Bibliothèque Nationale julkaisee verkossa 200 000 äänilevyä

Ranskan kansalliskirjasto Bibliothèque nationale de France (BnF) julkaisee verkossa 200 000 äänilevyä. Levyt eivät kuitenkaan tule olemaan yleisön kuunneltavissa ilmaiseksi, vaan käytöstä peritään maksu. Kirjaston päätös on herättänyt keskustelua digitaalisten kirjastojen tulevaisuudesta.

 

Kirjoitin jokin aika sitten Kansallisesta digitaalisesta kirjastosta, opetusministeriön kunnianhimoisesta hankkeesta, jonka ansiosta verkossa on jo käytettävissä satoja tuhansia kirjoja ja kuvia. Äänitteet puuttuvat vielä tarjonnasta. Ranskalaisten suunnitelma esittelee vaihtoehtoisen mallin suurten äänilevykokoelmien julkaisemiseksi yleisön käyttöön.

Useimmissa Euroopan maissa kirjanpainajilla ja kustantajilla on jo pitkään ollut velvollisuus lähettää kaikista julkaisemistaan kirjoista vapaakappale kansalliskirjastoon. Ranska oli ensimmäinen maa maailmassa, joka laajensi vapaakappalelakia vuonna 1939 koskemaan äänilevyjä (Suomessa vastaava säännös tuli voimaan 1981). Tämän ansiosta kansalliskirjastossa on yli 70 vuoden ajalta kattava kokoelma ranskalaisia levyjä. BnF on myös onnistunut hankkimaan merkittävän kokoelman vanhempia levyjä. Äänitteitä voi nykysinkin tutkia kirjaston tiloissa Pariisissa, mutta se vaatii käyttäjältä sitkeyttä.

Kokoelmien digitoimisesta aiheutuu huomattavia kustannuksia, ja julkaisemiseen liittyy tekijänoikeudellisia ongelmia. Ennen vuotta 1963 ilmestyneiden levyjen tuottajien oikeudet ovat vanhentuneet, mutta levyillä olevat sävellykset ovat usein vielä suojattuja. Lullyn oopperat voidaan vapaasti julkaista verkossa, mutta Non, je ne regrette rien vaatii tekijöiden luvan. BnF on ratkaissut ongelman solmimalla yhteistyösopimuksen kahden ulkopuolisen yrityksen kanssa. Digitoinnista vastaa belgialainen Memnon Archiving Services ja julkaisemisesta musiikin verkkokauppaan erikoistunut Believe Digital. Sopimuksen yksityiskohtia ei ole julkaistu, mutta tarkoituksena on, että yhteistyökumppanit vastaavat tekijänoikeuksista ja (ainakin osittain?) digitoinnin kuluista.

BnF:n ratkaisu on jo herättänyt keskustelua. Kriitikkojen mielestä nyt on luotu ”tekijänoikeuden Sääntö 22”, kun vapaan aineiston käyttö tulee uudelleen maksulliseksi. Kaikki 200 000 digitoitavaa levyä eivät kuitenkaan ole vielä vapaita, ja levyjen kuuntelu paikan päällä kirjastossa tulee jatkossakin olemaan ilmaista. Enemmän kysymysmerkkejä voikin liittää BnF:n toiseen suureen digitointihankkeeseen. Sen tavoitteena on julkaista verkossa 70 000 kirjaa, jotka on julkaistu ennen vuotta 1700.  Niiden tekijänoikeudet ovat taatusti jo vanhentuneet. Vain 3500 keskeistä teosta julkaistaan heti vapaasti luettavaksi BnF:n Gallica-tietokannassa, muiden käyttö kirjaston ulkopuolella tulee aluksi olemaan maksullista.

Ihanteellista olisi, jos mahdollisimman suuri osa kulttuuriperinnöstä saataisiin verkkoon vapaasti kaikkien käytettäväksi. Suojatun aineiston käyttöön tarvitaan kuitenkin tekijöiden lupa, ja yleensä siitä täytyy maksaa. Verkkoliiketoiminnassa on jo kehitetty sopimusmalleja, joiden pohjalta valtavat määrät teoksia saadaan käytettäväksi kohtuullisin yksikkökustannuksin – esimerkkinä vaikkapa Spotify. Käyttäjä maksaa, mutta maksu on kohtuullinen ja ennen kaikkea helppo suorittaa. Voitaisiinko Suomessa oppia jotakin BnF:n ratkaisusta? Tällä tavoin voitaisiin saada Kansalliseen digitaaliseen kirjastoon nopeasti vaikkapa ennen vuotta 1963 julkaistut suomalaiset äänilevyt.

Samaa mallia voitaisiin ehkä soveltaa myös painettuun tekstiin. Google Books on julkaisemassa valtavan määrän englanninkielisiä kirjoja verkkoon (tähän liittyy tosin myös avoimia oikeusjuttuja). Suomessa ei ole samanlaisia visioita. Tällä hetkellä Kansallisesta digitaalisesta kirjastosta löytyvät suomalaiset sanomalehdet vain vuoteen 1910 saakka. Samaan aikaan sanomalehdillä on kova tarve kehittää uutta digitaalista liiketoimintaa. Entä jos verkkoon saataisiinkin samaan portaaliin kaikkien suomalaisten sanomalehtien vanhat vuosikerrat, uudemmat maksullisina?

Kuka omistaa uutiset?

Kirjoitin edellisessä blogissani, miten musiikkiteollisuus on yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut markkinoimaan tuotteitaan netissä uusilla tavoilla. Lehdistöllä tämä oppimisprosessi on vielä edessä, kun se ryhtyy siirtämään verkkosivujaan ”maksumuurien” taakse.

 

Lehdistöllä saattaisi olla musiikkiteollisuudelta oppimista myös tekijänoikeuksien hoidossa. Kun Englannin kuningatar Anna vahvista maailman ensimmäisen tekijänoikeuslain vuonna 1709, se oli tarkoitettu suojelemaan kirjailijoiden ja kustantajien oikeuksia. Kun moderni lehdistö syntyi 1800-luvun lopulla, se sai istua valmiiseen pöytään.

Viime vuosina lehtikustantajien keskeinen tavoite tekijänoikeuden alalla on ollut työsuhdetekijänoikeus. Vakiintuneen käytännön mukaan tekstin tai kuvan oikeudet kuuluvat tekijälle. Jos tekijä, esimerkiksi toimittaja, on kustantajan palveluksessa, oikeudet siirtyvät työnantajalle siinä laajuudessa kuin siitä on sovittu. Kustantajat halusivat olettamuksen käännettäväksi toisin päin: työsuhteessa olevan tekijän kaikki oikeudet siirtyvät työnantajalle, ellei toisin ole sovittu. Näin kustantajat olisivat saaneet automaattisesti oikeuden käyttää työntekijöiden teoksia tulevaisuudessa myös sellaisiin tarkoituksiin, joita ei vielä edes ole keksitty.

Kustantajien näkemys oli tavallaan ymmärrettävä. Ne olivat juuri havahtuneet siihen, ettei niillä ollutkaan Internet-oikeuksia arkistoihinsa, koska Internetiä ei ollut olemassa silloin kun tekstit oli tuotettu eikä niiden nettikäytöstä niin muodoin ollut voitu sopia. Muutosta ryhdyttiin kuitenkin ajamaan läpi väkisin neuvottelematta paljoakaan toisen osapuolen, tekijöiden kanssa. Viestinnän keskusliitto ja Elinkeinoelämän keskusliitto ryhtyivät lobbaamaan työsuhdetekijänoikeuden puolesta ja se saatiin Matti Vanhasen hallituksen ohjelmaan 2007. Opetus- ja kulttuuriministeriö teetti oikeusneuvos Mikko Tulokkaalla selvityksen aiheesta, ja vuonna 2009 julkaistiin luonnos hallituksen esitykseksi tekijänoikeuslain muuttamiseksi.

Eduskunnassa työsuhdetekijänoikeus kaatui nolosti kalkkiviivoille, kun puolue toisensa jälkeen sanoutui irti hankkeesta. Vihreät tekivät asiasta kirjallisen kyselyn. Lopulta kulttuuriministeri Stefan Wallin ilmoitti, että hanke perutaan. Hänen seuraajansa Paavo Arhinmäki on ilmoittanut, ettei nykyisellä hallituksella ole mitään aikeita viedä työsuhdetekijänoikeutta eteenpäin.

Ääniteistä tai radiosta kuningatar Anna ei ymmärrettävästi tiennyt mitään, ja kun äänilevyteollisuus lähti kasvuun 1900-luvun alussa, se joutui huomaamaan, ettei sillä ollut mitään oikeuksia. Kun äänilevyteollisuuden kansainvälinen järjestö IFPI perustettiin, sen keskeiseksi tehtäväksi tuli tekijänoikeuslakien kehittäminen.

Tällä alalla IFPI onkin osoittautunut mestariksi. Äänilevyjen tekijänoikeussuoja tunnustettiin Isossa-Britanniassa jo vuonna 1934, ja 1961 saatiin aikaan kansainvälinen sopimus äänitteiden tuottajien ja esittäjien taiteilijoiden oikeuksista. Alun perin tavoitteena oli suojata äänilevyjä laittomalta kopioinnilta, mutta pala palalta suoja on laajentunut, ja nykyisin sen piiriin kuuluu myös oikeus korvaukseen äänitteiden radioinnista, julkisesta esityksestä ja yksityisestä kopioinnista. IFPIn viimeisin menestys oli äänitteiden suoja-aikojen pidentäminen 70 vuoteen.

Useimmat tekijänoikeusjuristit pitivät suoja-ajan pidennystä tarpeettomana, mutta Euroopan parlamentti heltyi, koska se halusi turvata Sir Cliff Richardille huolettomat eläkevuodet. Tässä on syy, miksi IFPI:n hankkeet ovat menestyneet paremmin kuin Viestinnän keskusliiton. IFPI on kauan sitten sopinut muusikkojärjestöjen kanssa tavoitteista, ja aina kun saadaan uutta rahaa, se jaetaan puoliksi. Työsuhdetekijänoikeus (josta IFPI sanoutui irti) olisi ollut tulonsiirto työntekijöiltä työnantajille, eikä se olisi tuonut alalle mitään uutta rahaa.

Teosten käytöstä voidaan sopia työntekijöiden kanssa, jos asiat ovat muuten kunnossa. Kustantajien suurin ongelma ei ole työsuhdetekijänoikeus vaan Internetin kilpailu. Tämä koskee erityisesti sanomalehdistöä. Tekijänoikeuslaki suojaa ”kirjallisia ja taiteellisia teoksia”, esimerkiksi romaaneja, artikkeleita ja pakinoita, samoin valokuvia, mutta uutisilla ei ole tekijänoikeutta. Faktat ovat faktoja, niitä ei omista kukaan, vaikka niiden selville saamiseksi olisi nähty miten paljon vaivaa tahansa.

Jos Internetiin syntyy taloudellisesti merkittävää liiketoimintaa, jonka perusideana on koota uutisia monista eri lähteistä, pitäisikö tästä maksaa korvaus uutisten alkuperäisille tuottajille? Kysymys on itse asiassa samanlainen kuin se, pitäisikö radioasemien maksaa esittäville taiteilijoille ja levy-yhtiöille levyjen soitosta. Alun perin tällaista oikeutta ei ollut olemassa. Vielä vuonna 1948 Suomen tekijänoikeuden grand old man T.M. Kivimäki opetti, ettei tekijänoikeus voi koskea levyjä, koska muusikot eivät ole tekijöitä. Vuosien mittaan laki on kuitenkin muuttunut.

Uutisten oikeuksiin liittyy merkittäviä sananvapauskysymyksiä. Tekijänoikeuden omistajalla on yksinoikeus päättää teoksen käytöstä – myös siitä, julkaistaanko sitä lainkaan. Tässäkin suhteessa kysymys äänilevyjen radioinnista ratkaistiin innovatiivisella tavalla, ns pakkolisenssillä. Tuottajalla ei ole oikeutta kieltää esitystä, ainoastaan oikeus korvaukseen.

Tällaisista kysymyksistä keskustellaan parhaillaan monissa maissa. Saksan liittopäivät ovat juuri hyväksyneen tekijänoikeuslain laajennuksen, joka määrittelee tarkemmin niitä oikeuksia, jotka liittyvät sanomalehtiaineiston käyttöön Internetissä. Veikkaan että asia tulee vielä ajankohtaiseksi meilläkin.

Olisiko lehdistöllä jotakin oppimista musiikkiteollisuudelta?

Sanoma Osakeyhtiö antoi juuri tulosvaroituksen. Kauppalehden mukaan yhtiön tilanne on ”erittäin synkkä”. Yhtiön lippulaiva Helsingin Sanomat on menettänyt parhaista vuosistaan satatuhatta tilaajaa. Kaksi vuotta sitten Sanoman osakkeen arvo oli yli 17 euroa. Kun viimeksi katsoin, se läheni jo kuutta euroa. Huonosti menee muillakin lehdillä. Levikki laskee yhtä lailla Aku Ankalla ja Avulla, ja Talouselämä-lehti raportoi tilanteesta otsikolla ”Media lirissä”. 

 

Lehdistön alamäki on kiihtynyt samassa tahdissa kuin Internetin nousu. Maanantain Hesarissa Sanoman hallituksen väistyvä puheenjohtaja Jaakko Rauramo näkee kuitenkin syyllisenä Yleisradion. Hän vähentäisi Ylen rahoituksesta 300 miljoonaa, yli puolet nykyisestä. Pois pitäisi leikata viihde, urheilu ja kaikki muu, minkä yksityiset yritykset voisivat hoitaa. Erityisesti häntä vaivaavat Yleisradion palvelut Internetissä, jotka vääristävät kilpailua.

Rauramo on unohtanut, että julkisen palvelun yleisradiotoiminta syntyi Eurooppaan nimenomaan lehdistön vaatimuksesta. Amerikassa, radion syntymämassa lähetykset rahoitettiin mainoksilla. Kun radion tuloa ei oikein voitu estääkään, lehdistö vaati Euroopassa, että toiminta oli rahoitettava muulla tavalla. Yleisradio ei myy mainoksia edes Internet-sivuilleen. Jos Yle-vero leikattaisiin puoleen, onko syytä uskoa, että rahat ohjautuisivat suomalaiselle lehdistölle? Eikö ole todennäköisempää, että ne valuisivat media-alan kansainvälisille ketjuille, jotka tulisivat mielellään paikkaamaan näin syntyvän markkinaraon?

Toki lehdistössäkin tiedetään, että sen vaikeudet johtuvat ennen kaikkea Internetin kasvusta. Monet lehdet ovat itsekin kehittäneet Internet-sivujaan, mutta toistaiseksi kulut ovat olleet suurempia kuin tuotot. Sanoman hallituksen uusi puheenjohtaja Pekka Herlin ei enää käy torjuntataistelua yleisradiolakia vastaan vaan aikoo kehittää maksullisia verkkopalveluita. ”Maksumuuri” on päivän sana, sitä näyttävät kannattavan muutkin viime aikoina haastatellut lehdistön edustajat. Se ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen juttu.

Musiikkiteollisuus oppi kantapään kautta, ettei vanhoja tuotteita voi noin vain siirtää verkkomyyntiin. Äänilevytuottajilla oli Internetin tullessa takanaan kolmekymmentä lihavaa vuotta. Ala oli kasvanut myymällä ensin LP- ja sitten CD-albumeja. Kun äänitiedostojen jakelu tiedostomuodossa alkoi, jokainen yhtiö perusti oman nettikaupan. Pian ne joutuivat kuitenkin huomaamaan, ettei kukaan halunnut käydä nimenomaan Pokon kaupassa tai Edelin kaupassa. Ostajat halusivat kaupan, josta saa kaikkia levyjä.

Ostajat olivat myös kyllästyneet siihen, että musiikki oli paketoitu albumeihin, joilla oli muutama hyvä kappale ja kymmenen tylsää. Fyysisellä tallenteella ne oli pakko ostaa, mutta verkkokaupasta kuluttajat poimivat singlejä. Suostuvatko verkkotilaajat ostamaan koko lehden pakettina entiseen tapaan? Saisinko verkosta minua varten räätälöidyn Hesarin, jossa ei ole tylsiä urheilusivuja? Voinko ostaa irtonumeroita tai jopa yksittäisiä juttuja?

Musiikin digitaalinen kauppa joutui kilpailemaan verkossa levinneen ilmaisen musiikin kautta. Vaikka piraattien toiminta on laitonta, niiden tukahduttaminen on osoittautunut vaikeaksi. Laillisen Ilmaisen tekstin tuottajia on tuhansia valtioneuvoston kansliasta blogikirjoittajiin. Uutisilla ei ole tekijänoikeutta, ja verkkolehdistö joutuu kamppailemaan maksumuurinsa takaa mittavaa ilmaisen tekstin tarjontaa vastaan.

Musiikkiteollisuudelta kesti kymmenen vuotta sopeutua uuteen digitaaliseen ympäristöön. Viime vuonna kauppa kääntyi jälleen nousuun. Uudeksi menestystuotteeksi osoittautuivat Spotifyn kaltaiset tilauspalvelut, joista asiakas voi valikoida kaikkien tuottajien musiikkia itselleen sopivalla tavalla. Tarjolla on sekä mainoksin rahoitettuja ilmaispalveluita että tasokkaampia maksullisia versioita. Spotify ei ole levykauppa eikä radio, se on itse asiassa aivan uusi media.

Lehdistöllä on nyt ollut 15 vuotta aikaa kehittää verkkoon uusia palveluita, mutta tuotekehittelyä ei juuri ole näkynyt. Jos maksumuurin ideana on vain myydä nykyisen kaltaisia lehtitilauksia digitaalisessa muodossa siten, että kuluttajan ainoana vaihtoehtona on ostaa määräajaksi valmiiksi paketoitu kokonaisuus, pelkään lehdistön kriisin jatkuvan vielä pitkään. Kunnes joku 15-vuotias kehittää aivan uuden palvelun...