uransa alkuaikoina levyttäneet saksaksi, mutta ei kai suomeksi? Tarkempi selailu paljastaa, että ”Sähköjätkä” on suomalaiselta albumilta ”Talvea sautan”, jossa esittäjäksi on todella merkitty ”The Beatles”. Levymerkkiä ei näy. Pelkäänpä, että John Lennon pyörii haudassaan. Spotify luottaa levy-yhtiöiden tietoihin, mutta kukaan ei ilmeisesti huolla tietokantaa.

Spotifyn yksinkertainen haku toimii, jos haettavana on tunnettu kappale tai artisti. Se toimii myös, jos nimi on tarpeeksi erikoinen, vaikkapa Israel Kamakawiwo’ole. Mainion havaijilaistaiteilijan tulkintaa ”Over the rainbow” on kuunneltu jo yli kuusi miljoonaa kertaa. Riittää kun muistaa kirjoittaa ”Israel Kama”, Spotify auttaa. Ongelmia syntyy, jos haettu sana esiintyy monessa yhteydessä. Haluan kuunnella Olavi Virran levytyksen ”Eva” ja kirjoitan sen hakuruutuun. Tuloksena on suunnilleen miljoona vastausta, ensimmäisinä laulaja Eva Simons ja Angelique Kidjon ”Eva” ja sen jälkeen kaikki muut joissa kirjainyhdistelmä esiintyy. Ei hyvä.

Itse asiassa Spotifyssa on mahdollisuus tehdä myös monimutkaisempia hakuja, mutta niistä järjestelmä ei kerro uudelle käyttäjälle. Ohjeet löytyvät helpoiten googlaamalla ”Spotify advanced search”. Lisää linkkejä löytyy tästä ja tästä. Täytyy opetella hakukenttien Spotify-nimet, laittaa haetut sanat lainausmerkkeihin ja kirjoittaa hakuoperaattorit isoilla kirjaimilla. Olavi Virran ”Eva” löytyy siis kirjoittamalla hakuruutuun artist:”Olavi Virta” AND track:”Eva”. Toimii. Artistin ja kappaleen lisäksi voi hakea levymerkin ja vuosiluvun mukaan, vaikka näitä ei esitetä käyttäjälle. Esimerkiksi haku ”label:Folkways” toimii. Yllättäen huomaan, että haussa voisi käyttää jopa yksittäisten kappaleiden ISRC-koodia, vaikka harva niitä tietää.

Oma lukunsa on Spotifyn genre-lista, jossa on useita satoja hakukelpoisia musiikin lajeja. Joukossa on itsestään selviä, kuten ”heavy metal”, ”jazz”, ”flamenco” ja jopa ”Finnish folk”. Haku genre:”Urban cowboy” antaa tulokseksi Dolly Partonin, jonka ”Jolene” on soinut jo 14 miljoonaa kertaa. Osa on yllättäviä ja jopa tekaistun tuntuisia. Genre ”khmer dance” löytää vain kaksi levyä, ”omutibo” ei yhtään.

Hakumahdollisuuksia siis on, mutta eräät tärkeät termit puuttuvat. Maan tai kielen mukaan ei voi hakea. Jos haluaa tutustua vaikkapa norjalaiseen populaarimusiikkiin, pitää tuntea jonkin artistin tai kappaleen nimi. Spotify ei tunne lainkaan käsitettä ”säveltäjä”. Unto Mononen löytyy palvelusta albumin nimen perusteella. Sibelius ja Beethoven ovat artisteja. Seuraavaksi yritänkin tutkia, miten Spotify palvelee klassisen musiikinharrastajaa.

Mutta jos haku ei toimi, on toinenkin vaihtoehto. Forgotify löytää Spotifyn musiikkivarastosta ne neljä miljoonaa kappaletta, joita kukaan ei tähän mennessä ole kuunnellut. Kun kokeilin, ensimmäiseksi rävähti soimaan Shlomo Mintzin ja Isrealin kamariorkesterin esittämä Vivaldin viulukonsertto A-duuri. Seuraavaksi arvottiin pakistanilaista filmimusiikkia ja sitten amerikkalaista gospelia. Todellakin ”musiikkia kaikkiruokaisille”, mutta Forgotifystä ei voi hakea mitään, ja kun on kuunnellut kappaleen, se katoaa valikoimasta. Forgotifyn käyttö edellyttää voimassaolevaa Spotify-tilausta.

Spotifyssa ei ole 20 miljoonaa ERI kappaletta

Netin musiikkipalveluista on tullut suuria tekijöitä musiikkielämässä. Musiikkituottajat ry:n mukaan äänitealan tuloista 36 % kertyi viime vuonna suoratoistopalveluista. Suomessa Spotify on markkinajohtaja. Musiikkipalveluista on tullut uusi media: ei radio, ei levykauppa, vaan jotakin uutta. Spotify on kuin radioasema, jonka valtavasta äänilevystöstä kuuntelija voi kiinteään kuukausihintaan valita mitä tahansa musiikkia silloin kun haluaa - niin kauan kun maksaa laskunsa. Toisin kuin radiossa, formaatin voi päättää itse.

Millainen sitten on Spotifyn levykokoelma? Monien nettiyhtiöiden tapaan Spotify kertoo niukasti yksityiskohtia toiminnastaan, mutta pressitiedotteesta käy ilmi, että palvelussa on noin 20 miljoonaa musiikkikappaletta (”songs”). Perässä on varaus: määrä vaihtelee maittain. Kaikki musiikkikappaleet eivät siis ole kuultavissa kaikissa maissa.

Yleisesti tiedetäänkin, että eräät tunnetut taiteilijat ovat kieltäneet levytystensä jakelun verkkopalveluissa. Tunnetuimpia näistä ovat The Beatles. Vain heidän vanhimmat levytyksensä, joiden tekijänoikeudet ovat vanhentuneet Euroopassa, löytyvät Spotifystä. 

Löytyykö maailmasta todella 20 miljoonaa levyä? Varmasti löytyy, ainakin jos lasketaan musiikkikappaleiden eli yksittäisten levyurien mukaan. Pelkästään Suomen äänitearkiston ylläpitämässä suomalaisten äänilevyjen tietokannassa 1901–1999 on 129 000 eri kappaletta, ja sen jälkeen suomalaisia äänitteitä on jo ilmestynyt monta kymmentä tuhatta. Aika monet löytyvät Spotifysta, muun muassa Olavi Virta, jonka tuotanto käsittää noin kuusisataa äänitettä. Hakusana ”Olavi Virta” tuo kuitenkin tulokseksi pitkälti yli tuhat äänitettä. Pelkästään ”Hopeinen kuu”, Virran suosituin levy, löytyy 32 kertaa.

Onko Spotify onnistunut houkuttelemaan mestarin takaisin tuonpuoleisesta tekemään uusia levytyksiä? Selitys on yksinkertaisempi: ”Hopeinen kuu” on syötetty palveluun kaikilta kokoomalevyiltä, joilla se on mukana. Virran kootut levytkin ovat mukana kahteen kertaan, vanhempaa ja uudempana painoksena. Frank Sinatran ”My way” löytyy vielä useammin. Osa on eri artistien kanssa tehtyjä duettoversioita, mutta pääosa samoja. Tilanne on sama monien muiden ikivihreiden levytysten kanssa. Vaikka Spotifyssa olisikin 20 miljoonaa musiikkikappaletta, siellä ei ilmeisesti ole näin monta erilaista äänitystä – päällekkäisyyttä on paljon.

Kun Spotify ei kerro tarkemmin, mitä sen tarjonta sisältää, on pakko tehdä pistokokeita. Mistään ei löydy maailman levyt kattavaa luetteloa, mutta ainakin jazzlevyt on dokumentoitu pikkutarkasti. Otan hyllystä Jorgen Grunnet Jepsenin kymmenosaisen ”Jazz Records 1942 – 1962” ja alan selata aakkosjärjestyksessä. Ensimmäisenä on Ossi Aalto, ja palvelusta löytyvätkin ”Embryo” ja ”Robbin’s nest”. Ensimmäisistä kahdestakymmenestä nimestä vain neljä puuttuu Spotifysta. Yhdeltäkään taiteilijalta ei ole läheskään kaikkia Jepsenin dokumentoimia kappaleita, mutta aika hyvä tulos.

Täytyy laajentaa selailua. Angloamerikkalaisen populaarimusiikin tutut nimet löytyvät helposti. Entä Spotifyn kotimaa Ruotsi? Siirryn Abbasta vanhempiin nimiin, Thore Skogman, Snoddas, Alice Babs, Ulla Billquist ja jopa Ernst Rolf ovat mukana. Sama juttu Saksasta ja Ranskasta. Testaan onko Udo Lindenbergin Honecker-herja ”Sonderzug nach Pankow” mukana. On se, kuulen sen pitkästä aikaa. Entä Tsitsanisin rebetika-klassikko ”Sinnefiasmeni kiriaki”? Löytyy, ja muukin Tsitsanisin tuotano. Neuvostoiskelmän suuret nimet? Löytyy, ainakin muutama. Leonard Cohen on todellakin lainannut ideoita Sofia Rotarun kappaleesta ”Lavanda”, niin kuin muistelin. Tai päinvastoin –Spotify ei kerro vuosilukuja.

Kokeilen jotakin vaikeampaa marginaaleista. Löytyykö Dafydd Iwan, kymrinkielisen protestilaulun suuri nimi? Spotifyssa on ”Carlo”, vuosien takainen pilkkalaulu Walesin prinssistä, ja paljon muuta. Australialainen country musiikki, Slim Dusty ja Smoky Dawson? Löytyy. Entä latvialainen country-musiikki? Etsin hakusanalla Sesta Judze, palvelusta löytyy yksi yhtyeen lukuisista cd-levyistä ja yhtyeen hitti ”Rabarberu vins”. Emburgas Zeni on saanut palveluun vain yhden kappaleen. Grönlantilaisia rockbändejä löytyy ainakin kaksi, Piitsukkut ja Inneruulat. Löytyy myös saamelaisen laulufestivaalin kokoomalevy ”Sami Grand Prix” – ei tosin kaikilta vuosilta.

Täytyy kokeilla jotakin hankalampaa. Ongelmana on, että Spotifysta ei voi hakea maan tai kielen mukaan. Täytyy tietää artistin tai kappaleen nimi. Onneksi on Wikipedia. Hakusanalla ”Papua New Guinea rock music” löytyy lista saarivaltion artisteja. Wikipedian mukaan Uuden Guinean tunnetuin reggae-artisti on Anslom Nakikus, ja hänen nimellään löytyy kokoelmalevy ”Best of Niugini Island Hits 2008”. Huonommin käyn, kun etsin makedonialaisia rock-yhtyeitä ja haen näiden musiikkia Spotifysta. Nollatulos. Ehkä he eivät Beatlesien tavoin halua musiikkiaan palveluun, tai sitten sitä ei ole lisensoitu Suomeen. Spotify ei kerro, enkä keksi, miten voisin selvittää, onko palvelussa yhtään makedonialaista rock-artistia. Olisivatko ne kilpailevassa Rdio-palvelussa, joka väittää tarjontansa kattavan 30 miljoonaa musiikkikappaletta?

Pikatestin tuloksena on myönnettävä, että Spotifyssa on maailmanlaajuisesti kunnioitettava määrä musiikkia. Esimerkiksi jazzin harrastajalle se tarjoaa oivan mahdollisuuden kerrata tämän musiikin lajin historiaa. Päällekkäisyyksiä on paljon, koska levy-yhtiöt eivät viitsi tehdä karsintaa vain syöttävät kaiken CD-muodossa julkaisemansa musiikin. Mitä kauemmas edetään musiikin marginaaleihin tai historiassa taaksepäin, sitä harvemmaksi valikoima muuttuu. Mukana on vähän äänitteitä, joita ei ole aikaisemmin julkaistu cd-levyllä. Suomi näyttää olevan tässä suhteessa myönteinen poikkeus: Warner Music Finland on syöttänyt verkkoon koko arkistonsa vinyylejä myöten. Ja Spotify on toiminut vasta muutamia vuosia.

Seuraavassa blogissani yritän selvittää, miten Spotifyn hakutoiminnot palvelevat käyttäjää.

78 kierrosta minuutissa

Suomen jazz- ja pop-arkisto on juuri julkaissut kirjani, jonka nimi on 78 kierrosta minuutissa – äänilevyn historia 1877 – 1960. Kun pienellä kustantajalla ei ole resursseja markkinointiin, täytyy itsekin kantaa korsi kekoon.

78 kierroksen shellakkalevy oli äänilevyteollisuuden pääformaattina 1890-luvulta viisikymmenluvun puoliväliin, joten itse asiassa se eli pitempään kuin seuraavaksi tullut vinyylilevy. Monin puolin maailmaa savikiekkoja tehtiin vielä 1960-luvun lopulla, ja jopa Beatlesien levyjä ilmestyi tässä formaatissa Intiassa.

Kirjaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu savikiekkojen keräilijöille, vaan teemana on äänilevyn taloudellinen ja kulttuurihistoria. Tästä aiheesta on tullut viime vuosina niin paljon uutta tietoa, että vuonna 1990 julkaistu Äänilevyn historia on jo jokseenkin vanhentunut. Itselleni oli yllättävää todeta, miten nopeasti äänilevy levisi ympäri maailmaa heti vuosisadan vaihteen jälkeen. Uusi keksintö otettiin yhtä innokkaasti vastaan kuin tietokonepelit myöhemmin. Vuoteen 1925 mennessä EMI:n edeltäjä, Gramophone Company, oli tehnyt jo neljännesmiljoona erilaista levyä eri puolilla maailmaa, eksoottisimmat Tiibetin markkinoille. Äänilevyteollisuuden ensimmäinen kriisi oli jo vuosina 1907 – 08, jolloin levy-yhtiöitä meni ylituotannon ja laman seurauksena nurin.

Viime vuosina on myös saatu uutta tietoa äänilevyn varhaisvuosien taloudesta. 1900-luvun alussa ainoa (lähes) maailmanlaajuisesti markkinoitu musiikin laji oli ooppera, ja aikakauden parhaiten ansaitsevia äänilevytaiteilijoita olivatkin oopperalaulajat. Peter Martlandin mukaan Caruso ansaitsi vuosittain levyjensä myynnistä Euroopassa noin viisi kertaa lontoolaisen hienostolääkärin palkan. Lisäksi tulivat levymyynti Amerikassa sekä esiintymispalkkiot, joista laulajat kuitenkin saivat suurimmat tulonsa. Suurten tulojen takana ei kuitenkaan ollut miljoonien kappaleiden myynti, vaan se, että oopperalaulun ystävät olivat sata vuotta sitten valmiita maksamaan oopperalevyistä jopa kymmenen kertaa enemmän kuin rahvaanomaisemmasta musiikista.

Minua on myös kiinnostanut äänilevyn tekijänoikeudellisen aseman kehitys. Oikeusoppineiltahan vei pitkä aika päättää, kuka oli äänilevyn ”tekijä”. Oliko se levy-yhtiö, levyllä esiintyvä taiteilija tai pelkästään levytetyn kappaleen säveltäjä? Lopullisesti asia ratkaistiin vasta 1961 Rooman sopimuksessa, jossa luotiin oppi ”naapurioikeuksista”. Sen takana oli kuitenkin äänilevyteollisuuden vuonna 1933 käynnistävm kampanja, johon sisältyi lobbausta ja oikeudenkäyntejä joka puolella maailmaa. Saksassa äänilevyteollisuus voitti alimmassa oikeusasteessa, mutta hävisi seuraavassa. Löysin yllättäen kiinalaisen tutkijan Szu-Wei Chenin väitöskirjan Kiinan musiikkiteollisuudesta 1930-luvulla.

Kirjoittajan mukaan Shanghain radioasemat saivat vuonna 1935 EMI:n paikallisjohtajalta kirjeen, jossa niitä kiellettiin esittämästä radio-ohjelmissa levyjä ilman levy-yhtiöiden lupaa. Radiointia varten asemien olisi maksettava tuntuva korvaus, ja lisäksi niiden olisi joka kerta mainittava radiossa soitetun levyn tilausnumero. Kirjeessä kerrottiin myös, että vastaava järjestely oli jo vakiintunut useimmissa Euroopan maissa ja Amerikassa, mikä ei ollut täysin totta. Juttu eteni oikeuteen, ja aikanaan Kiinan korkein oikeus ratkaisi asian radioasemien hyväksi. Tämän kampanjan koko historia on vielä kirjoittamatta.

Sen jälkeen lainsäädäntö kehittynyt, ja Euroopassa radioasemat maksavat korvauksia äänilevyjen soitosta (ei kuitenkaan Kiinassa eikä Yhdysvalloissa). Äänilevyteollisuus on muutenkin kasvanut. Vuonna 1929 maailmassa myytiin arviolta 300 miljoonaa levyä, vuonna 2000 myynti oli noussut 3500 miljoonaan. Tällä välillä äänilevy oli kokenut monta kriisiä, mutta joskus historia toistaakin itseään.

Warner avasi arkistonsa

Warner Music Finland avasi viime viikolla lähes koko arkistonsa nettiin. Musiikinharrastajilla on nyt mahdollisuus kuunnella Spotify-musiikkipalvelun kautta useita kymmeniä tuhansia suomalaisia äänitteitä. Porttina arkistoon toimii käyttäjäystävällinen portaali, josta musiikkia voi hakea muun muassa vuosiluvun ja taiteilijan nimen mukaan. Aineistosta puuttuu klassinen musiikki, jota varten avataan myöhemmin eri palvelu.

Warner Music on Suomessa suhteellisen nuori tulokas, mutta yrityskauppojen kautta sen omistukseen on päätynyt keskeinen osa suomalaista levytuotantoa puolen vuosisadan ajalta. Suurin osa äänitteistä on peräisin Fazer Musiikilta, jonka Warner osti 1990-luvun alussa. Fazer oli siihen mennessä ehtinyt kasvaa suurimmaksi suomalaiseksi levy-yhtiöksi, jonka omistukseen oli eri vaiheissa päätynyt muun muassa Scandia-Musiikin, Levytukun, Pohjoismaisen Sähkön ja monen pienemmän yrityksen koko tuotanto.

Ajallisesti arkisto alkaa suunnilleen viisikymmenluvun puolivälistä, vinyylilevyn aikakauden alusta. Mukana on myös merkittävä määrä vanhempia äänityksiä, jotka ne on vuosien mittaan julkaistu uudelleen LP- tai CD-muodossa, mutta pelkästään 78 kierroksen ”savikiekoilla” ilmestynyt aineisto puuttuu. 1960-luvulta 1980-luvulle Warnerin arkistossa on pikaisesti laskien kolme neljäsosaa koko aikakauden suomalaisesta levytuotannosta. Tällä hetkellä Warnerin markkinaosuus Suomessa on noin 40 %, joskin sen osuus vuosittain julkaistuista levynimikkeistä on huomattavasti pienempi.

Eduskunnassa on parhaillaan käsiteltävänä tekijänoikeuslain muutos, joka merkitsee äänilevyjen suoja-ajan pidennystä viidestäkymmenestä vuodesta 70 vuoteen. Blogiani seuranneet tietävät, että olen suhtautunut tähän muutokseen tietyin varauksin. Monet ovat pelänneet, että levy-yhtiöt pitävät myynnissä vain parhaiten kaupaksi menevän osan arkistoistaan ja muuten tyytyvät makaamaan omistamansa aineiston päällä ja nostamaan radiosoitosta hiljalleen kertyvät Gramex-korvaukset. Nyt voidaan todeta, että uuteen lakiin sisältyvä ”käytä tai menetä” –pykälä toimii ainakin Warnerin kohdalla. Tämän säännöksen mukaanhan levy-yhtiöt voivat menettää yli 50 vuotta vanhempien äänitteittensä oikeudet, mikäli ne eivät pidä niitä yleisön saatavilla.

Pitkään toimineen levy-yhtiön näkökulmasta arkiston digitointi on väistämättä joskus edessä, jos yhtiö haluaa varmistaa sen säilymisen. Viisikymmentä vuotta vanhat masternauhat ovat jo elinkaarensa lopussa. Historia on kuitenkin osoittanut, etteivät kaikki levy-yhtiöt jaksa ajatella näin pitkäjänteisesti. Kysymys on siis myös kansallisesta kulttuuriperinnöstä. Julkisuudessa ei ole juuri tullut esiin, että Warnerin arkiston digitoimiseen on käytetty osittain julkisia varoja ja kopiot masternauhoista on talletettu Kansalliskirjastoon, jossa ne ovat tulevaisuudessa tutkijoiden käytettävissä paremmallakin äänenlaadulla kuin Spotifyssä.

Tässä tapauksessa siis liikeyrityksen intressit ja kansallinen kulttuuripolitiikka kohtaavat onnellisesti toisensa: molempien intressissä on, että julkaistu aineisto säilyy  ja on jatkuvasti suomalaisten käytettävissä. On mielenkiintoista nähdä, miten Warnerin kilpailijat vastaavat haasteeseen. Vaikka Warnerin arkisto onkin suurin, myös Universalin ja Sonyn omistuksessa on paljon historiallisesti merkittävää aineistoa. Esimerkkeinä voidaan mainita Love Recordsin ja Pokon tuotanto. Ja miten saadaan vanhin osa suomalaista levytuotantoa verkkoon?

Myös Yleisradion arkistossa on paljon suomalaista musiikkia, joka on yhtiön itse tuottamaa. Saadaanko nskin tavalla tai toisella kuultavaksi verkossa. Ja toisaalta -  tarvitaanko musiikkiradiota kohta lainkaan, jos verkosta on näin helppoa kuunnelle levyjä?

Kuka omistaa uutiset?

Kirjoitin edellisessä blogissani, miten musiikkiteollisuus on yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut markkinoimaan tuotteitaan netissä uusilla tavoilla. Lehdistöllä tämä oppimisprosessi on vielä edessä, kun se ryhtyy siirtämään verkkosivujaan ”maksumuurien” taakse.

 

Lehdistöllä saattaisi olla musiikkiteollisuudelta oppimista myös tekijänoikeuksien hoidossa. Kun Englannin kuningatar Anna vahvista maailman ensimmäisen tekijänoikeuslain vuonna 1709, se oli tarkoitettu suojelemaan kirjailijoiden ja kustantajien oikeuksia. Kun moderni lehdistö syntyi 1800-luvun lopulla, se sai istua valmiiseen pöytään.

Viime vuosina lehtikustantajien keskeinen tavoite tekijänoikeuden alalla on ollut työsuhdetekijänoikeus. Vakiintuneen käytännön mukaan tekstin tai kuvan oikeudet kuuluvat tekijälle. Jos tekijä, esimerkiksi toimittaja, on kustantajan palveluksessa, oikeudet siirtyvät työnantajalle siinä laajuudessa kuin siitä on sovittu. Kustantajat halusivat olettamuksen käännettäväksi toisin päin: työsuhteessa olevan tekijän kaikki oikeudet siirtyvät työnantajalle, ellei toisin ole sovittu. Näin kustantajat olisivat saaneet automaattisesti oikeuden käyttää työntekijöiden teoksia tulevaisuudessa myös sellaisiin tarkoituksiin, joita ei vielä edes ole keksitty.

Kustantajien näkemys oli tavallaan ymmärrettävä. Ne olivat juuri havahtuneet siihen, ettei niillä ollutkaan Internet-oikeuksia arkistoihinsa, koska Internetiä ei ollut olemassa silloin kun tekstit oli tuotettu eikä niiden nettikäytöstä niin muodoin ollut voitu sopia. Muutosta ryhdyttiin kuitenkin ajamaan läpi väkisin neuvottelematta paljoakaan toisen osapuolen, tekijöiden kanssa. Viestinnän keskusliitto ja Elinkeinoelämän keskusliitto ryhtyivät lobbaamaan työsuhdetekijänoikeuden puolesta ja se saatiin Matti Vanhasen hallituksen ohjelmaan 2007. Opetus- ja kulttuuriministeriö teetti oikeusneuvos Mikko Tulokkaalla selvityksen aiheesta, ja vuonna 2009 julkaistiin luonnos hallituksen esitykseksi tekijänoikeuslain muuttamiseksi.

Eduskunnassa työsuhdetekijänoikeus kaatui nolosti kalkkiviivoille, kun puolue toisensa jälkeen sanoutui irti hankkeesta. Vihreät tekivät asiasta kirjallisen kyselyn. Lopulta kulttuuriministeri Stefan Wallin ilmoitti, että hanke perutaan. Hänen seuraajansa Paavo Arhinmäki on ilmoittanut, ettei nykyisellä hallituksella ole mitään aikeita viedä työsuhdetekijänoikeutta eteenpäin.

Ääniteistä tai radiosta kuningatar Anna ei ymmärrettävästi tiennyt mitään, ja kun äänilevyteollisuus lähti kasvuun 1900-luvun alussa, se joutui huomaamaan, ettei sillä ollut mitään oikeuksia. Kun äänilevyteollisuuden kansainvälinen järjestö IFPI perustettiin, sen keskeiseksi tehtäväksi tuli tekijänoikeuslakien kehittäminen.

Tällä alalla IFPI onkin osoittautunut mestariksi. Äänilevyjen tekijänoikeussuoja tunnustettiin Isossa-Britanniassa jo vuonna 1934, ja 1961 saatiin aikaan kansainvälinen sopimus äänitteiden tuottajien ja esittäjien taiteilijoiden oikeuksista. Alun perin tavoitteena oli suojata äänilevyjä laittomalta kopioinnilta, mutta pala palalta suoja on laajentunut, ja nykyisin sen piiriin kuuluu myös oikeus korvaukseen äänitteiden radioinnista, julkisesta esityksestä ja yksityisestä kopioinnista. IFPIn viimeisin menestys oli äänitteiden suoja-aikojen pidentäminen 70 vuoteen.

Useimmat tekijänoikeusjuristit pitivät suoja-ajan pidennystä tarpeettomana, mutta Euroopan parlamentti heltyi, koska se halusi turvata Sir Cliff Richardille huolettomat eläkevuodet. Tässä on syy, miksi IFPI:n hankkeet ovat menestyneet paremmin kuin Viestinnän keskusliiton. IFPI on kauan sitten sopinut muusikkojärjestöjen kanssa tavoitteista, ja aina kun saadaan uutta rahaa, se jaetaan puoliksi. Työsuhdetekijänoikeus (josta IFPI sanoutui irti) olisi ollut tulonsiirto työntekijöiltä työnantajille, eikä se olisi tuonut alalle mitään uutta rahaa.

Teosten käytöstä voidaan sopia työntekijöiden kanssa, jos asiat ovat muuten kunnossa. Kustantajien suurin ongelma ei ole työsuhdetekijänoikeus vaan Internetin kilpailu. Tämä koskee erityisesti sanomalehdistöä. Tekijänoikeuslaki suojaa ”kirjallisia ja taiteellisia teoksia”, esimerkiksi romaaneja, artikkeleita ja pakinoita, samoin valokuvia, mutta uutisilla ei ole tekijänoikeutta. Faktat ovat faktoja, niitä ei omista kukaan, vaikka niiden selville saamiseksi olisi nähty miten paljon vaivaa tahansa.

Jos Internetiin syntyy taloudellisesti merkittävää liiketoimintaa, jonka perusideana on koota uutisia monista eri lähteistä, pitäisikö tästä maksaa korvaus uutisten alkuperäisille tuottajille? Kysymys on itse asiassa samanlainen kuin se, pitäisikö radioasemien maksaa esittäville taiteilijoille ja levy-yhtiöille levyjen soitosta. Alun perin tällaista oikeutta ei ollut olemassa. Vielä vuonna 1948 Suomen tekijänoikeuden grand old man T.M. Kivimäki opetti, ettei tekijänoikeus voi koskea levyjä, koska muusikot eivät ole tekijöitä. Vuosien mittaan laki on kuitenkin muuttunut.

Uutisten oikeuksiin liittyy merkittäviä sananvapauskysymyksiä. Tekijänoikeuden omistajalla on yksinoikeus päättää teoksen käytöstä – myös siitä, julkaistaanko sitä lainkaan. Tässäkin suhteessa kysymys äänilevyjen radioinnista ratkaistiin innovatiivisella tavalla, ns pakkolisenssillä. Tuottajalla ei ole oikeutta kieltää esitystä, ainoastaan oikeus korvaukseen.

Tällaisista kysymyksistä keskustellaan parhaillaan monissa maissa. Saksan liittopäivät ovat juuri hyväksyneen tekijänoikeuslain laajennuksen, joka määrittelee tarkemmin niitä oikeuksia, jotka liittyvät sanomalehtiaineiston käyttöön Internetissä. Veikkaan että asia tulee vielä ajankohtaiseksi meilläkin.

Olisiko lehdistöllä jotakin oppimista musiikkiteollisuudelta?

Sanoma Osakeyhtiö antoi juuri tulosvaroituksen. Kauppalehden mukaan yhtiön tilanne on ”erittäin synkkä”. Yhtiön lippulaiva Helsingin Sanomat on menettänyt parhaista vuosistaan satatuhatta tilaajaa. Kaksi vuotta sitten Sanoman osakkeen arvo oli yli 17 euroa. Kun viimeksi katsoin, se läheni jo kuutta euroa. Huonosti menee muillakin lehdillä. Levikki laskee yhtä lailla Aku Ankalla ja Avulla, ja Talouselämä-lehti raportoi tilanteesta otsikolla ”Media lirissä”. 

 

Lehdistön alamäki on kiihtynyt samassa tahdissa kuin Internetin nousu. Maanantain Hesarissa Sanoman hallituksen väistyvä puheenjohtaja Jaakko Rauramo näkee kuitenkin syyllisenä Yleisradion. Hän vähentäisi Ylen rahoituksesta 300 miljoonaa, yli puolet nykyisestä. Pois pitäisi leikata viihde, urheilu ja kaikki muu, minkä yksityiset yritykset voisivat hoitaa. Erityisesti häntä vaivaavat Yleisradion palvelut Internetissä, jotka vääristävät kilpailua.

Rauramo on unohtanut, että julkisen palvelun yleisradiotoiminta syntyi Eurooppaan nimenomaan lehdistön vaatimuksesta. Amerikassa, radion syntymämassa lähetykset rahoitettiin mainoksilla. Kun radion tuloa ei oikein voitu estääkään, lehdistö vaati Euroopassa, että toiminta oli rahoitettava muulla tavalla. Yleisradio ei myy mainoksia edes Internet-sivuilleen. Jos Yle-vero leikattaisiin puoleen, onko syytä uskoa, että rahat ohjautuisivat suomalaiselle lehdistölle? Eikö ole todennäköisempää, että ne valuisivat media-alan kansainvälisille ketjuille, jotka tulisivat mielellään paikkaamaan näin syntyvän markkinaraon?

Toki lehdistössäkin tiedetään, että sen vaikeudet johtuvat ennen kaikkea Internetin kasvusta. Monet lehdet ovat itsekin kehittäneet Internet-sivujaan, mutta toistaiseksi kulut ovat olleet suurempia kuin tuotot. Sanoman hallituksen uusi puheenjohtaja Pekka Herlin ei enää käy torjuntataistelua yleisradiolakia vastaan vaan aikoo kehittää maksullisia verkkopalveluita. ”Maksumuuri” on päivän sana, sitä näyttävät kannattavan muutkin viime aikoina haastatellut lehdistön edustajat. Se ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen juttu.

Musiikkiteollisuus oppi kantapään kautta, ettei vanhoja tuotteita voi noin vain siirtää verkkomyyntiin. Äänilevytuottajilla oli Internetin tullessa takanaan kolmekymmentä lihavaa vuotta. Ala oli kasvanut myymällä ensin LP- ja sitten CD-albumeja. Kun äänitiedostojen jakelu tiedostomuodossa alkoi, jokainen yhtiö perusti oman nettikaupan. Pian ne joutuivat kuitenkin huomaamaan, ettei kukaan halunnut käydä nimenomaan Pokon kaupassa tai Edelin kaupassa. Ostajat halusivat kaupan, josta saa kaikkia levyjä.

Ostajat olivat myös kyllästyneet siihen, että musiikki oli paketoitu albumeihin, joilla oli muutama hyvä kappale ja kymmenen tylsää. Fyysisellä tallenteella ne oli pakko ostaa, mutta verkkokaupasta kuluttajat poimivat singlejä. Suostuvatko verkkotilaajat ostamaan koko lehden pakettina entiseen tapaan? Saisinko verkosta minua varten räätälöidyn Hesarin, jossa ei ole tylsiä urheilusivuja? Voinko ostaa irtonumeroita tai jopa yksittäisiä juttuja?

Musiikin digitaalinen kauppa joutui kilpailemaan verkossa levinneen ilmaisen musiikin kautta. Vaikka piraattien toiminta on laitonta, niiden tukahduttaminen on osoittautunut vaikeaksi. Laillisen Ilmaisen tekstin tuottajia on tuhansia valtioneuvoston kansliasta blogikirjoittajiin. Uutisilla ei ole tekijänoikeutta, ja verkkolehdistö joutuu kamppailemaan maksumuurinsa takaa mittavaa ilmaisen tekstin tarjontaa vastaan.

Musiikkiteollisuudelta kesti kymmenen vuotta sopeutua uuteen digitaaliseen ympäristöön. Viime vuonna kauppa kääntyi jälleen nousuun. Uudeksi menestystuotteeksi osoittautuivat Spotifyn kaltaiset tilauspalvelut, joista asiakas voi valikoida kaikkien tuottajien musiikkia itselleen sopivalla tavalla. Tarjolla on sekä mainoksin rahoitettuja ilmaispalveluita että tasokkaampia maksullisia versioita. Spotify ei ole levykauppa eikä radio, se on itse asiassa aivan uusi media.

Lehdistöllä on nyt ollut 15 vuotta aikaa kehittää verkkoon uusia palveluita, mutta tuotekehittelyä ei juuri ole näkynyt. Jos maksumuurin ideana on vain myydä nykyisen kaltaisia lehtitilauksia digitaalisessa muodossa siten, että kuluttajan ainoana vaihtoehtona on ostaa määräajaksi valmiiksi paketoitu kokonaisuus, pelkään lehdistön kriisin jatkuvan vielä pitkään. Kunnes joku 15-vuotias kehittää aivan uuden palvelun...

Tekijänoikeuslaki muuttuu jälleen

En ole laskenut, kuinka monta kertaa tekijänoikeuslakia on tällä vuosisadalla muutettu. Sormituntumalla sanoisin, että kerran vuodessa. Vaikka perusperiaatteet ovat säilyneet puoli vuosisataa samoina, EU:n direktiivit, tekniikan nopea kehitys, intressiryhmien tarpeet ja jopa lakeja säädettäessä tehdyt virheet ovat synnyttäneet jatkuvia muutostarpeita. Opetus- ja kulttuuriministeriö on 25.1.2013 lähettänyt jälleen lausunnolle luonnoksen lakiin tehtävistä muutoksista. Lausuntoaika päättyy 22.2, joten asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua esitykseen.

Keskeiset muutokset ovat tällä kertaa seurausta EU:n direktiiveistä, kaikkien jäsenvaltioiden on toteutettava omassa lainsäädännössään vastaavat muutokset. Suoja-aikadirektiivissä äänitteiden suoja-aika pidennettiin viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen vuoteen. Käytännössä tämä siis merkitsee, että vuonna 1962 ensi kertaa julkaistujen äänitteiden suoja-aika päättyi vuodenvaihteessa, mutta vuonna 1963 julkaistut levyt – esimerkiksi Beatlesien ensimmäiset hitit - ovat vielä suojattuja vuoden 2033 loppuun.

Voivatko muusikot todella saada oikeutensa takaisin?

Suoja-aikojen pidentämistä kritisoitiin aikanaan siksi, että se voisi pahimmassa tapauksessa synnyttää suuren määrän ”kuolleita äänitteitä”.  Jos alkuperäinen levy-yhtiö ei näe vanhojen äänitteiden uudelleenjulkaisua kannattavaksi, kukaan muukaan ei voisi tehdä sitä niin kauan kun suoja on voimassa. Verkkokaupan myötä uudelleenjulkaisun kynnys on alentunut, mutta direktiiviin tuli kuitenkin ”käytä-tai-menetä” –ehto, jonka mukaan levy-yhtiö voi menettää äänitteen oikeudet, jos sitä ei ole saatavissa markkinoilla, kun viidenkymmenen vuoden määräaika on kulunut umpeen. Tällaisessa tapauksessa 70 vuoden suoja jäisi edelleen voimaan, mutta oikeudet siirtyisivät taiteilijoille.

Suomen tekijänoikeuslakiin ehdotetaankin otettavaksi uusi 46b pykälä ”äänitallenteen oikeuksien siirto- tai luovutussopimuksen irtisanomisesta”. Prosessi olisi kokonaisuudessaan seuraava:

-          Ensin taiteilijat toteavat, ettei heidän äänitettään ole määräajan kuluessa julkaistu uudelleen, ja lähettävät levy-yhtiölle kirjallisen ilmoituksen sopimuksen irtisanomisesta.

 

-          Sen jälkeen levy-yhtiöllä on vuosi aikaa julkaista äänite uudelleen.

-          Tämän jälkeen taiteilijan ja tuottajan on allekirjoitettava kirjallinen sopimus, jossa oikeuksien todetaan palautuneen taiteilijoille. Tämän jälkeen taiteilijat voivat itse julkaista äänitteen uudelleen, ja saavat ilmeisesti myös sen julkisesta esittämisestä mahdollisesti kertyvät Gramex-tulot.

En tiedä, onko kukaan ministeriössä miettinyt, miten tämä sujuisi käytännössä. "Esittäviä taiteilijoita" eivät ole vain ne, joiden nimi on etiketissä, vaan kaikki levyllä soittavat muusikot basistia myöten. Yleensähän mukana on ainakin puoli tusinaa soittajaa, parhaimmillaan monta kymmentä. Lain mukaan kaikkien olisi ilmoitettava sopimuksen irtisanomisesta samanaikaisesti. Kun kysymys olisi viisikymmentä vuotta sitten tehdyistä levytyksistä, ainakin muutama on todennäköisesti jo kuollut ja oikeudet siirtyneet perikunnille. Yksi asuu Aurinkorannikolla ja toisen osoite tuntematon. Gramexilla on yleensä hyvät tiedot äänitteiden oikeudenomistajista, mutta taiteilijoilla, jotka haluavat saada omat levytysoikeutensa takaisin, on tiedossa aikamoinen urakka.

Seuraavana ongelmana on levy-yhtiön löytäminen. Suurimman osan vanhoista suomalaisista äänitteistä omistaa nykyisin neljä suurta levy-yhtiötä, Warner, EMI, Sony ja Universal. Niiden löytäminen ei ole ongelma, ja niillä on muutenkin valmius julkaista omat kataloginsa uudelleen. Kun selaan Urpo Haapasen ”Suomalaisten äänilevyjen luetteloita”, huomaan kuitenkin että pientuottajien määrä alkoi kuusikymmenluvun lopulla kasvaa nopeasti. Esimerkiksi vuonna 1968 Teekkarien jazzkerho JATP julkaisi kolme erinomaista jazzlevyä, joilla esiintyivät Eero Koivistoinen, Pertti Hietanen ja Pekka Pöyry. Jos Eero haluaa vuonna 2019 julkaista vanhat levynsä uudelleen, mitä tapahtuu, jos Teekkarien jazzkerhon virallisia nimenkirjoittajia ei tavoiteta? 1970-luvulta löytyy monia konkurssiin menneitä, unohtuneita ja muuten hämäriä tapauksia, joiden nykyisiä oikeudenomistajia ei välttämättä tiedetä Gramexissakaan. Mitä tehdään, jos tuottajayhtiötä ei enää löydy? Saattaa olla ettei ongelmaa käytännössä ole, kuinka moni taiteilija viitsii todella käydä prosessin läpi tähän asti, mutta irtisanomispykälä taitaa kyllä jäädä kuolleeksi kirjaimeksi ellei menettelyä jollakin tavalla virtaviivaisteta.

Samalla lailla kuolleeksi kirjaimeksi taitaa jäädä myös EU:n orpoteosdirektiivi. Hallitus ei edes halua sisällyttää sitä varsinaiseen tekijänoikeuslakiin, vaan orvoista teoksista esitetään säädettäväksi erillinen laki. Direktiivin mukaan arkistoilla ja kirjastoilla olisi tietyissä tarkoin rajatuissa tapauksissa mahdollisuus käyttää laillisesti sellaisia suojattuja teoksia, joiden oikeudenomistajia ei tunneta tai ei voida tavoittaa. Vaikka Europarlamentti teki komission esitykseen pieniä muutoksia, suuri osa orpoteosten potentiaalisista käyttötilanteista jää edelleen sen ulkopuolelle.

Direktiivillä on todellista merkitystä Puolan kaltaisille Itä-Euroopan maille, joissa katosi toisen maailmansodan aikaan satoja tuhansia ihmisiä, joiden tekijänoikeudet voisivat periaatteessa olla vielä voimassa. Siksi on hyvä, että EU hyväksyi direktiivin. Pohjoismassa asia aiotaan kuitenkin hoitaa joustavammin ns laajennetulla sopimuslisenssillä. Käytäntö on meillä vanhastaan tuttu musiikin radiointioikeuksista. Teostolla on lakiin perustuva oikeus edustaa myös järjestöön kuulumattomia tekijöitä. Radioasemat saavat yhdellä sopimuksella oikeuden lähettää kaikkea musiikkia, tekijöillä on oikeus korvaukseen, mutta kaikesta ei tarvitse sopia yksilöllisesti.

Käytäntö ehdotetaan nyt laajennettavaksi koskemaan myös sanomalehtien sekä radio- ja televisioyhtiöiden arkistoja. Aamulehti tai Yleisradio voisivat sopia tekijöitä edustavien järjestöjen kanssa arkistoaineistonsa julkaisemisesta korvausta vastaan esimerkiksi netissä. Lainuudistus ei sellaisenaan avaa arkistoja, asioista on ensin sovittava monien eri järjestöjen kanssa, mutta enää ei tarvitsisi miettiä esimerkiksi sitä, voivatko järjestöt todella edustaa kauan sitten kuolleiden jäseniensä perikuntia. Laajennettu sopimuslisenssi ratkaisee osittain myös orpojen teosten ongelman, mutta läheskään kaikissa EU-maissa ei ole yhtä kattavasti tekijöitä edustavia järjestöjä kuin pohjoismaissa. Aika näyttää, syntyykö sopimuslisenssin pohjalta toimivia ratkaisuja.

Lakiesityksessä on myös  muita mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista poimin vain yhden. Kirjastokorvauksia koskeva 19 § 4 momentti ehdotetaan muutettavaksi siten. että ”tekijä ei voi luovuttaa oikeuttaan korvaukseen”. Mitä tämä tarkoittaa? Tekijänoikeuslain yleisenä sääntönä on sopimusvapaus: tekijä voi luovuttaa oikeutensa edelleen. Kirjailija luovuttaa teoksensa julkaisuoikeuden kustantajalle ja elokuva-oikeudet tuottajalle. Hän ei kuitenkaan voi luovuttaa oikeuttaan kirjastokorvauksiin kenellekään. Jos kustannussopimuksessa tai työehtosopimuksessa sovittaisiin, että oikeus kirjastokorvauksiin siirtyy kustantajalle, tällainen sopimus olisi mitätön.

Kirjoitin tästä asiasta yleisemmällä tasolla jokin aika sitten. Kun tekijänoikeuslakiin on otettu uusia säännöksiä esimerkiksi kirjastokorvauksista tai hyvitysmaksuista, ei ole aina täsmennetty, koskevatko lain yleiset periaatteet kuten sopimusvapaus myös näitä oikeuksia. Nyt tätä on kirjastokorvausten osalta tarkennettu: korvauksia voidaan maksaa ainoastaan alkuperäiselle tekijälle, niin kuin on tarkoitettukin. Hyvä näin. Mutta merkitseekö tämä, että oikeuden hyvitysmaksuun voi siirtää kustantajalle tai tuottajalle, koska sitä ei ole erikseen kielletty?

Kuka ostaisi minulta käytetyn musiikkitiedoston ?

Kuulun ikäpolveen, jolle musiikin lataaminen tiedostomuodossa on vierasta. Kun levyt ovat hyllyssäni, ei tarvitse pelätä kovalevyn hajoamista. Jos kyllästyn niihin, voin lahjoittaa ne pois tai viedä ne tuttuun divariin ja vaihtaa muihin levyihin. Savikiekkoja voi soittaa, vaikka sähköt olisivat poikki.

Päätin kuitenkin elää ajassa ja ostaa musiikkia netistä. Hakeuduin Digi-anttilaan ja valitsin sivun ”klassinen musiikki”. Kymmenen eniten myydyn klassisen kappaleen listalta poimin numerot 8 ja 9, Maria Callasin Vissi d’arte oopperasta Tosca sekä Mikko Alatalon Suojelusenkelin. Nettikaupoissa levyt ovat aina aakkosjärjestyksessä esittäjän etunimen mukaan, Toscaa on turha etsiä P:stä. Ja Mikko Alatalon Suojelusenkeli on Netti-Anttilassa todellakin sijoitettu klassiseen musiikkiin. Suojelusenkeli maksoi nettikaupassa 1.36€ ja Callas vain euron, mikä olikin kohtuullista, koska äänite on jo vapaa. Lisäksi kymmenen senttiä pankin kuluja – ei paha. Kuitissa tuotteiden myyjäksi osoittautui SecuryCast Oy.

Nyt olen jo väsynyt kuuntelemaan kappaleita. Callas minulla on sitä paitsi jo ennestään LP-levyllä, jonka äänen laatu on mielestäni parempi. Voisinko myydä ne edelleen? Ostamani äänitteet ovat suojaamattomia mp3-tiedostoja. Toimitusehdoissa todetaan kuitenkin, että ”palvelu sisältää tekijänoikeudella, tavaramerkkioikeudella ja muilla immateriaalioikeuksilla suojattua aineistoa. Asiakkaalla ei ole ilman tekijän, oikeudenhaltijan tai SecuryCast Oy:n nimenomaista kirjallista lupaa tai Palvelussa olevaa nimenomaista ilmoitusta laajemmasta käyttöoikeudesta (esim. lehdistötiedotteet) oikeutta kopioida tai muuten hyödyntää Palvelusta saamaansa aineistoa muutoin kuin omassa henkilökohtaisessa käytössään.”

Mahtaakohan ehto olla kohtuullinen? Voiko se koskea myös aineistoa, jonka tekijänoikeudet ovat jo vanhentuneet? Kahdesta äänitiedostosta saisin niin vähän, että tienaan summan nopeammin laittamalla keittiön nurkassa odottavat tyhjät limupullot kierrätykseen. Tiedostojen jälleenmyynti askarruttaa kuitenkin muitakin. Yhdysvalloissa on parhaillaan vireillä oikeusjuttu, jossa ratkaistaan, voiko yhtiö nimeltä Re-Digi ryhtyä myymään edelleen laillisesti ostettuja, käytettyjä mp3-musiikkitiedostoja. Re-Digi ilmoittaa olevansa The World's First Pre-Owned Digital Marketplace. Vastapuolena jutussa on Universal Musicin hiljattain ostama EMI Music, joka katsoo, etteivät nettikaupasta musiikkia ostaneet olekaan ostaneet yhtään mitään - asiakkaat ovat ainoastaan lunastaneet lisenssin kuunnella EMI:n äänitteitä.

Yhdysvaltain tekijänoikeuslaki poikkeaa jonkin verran meikäläisestä. Euroopasta ei vastaavia ratkaisuja vielä löydy, mutta Euroopan tuomioistuimen tuore ratkaisu jutussa Oracle vs UsedSoft Gmbh antaa ymmärtää, että ainakin käytettyjen tietokoneohjelmien kauppa saattaa olla laillista, sanoipa tuotteen alkuperäinen myyjä mitä tahansa. Saattaa siis olla mahdollista, että Suomeenkin syntyy joskus Huuto.netin kaltainen käytetyn digimusiikin kauppapaikka.

Itse asiassa pitäisi olla myös äänitetuottajien edun mukaista, että heidän tuotteillaan on jälleenmyyntiarvo. Laillisesti ladatun musiikin arvo nousisi, jos sen voisi halutessaan myydä eteenpäin. Kuinka paljon olisit valmis maksamaan uudesta autostasi, jos tietäisit, ettei sillä ole  vähän käytettynä mitään arvoa ?

Suoja-ajat pitenevät

Äänilevyjen suoja-ajat pitenivät tämän vuoden alussa 50 vuodesta 70 vuoteen. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että vuonna 1962 julkaistujen äänilevyjen tekijänoikeudellinen suoja-aika on juuri päättynyt, mutta vuonna 1963 julkaistujen levyjen suoja jatkuu vielä kahdellakymmenellä vuodella eli vuoden 2033 loppuun. ”Jatkoaikaa” saavat mm Brita Koivusen Saavissa on reikä, Eino Grönin Kohtalon tango sekä The Soundsin Emma. Suomen lainsäädännössä pidennys ei vielä näy, mutta koska EU hyväksyi asiaa koskevan direktiivin vuonna 2011, asia tulee meidänkin eduskuntamme käsiteltäväksi ennen vuoden loppua.

Suoja-ajan pidennystä perusteltiin aikoinaan mm sillä, että taiteilijoiden pitää saada nauttia esitystensä tuotoista elinaikansa loppuun saakka. Vasta-argumenttina todettiin, että pidennyksen vuoksi suuri määrä levytyksiä saattaa lukkiutua vielä kahdeksi vuosikymmeneksi levy-yhtiöiden holveihin, jos tuottajat eivät julkaise uudelleen vanhoja äänitteitä eivätkä anna muidenkaan tehdä sitä. Taloudellisesti kysymys ei ole suurista asioista. Kauppojen hyllyiltä löytyy vähän vanhoja äänitteitä, riippumatta siitä onko suoja-aika voimassa tai ovatko ne jo vapaita. Radiosoitoista kaikkien yli 50 vuotta vanhojen levyjen osuus on yhden prosentin luokkaa. Eino Grönin tulot eivät juuri riipu siitä, säilyykö Kohtalon tango suojattuna vai ei. Suurempi merkitys pidennyksellä on niille yhtiöille, jotka omistavat pääosan vanhemmista suomalaisista levyistä - nehän saavat mm puolet levyjen soitosta  kertyvistä Gramex-tuloista.

Tällä hetkellä suoja-ajan pidennystä valmistellaan kaikissa EU-maissa, ja esimerkiksi Britannian Intellectual Property Office on käynnistänyt julkisen konsultaation. Uudistuksen pääpiirteet on lyöty lukkoon direktiivissä, mutta yksityiskohdissa on vielä hiomista. Direktiiviin sisältyy ”use it or lose it” –periaate, joka on herättänyt keskustelua. Säännön tarkoituksena on varmistaa, että levy-yhtiöt ryhtyvät todella julkaisemaan uudelleen levyjä, joiden suoja pitenee. Jos näin ei tapahdu, taiteilijoilla on mahdollisuus saada levyn oikeudet itselleen. Miten tämä käytännössä tapahtuisi, on kuitenkin vielä epäselvää. Pitääkö taiteilijoiden toimia yhdessä, vai voiko jokainen erikseen toimia asiassa?

Nyt on käynyt selväksi, ettei myöskään ole yksiselitteistä onko levy saatavissa vai ei. Sony julkaisi viime joulukuussa sadan kappaleen painoksen Bob Dylanin vuonna 1962 tekemiä julkaisemattomia äänityksiä. Tarkoituksena oli turvata, ettei niiden suoja päättyisi vuoden 2012 lopussa. Nyt julkaisuvuodeksi tuli 2012 ja äänitteet pääsivät pidennetyn suojan piiriin. Pientä painosta perusteltiin sillä, ettei sen haluttu kilpailevan Dylanin tuoreen albumin Tempestin  kanssa. Mutta mitä nykymaailmassa vaaditaan, että äänite täyttää direktiivin julkaisuehdon, jos levy-yhtiö ei jostakin syystä halua panostaa uudelleenjulkaisuun, mutta haluaa kuitenkin istua oikeuksien päällä. Riittääkö että levy on ollut viikon ajan ostettavissa paikallisella valuutalla nettikaupasta Burkina Fasossa?

Tämäkin saattaa olla vain teoreettinen ongelma. Esimerkiksi Warner Music Finland on julkisuudessa luvannut julkaista lähiaikoina koko vanhan ohjelmistonsa verkkokaupassa. Sadan kappaleen Dylan-julkaisu antaa kuitenkin ajatuksen aihetta.

Musiikin museo

Pomus ry eli Kevyen Musiikin Museon Kannatusyhdistys ylläpitää netissä toimivaa virtuaalista museota, jossa on paljon mielenkiintoista tietoa suomalaisen populaarimusiikin kehityksestä. Pari vuotta sitten Pomus pyysi minua selvittämään, voitaisiinko Suomeen perustaa oikea populaarimusiikin museo. Linkki selvitykseen löytyy tästä.

Selvityksen julkaisuajankohta osoittautui onnettomaksi. Heti sen jälkeen alkoi kohu Guggenheim-museosta, eikä muusta puhuttukaan. Sitten valtio ilmoitti museotoiminnan suurista säästöistä, mikä veti jalat alta kaikilta uudishankkeilta. Mutta ideaa ei silti kannata unohtaa.

Erilaisia populaarimusiikin museoita löytyy jo eri puolilta maailmaa, mutta suurin osa keskittyy yksittäisten taiteilijoiden tai bändien esittelyyn fani-pohjalta. Vuonna 2010 Trondheimissa avattu Rockheim toimii aivan eri tasolla. Se on yksi Norjan uuden kulttuuripolitiikan lippulaivoista, joka järjestää suuria näyttelyitä ja kerää norjalaista rock-historiaa yhteistyössä kansalliskirjaston kanssa. Rockheimillä on komea rakennus Atlantin rannalla ja kävijöitä riittää. Samassa kaupungissa on toinenkin musiikkimuseo, soittimiin keskittyvä Ringven museo, jota parhaillaan laajennetaan. Vaikka norjalainen populaarimusiikki ei ole maailmalla vielä kovin tunnettua, Norja itse uskoo siihen. Tulee mieleen keisari Franz Josef, joka vuonna 1864 perusti Wieniin taideteollisuusmuseon näyttääkseen maailmalle, mitä Itävallassa osataan. Sitten Wienissä syntyi Jugend-tyyli…

Jos Suomessa olisi öljyä, ehdottaisin erillisen populaarimusiikin rakentamista meillekin. Katajanokan rannassa olisi sopiva tonttikin. Tuntui kuitenkin viisaammalta edetä varovaisesti ja selvittää, miten uusi museo suhtautuisi jo olemassa oleviin museoihin. Alan kansainvälinen järjestö Cimcim tuntee Suomesta viisi musiikkimuseota: Turun Sibelius-museon, Turun maakuntamuseon, Kansallismuseon, Kansansoitinmuseon Kaustisella sekä Mekaanisen musiikin museon Varkaudessa. Muitakin musiikkikokoelmia löytyy, mutta yksikään niistä ei ole halunnut kansallisen musiikkimuseon roolia.

Törmäämme jälleen suomalaisen hajauttamiseen. Ruotsissa Statens musikverk kattaa kaikki tärkeimmät musiikkikokoelmat soittimista jazz- ja poparkistoon. Samassa kokonaisuudessa ovat myös teatteri ja ooppera. Suomessa on toista kymmentä musiikkialan kirjastoa, arkistoa ja museota, joista yhdelläkään ei ole kunnon resursseja eikä kukaan halua uusia tehtäviä. Uusien tarpeiden hoitamiseen on aina pitänyt perustaa uusi laitos. Näin ei voi jatkua loputtomiin. Päädyinkin siihen tulokseen, että Suomeen ei tarvita erillistä populaarimusiikin museota vaan hyvin toimiva kansallinen musiikkimuseo, joka huomioi kaikki musiikin alat.

Mitä kansallinen musiikkimuseo sitten tekisi? Itsestään selvää on, että sen pitäisi esitellä suomalaisen soitinrakennuksen historiaa kanteleista sähkökitaroihin. Harvat muistavat, että Suomessa on ollut myös merkittäviä pianotehtaita. Museon tulisi esitellä myös musiikkiin liittyviä tiloja treenikämpistä oopperataloon. Ainola voisi luontevasti olla museon haaraosasto.

Tärkeän osan musiikkimuseosta muodostaisi kansallisen äänilevyteollisuutemme nousu ja tuho. Sointu, Rytmi, Blue Master, Love, Eteenpäin, Finlandia, Poko ja Johanna ovat kaikki jo historiaa. Musiikkimuseoon kuuluu myös musiikkiteknologia. Museossa pitäisi olla toimiva analoginen äänitysstudio ja sen käyttöön tarvittava osaaminen vielä kun analoginen äänitystekniikka on muualta kadonnut.

Nykyaikainen musiikkimuseo ei ole vain esineiden museo, vaan sen pitää myös tallentaa ääntä. Hyvä esimerkki on Wienin Haus der Musik. Aivan keskustassa sijaitsevan viisikerroksisen museon alakerta on omistettu Wienin filharmonikoille, kävijä voi ihastella kuuluisan orkesterin historiaan liittyviä kuvia ja esineitä. Nähtävissä on myös orkesterin kapellimestareiden tahtipuikot. Karajan oli ensimmäinen, joka vaihtoi uudentyyppisen puikkoon. Toscanini oli huolimaton, hänen puikkonsa kärjestä on pala pois.

Ylemmissä kerroksissa on Klangmuseum, ”äänien museo”. Vierailija voi johtaa interaktiivisesti videolla soittavia filharmonikkoja Zubin Mehtan ohjeiden mukaisesti. Jos tempo menee metsään, orkesteri lopettaa soittamisen. Sitten siirrytään kuulon ominaisuuksiin alkaen äänistä, joita sikiö kuulee kohdussa. Loppu on lohduton: seuraamme Beethovenin kuulon asteittaista heikkenemistä. Viimeisistä kuulokkeista ei kuulu mitään.

Suomen olosuhteissa kansallisen musiikkimuseon perustaminen ei tarkoita sitä, että kaikki pitäisi kerätä uudestaan. Kansallinen musiikkimuseo voisi luontevasti syntyä Turkuun, jos Åbo Akademi haluaisi ryhtyä kehittämään omistamaansa Sibelius-museota yli kielirajojen sen sijaan että ajaa sitä alas. Museo voisi myös syntyä Pohjanmaalle, jossa Kaustisen kansansoitinmuseo odottaa uutta alkua musiikkijuhlien konkurssin jälkeen. Museon ei tarvitsisi kerätä kaikkia suomalaisia ääniteitä, vaan se voisi toimia yhteistyössä olemassa olevien arkistojen kanssa. Digitaalitekniikan aikakaudella Helsinkiin tallennettuja äänitteitä voitaisiin kuunnella myös Turussa tai Pohjanmaalla.

Mikä olisi Kansallisen musiikkimuseon ensimmäinen erikoisnäyttely? Odotammeko Sibeliuksen kuoleman 70-vuotispäivää, vai esittelemme Hanoi Rocksin visuaalista ilmettä? Ehkä sittenkin Nokian musiikkipuhelimen lyhyt historia…   miettikää itse.

EMI häviää historiaan

EU:n komissio antoi viime kuussa Universal Musicille luvan ostaa EMI:n levytuotanto. Yhdysvaltain Federal Trade Commission oli jo aikaisemmin kesällä hyväksynyt kaupan, joten vuonna 1931 perustettu Electric & Musical Industries Ltd. siirtyy ilmeisesti lähiaikoina historiaan.

Kauppa on osoitus kansainvälisen äänilevyalan jatkuvasta keskittymisestä. Vuonna 2000 Suomessa oli vielä kuusi suurta levy-yhtiötä, joiden markkinaosuudet olivat 11 ja 16 % välillä. Vuonna 2012 suuria oli vain neljä ja niiden yhteenlaskettu osuus myynnistä oli 81 %. Tällä välin kaksi niistä (BMG ja Sony) on jo sulautunut yhteen ja yksi (Edel) on poistunut markkinoilta. Menestyneet pienemmät suomalaisyhtiöt kuten Poko, Spinefarm, Siboney ja Johanna ovat yksi toisensa jälkeen siirtyneet monikansallisten omistukseen. Universalin markkinaosuus Suomessa vuonna 2011 oli 22,1 % ja EMI:n 14,4 %, yhteenlaskettuna 36,5 %.

Nyt jäljellä on enää ain kolme suurta. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, EMI Finland lopettaa toimintansa muutaman vuoden kuluessa. Yhtiön toimitusjohtaja ehti jo vaihtaa työpaikkaa.

EMIn taiteilijoiden lista ulottui Carusosta Beatlesiin, ja se on pitkään ollut yksi maailman suurimmista levy-yhtiöistä. Vuosien mittaan se on kuitenkin vaihtanut omistajaa moneen kertaan. Viimeksi sen omisti suursijoittaja Guy Hands, joka ei kuitenkaan pystynyt suoriutumaan lainoistaan. Hands on muuttanut Guernseyn veroparatiisiin ja EMI siirtyi Citybankin omistukseen. Pankki ei halunnut ryhtyä pyörittämään kohtuullisen hyvin sujunutta levybisnestä vaan halusi mahdollisimman pian siitä eroon. Potentiaalisia ostajia ei kuitenkaan ollut monia. Kauppaa kommentoineen brittitoimittajat eivät ole innostuneita. The Guardian kirjoitti, että maailman vanhin levy-yhtiö kaatui ”kahlehtimattoman kapitalismin uhrina”.

Euroopan komissiokaan ei ollut innostunut, koska se pelkäsi uuden jättiyhtiön saavan liian hallitsevan markkina-aseman musiikkialalla. Kaupan hyväksymisen ehtona oli, että Universal joutuu myymään osan EMI:n levymerkeistä muille levy-yhtiöille, muuten uudella yhtiöllä olisi liian hallitseva markkina-asema. Myynnissä ovat mm Coldplay, David Guetta ja Pink Floyd sekä koko Parlophone-levymerkki, tosin ilman  Beatlesien tuotantoa.

Samoja epäilyjä oli myös Federal Trade Comissionilla Yhdysvalloissa. Se pelkäst, että Universal pystyisi tulevaisuudessa sanelemaan musiikin verkkokaupan ehdot ja panemaan tien poikki kilpailijoilta. Senaatin lakivaliokunnalle antamassaan lausunnossa Universalin pääjohtaja Lucian Grainge pystyi kuitenkin vakuuttamaan viranomaiset siitä, että pelot liiallisesta keskittymisestä ovat turhia. Piraatit ovat hänen mukaansa huolehtineet siitä, että alalla on kilpailua. Piraatit osoittautuivat jälleen hyödylliseksi viholliseksi.

Miten arkistojen käy?

Aika näyttää, miten nopeasti EMIn nimi katoaa markkinoilta. Tutkijat ovat myös olleet huolestuneita siitä, miten EMI:n arkistojen käy. Yhtiöön vuosien mittaan sulautuneiden levymerkkien joukossa oli vuonna 1898 perustettu Gramophone Co, joten sitä voidaan pitää maailman vanhimpana jatkuvasti toimineena levy-yhtiönä. Gramophone teki ensimmäiset suomalaiset äänilevyt jo vuonna 1901, ja yhtiön taiteilijoita olivat myös Aino Ackté ja Alfred Tanner. EMI:n arkisto Hayesissa, Lontoon lähellä on yksi maailman merkittävimmistä musiikkiarkistoista, joka hyvinkin ansaitsisi tulla nimetyksi Unescon maailmanperintökohteeksi.

Kävin Hayesissa siellä menneinä vuosina useita kertoja, kun pääsy arkistoon oli vielä helpompaa. Suomalaisten levyjen kokoelma ei ollut täydellinen, mutta monista varhaisista harvinaisuuksista siellä on ainoa tunnettu kopio. Onneksi saimme jo vuosia sitten Roger Lindbergin ystävällisellä avulla Suomeen nauhakopiot kaikista täältä puuttuneista levyistä, mutta arkistossa on yhä mittaamaton määrä äänityksiä joka puolelta maailmaa. Harvat edes tietävät, että Hayesista löytyy kaiken muun ohella hieno sarja tshetsheniläisiä sotatansseja, jotka Gramophonen teknikot äänittivät Vladikavkazissa vuonna 1912. Kaukasiassa niitä tuskin on tallella yhtään kappaletta, eikä kukaan ole kuunnellut niitä sataan vuoteen.

Brittiläiset tutkijat ovatkin olleet huolestuneita siitä, mitä EMI:n historialliselle arkistolle (ennen vuotta 1946 tehdyt äänitteet) nyt tapahtuu. Kaupallista merkitystä sillä ei juuri ole, EMI ei vuosikausiin ole sanottavasti julkaissut ennen toista maailmansotaa tekemiään äänitteitä. Muodollisesti arkisto ei edes ole osa levy-yhtiötä vaan sitä ylläpitää itsenäinen säätiö, EMI Group Archive Trust. EMI on ilmeisesti kuitenkin ollut säätiön päärahoittaja. Viime vuosina henkilökunta on supistunut ja pääsy arkistoon on vaikeutunut. Toivon mukaan se jossakin vaiheessa päätyy osaksi Britannian kansalliskirjastoa, minne se kuuluisi.