EU uusi taas tekijänoikeuksia - mitä se merkitsee arkistoille?

EU painii pakolaiskriisin, pankkikriisin ja Brexitin kanssa, mutta arkinen työ jatkuu. Pari viikkoa sitten EU:n komissio julkisti uuden ehdotuksensa, jonka aiheena on tekijänoikeus digitaalisilla yhteismarkkinoilla (Copyright on the digital single market).

Uusi direktiivi on kokoelma säädöksiä, jotka eivät liity kovin läheisesti toisiinsa. Voisi sanoa, että direktiivi tarjoaa jokaiselle jotakin. Opetus- ja kulttuuriministeriö, joka on juuri käynnistänyt lausuntokierroksen direktiivistä, toteaakin varovaisesti että ”komissio on antanut joukon ehdotuksia, joilla nykyaikaistetaan tekijänoikeutta, jotta Euroopan kulttuurista monimuotoisuutta ja verkossa tarjolla olevaa sisältöä voidaan lisätä ja samalla tarjota selkeämmät säännöt kaikille verkon toimijoille. Ehdotuksilla tarjotaan myös työkaluja koulutus-, tutkimus- ja kulttuuriperintölaitosten innovaatioita varten.”

Direktiivi liittyy viime joulukuussa annettuun ehdotukseen, jossa kuluttajille annettiin tietyissä rajoissa oikeus käyttää elokuvien, musiikin ja sähköisten kirjojen verkkotilauksiaan myös kotimaansa ulkopuolella. Uusien säädösten tavoitteena on helpottaa tähän tarvittavien sopimusten laatimista.

Ehdotuksen kiistanalaisin kohta koskee uutta lähioikeutta, joka annettaisiin kirjojen ja lehtien kustantajille. Tekijänoikeuden harrastajat tietävät, että äänilevyjen ja elokuvien tuottajat ovat lain mukaan itsenäisiä oikeudenomistajia samalla tapaa kuin varsinaiset tekijät tai esiintyvät taiteilijat. Sen sijaan kirjan tai lehden kustantajalle kuuluvat vain ne oikeudet, joista kirjailijat tai toimittajan kanssa on nimenomaan sovittu. Tällä on merkitystä mm silloin, kun jaetaan suojattujen teosten käytöstä myöhemmin syntyviä tuloja. Kustantajalla ei esimerkiksi ole oikeutta osuuteen kirjailijoille jaettavista lainauskorvauksista. Uudesta kustantajien lähioikeudesta on jo väitelty kiivaasti Euroopassa, ja monet asiantuntijat ovat pitäneet ehdotusta ongelmallisena. Ennustan, että mm uudistuksen taannehtivuudesta väännetään vielä moneen kertaan kättä, kun direktiivin käsittely etenee.

Kustantajien lähioikeuden julkilausuttuna tavoitteena on parantaa graafisen alan asemaa suhteessa verkkopalveluihin. Sanomatta jää, että se vahvistaa myös kustantajien asemaa suhteessa tekijöihin. Toisaalta tekijöiden ja av-tuottajien asemaa pyritään vahvistamaan säännöksellä, joka asettaa YouTuben kaltaisille palveluille tiukempia velvoitteita selvittää, onko kaikkeen sivustoilla saatavissa olevaan aineistoon todella hankittu asianmukaiset oikeudet. Tähän saakka palveluiden tarjoavat ovat voineet aika kevyesti vedota kolmannen osapuolen vastuuteen ja sen jälkeen myydä suruttomasti mainoksia kyseenalaisen aineiston yhteyteen.

Uudessa direktiivissä pyritään myös huomioimaan kirjastot, arkistot ja tutkimus. Jos direktiivi hyväksytään, kaikkien jäsenmaiden pitää tämän jälkeen ottaa lainsäädäntöönsä tekijänoikeuden rajoitus, joka sallii tekstin- ja tiedonlouhinnan menetelmien käytön suurten tietokokonaisuuksien analysoimiseen. Tällaista säännöstähän yritettiin jo muutama vuosi sitten, mutta silloin se kaatui Suomessa tekijäjärjestöjen vastustukseen. On mielenkiintoista nähdä, miten asia nyt etenee. Itse en koskaan ymmärtänyt järjestöjen fundamentalistista kantaa asiassa.

Kuten aina, komissio lupaa myös toimia Euroopan rikkaan kulttuuriperinnön edistämiseksi. Kovin dramaattisista askeleista ei kuitenkaan ole kyse, koska suurin osa ehdotuksista on Suomessa jo toteutettu kansallisilta pohjalta. Museot, arkistot ja kirjastot kaikkialla Euroopassa saisivat nyt oikeuden digitoida sisäiseen käyttöönsä historiallista aineistoa sen säilymisen turvaamiseksi. Tämä tekijänoikeuden rajoitus tuntuu itsestään selvältä, mutta kaikissa maissa sitä ei vielä ole. Digitointioikeus on määritelty niin suppeasti, ettei digitoituja teoksia esimerkiksi saisi lainata asiakkaille kirjaton ulkopuolelle ilman erillisiä sopimuksia.

Suurempi vaikutus on direktiivin toisella säännöksellä, joka antaisi kulttuurilaitoksille mahdollisuuden ”digitoida ja tarjota valtioiden rajojen yli myynnistä poistuneita, tekijänoikeuksin suojattuja teoksia, kuten kirjoja tai elokuvia, jotka eivät siis ole enää yleisön saatavilla.” Kysymys on siis samantapaisista hankkeista kuin Norjan ja Ranskan kansallisista digitaalisista kirjastoista, joissa on luettavissa (lähes) kaikki näissä maissa viime vuosisadalla ilmestyneet teokset.

Suuri osa näistä teoksistahan on vielä tekijänoikeudellisesti suojattuja, kiitos EU:n toteuttamien suoja-aikojen pidennysten. Ranskassa ja Norjassa asia on hoidettu ns laajennetun sopimuslisenssin perusteella. Tämä antaa Kopioston tapaisille järjestöille mahdollisuuden tehdä sopimuksia myös sellaisten tekijöiden puolesta, jotka eivät ole järjestön jäseniä. Olennaisesti uutta direktiivissä on se, että aineistoa saisi sen jälkeen käyttää koko Euroopan alueella.

Suomen tekijänoikeuslaissa on jo laajennettu sopimuslisenssi. Itse asiassa uusi direktiivi saattaisi eräissä tapauksissa merkitä huononnusta nykyiseen järjestelyyn. Direktiivin 7 artiklan 4 kohdan mukaan (suomenkielistä tekstiä ei vielä ole käytettävissä):

“Member States shall ensure that the licences referred to in paragraph 1 are sought from a collective management organisation that is representative for the Member State where: (a) the works or phonograms were first published or, in the absence of publication, where they were first broadcast, except for cinematographic and audiovisual works; (b) the producers of the works have their headquarters or habitual residence, for cinematographic and audiovisual works; or (c) the cultural heritage institution is established, when a Member State or a third country could not be determined, after reasonable efforts, according to points (a) and (b).

Ensi lukemalla tämä tuntuu aivan järkevältä. Lupa on saatava tekijänoikeusjärjestöltä, joka edustaa teoksia, joista hankkeissa on kyse – Suomessa ensi sijaisesti suomalaisilta järjestöiltä, jotka edustavat suomalaisia tekijöiltä. Mutta miten menetellään käännösten suhteen? Entä silloin, kun kirjastoissa on merkittäviä kokoelmia ulkomaisia teoksia? Suomen nykyisen lainsäädännön mukaan laajennettua sopimuslisenssiä voitaisiin soveltaa myös tällaisiin tapauksiin. Musiikin alalla Teoston tapaiset tekijänoikeusjärjestöt ovat edustaneet kattavasti myös vastaavia ulkomaisia järjestöjä, mutta EU:n uusien määräysten jälkeen tilanne on muuttunut hankalaksi. Kirjoitetun tekstin puolella vastaavat järjestelyt ovat vasta alullaan. Direktiivin tekstiä on siis hyvä lukea suurennuslasin kanssa.

Ehdotettu uusi säännös on myös hyvä esimerkki siitä, että pelkkä lainsäädäntö ei auta paljoakaan, jos muut resurssit puuttuvat. Suomen tekijänoikeuslakihan sallisi jo nyt varsin laajalti historiallisen aineiston julkaisemisen verkossa sopimuslisenssin perusteella (tosin vain maan rajojen sisällä). Kirjastoilla ja arkistoilla ei vain ole rahaa maksaa tästä aiheutuvia lisenssimaksuja eikä digitointiin tarvittavaa työvoimaa. Hallituksen viimeisten leikkauksien jälkeen ei näytä lainkaan todennäköiseltä, että Kansallinen digitaalinen kirjasto kasvaisi lähivuosina merkittävästi, tuli direktiivi tai ei.

Samaan aikaan komissio tosin lupaa käyttää Luova Eurooppa ‑ohjelman Media-alaohjelmasta 1,46 miljardia euroa tukeakseen luovan sisällön liikkumista valtioiden rajojen yli. Rahoja myönnetään mm ohjelmien tekstitykseen ja jälkiäänitykseen. Saa nähdä, koska tulee kirjastojen vuoro. Kannattaa ainakin tarkistaa, mihin nämä rahat käytetään.

Britannia hyvitysmaksun kourissa

Samaan aikaan kun Euromaat yrittävät ratkaista Kreikan kriisiä, britit yrittävät saada aikaan EU-direktiivin mukaista hyvitysmaksua suojattujen teosten yksityisestä käytöstä. Vähän ennen juhannusta brittiläinen tuomioistuin (England and Wales High Court) totesi asiaa koskevan tuoreen asetuksen lainvastaiseksi. Innovaatio- ja tekijänoikeusasioista vastaava ministeri, paronitar Neville-Rolfe ilmoitti pohtivansa syntynyttä tilannetta ja palaavansa myöhemmin asiaan.

Kuten useimmat tämän blogin lukijat tietävät, yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on EU:n direktiiviin perustuva korvaus tekijöille siitä, että kansalaisilla on mahdollisuus kopioida musiikkia, elokuvia ja muita suojattuja teoksia omaan käyttöönsä. Useimmissa maissa korvaus on toteutettu perimällä maksu kopiointiin soveltuvista laitteista, kuten tallentavista digibokseista ja ulkoisista kovalevyistä. Tekniikan kehittyessä on tullut yhä vaikeammaksi erotella tallentavia laitteita ei-tallentavista (pitäisikö älypuhelimistakin maksaa hyvitysmaksua?). Suomessa ja Espanjassa laitekohtainen hyvitysmaksu onkin korvattu valtion budjetista maksattavalla korvauksella.

Jos EU olisi aikanaan säätänyt yksityiskohtaisesti, millainen hyvitysmaksu jäsenmaissa on toteutettava, asia olisi yksinkertainen. EU valitsi kuitenkin tien, joka on lakiteknisesti niin monimutkainen, että se on poikinut EU:n tuomioistuimeen toistakymmentä juttua. Ensin EU päätti kategorisesti, että kaikkeen yksityiseen kopiointiin tarvitaan oikeudenomistajan lupa. Sitten EU sääti, että jäsenmaat voivat kuitenkin sallia yksityisen kopioinnin, jos siitä on vain vähäistä haittaa, tai jos tekijöille maksetaan korvaus.

”Kopion tekeminen” on tekijänoikeudessa erittäin laaja käsite. Jos kirjoitan lyijykynällä paperille radiosta kuulemani iskelmän sanat, teen kopion suojatusta teoksesta. Mikään EU-maa ei kuitenkaan ole ryhtynyt perimään hyvitysmaksua lyijykynistä, vaikka niitä käytetään yleisesti kopiointiin, koska haittaa on pidetty vähäisenä. Suomessa ei ole myöskään peritty hyvitysmaksua yksityisille myydyistä printtereistä ja kopiokoneista, toisin kuin eräissä muissa EU-maissa. Jokainen maa on tehnyt direktiivistä oman virityksensä.

Britannia ei alun perin ottanut hyvitysmaksua lainkaan käyttöön vaan kielsi yksityisen kopioinnin. Tämäkin oli direktiivin mukaista: kopioinnin valvominen jätettiin oikeudenomistajien vastuulle, tietäen hyvin että se valvonta käytännössä mahdotonta. Poikkeuksena oli televisio-ohjelmien ajansiirto eli tallentavat digiboksit, joiden aiheuttama haitta katsottiin vähäiseksi. Tätä ratkaisua ei tietääkseni ole missään vaiheessa asetettu kyseenalaiseksi.

Vuonna 2014, viisitoista vuotta direktiivin säätämisen jälkeen, Britannia sai lopulta aikaiseksi yksityistä kopiointia koskevan ratkaisun. Se ei kuitenkaan miellyttänyt musiikkialan järjestöjä, sillä yksityinen kopiointi sallittiin nyt ilman korvausta sillä perusteella, ettei siitä katsottu olevan taloudellista haittaa (”harm”). Sallitun kopioinnin raja oli tosin huomattavasti ahtaampi kuin esimerkiksi Suomessa. Kopioita sai tehdä vain itse ostetuista äänitteistä (esimerkiksi CD-kokoelman siirto omalle kovalevylle), eikä niitä saanut luovuttaa kenellekään edes perhepiirissä. 

Ratkaisu oli ilmeisen tekopyhä (miten olisi voitu valvoa, ettei David Cameron tee kopioita vaimiolleen?) mutta periaatteessa mielenkiintoinen. ”Haitan” laskutapaa ei direktiivissä ole perusteltu, eikä siitä ole Euroopan tuomioistuimen kantaa.

Musiikkijärjestöt veivät asian korkeimpaan oikeuteen, joka totesi asetuksen lainvastaiseksi. Perustelut olivat kuitenkin muodolliset. Tuomioistuimen mukaan hallitus ei ollut esittänyt riittävän vankkoja perusteluita käsitykselleen, jonka mukaan kopioinnista ole haittaa, ja jätti hallitukselle mahdollisuuden palata uudelleen asiaan. Haitan arviointiperusteet jäivät edelleen auki.

Hyvitysmaksu on ollut Britannian hallitukselle kiusallinen. Se ei ole halunnut suututtaa äänestäjiä ottamalla käyttöön uusia Brysselissä päätettyjä maksuja, mutta ei myöskään leimata miljoonia brittejä lainrikkojiksi. Nähtäväksi jää, mikä on seuraava siirto.

Kumottaisiinko kansalliset tekijänoikeuslait?

EU:n uusi komissio julkaisi joulun alla oman työohjelmansa. Ensimmäisellä sijalla on työllisyys ja kasvu, mutta heti kakkosena on digitaalisten sisämarkkinoiden kehittäminen. Tavaran, työvoiman ja tiedon pitäisi liikkua EU:ssa vapaasti, niin että talous kasvaa suhisten, mutta käytännössä EU-maiden digitaaliset palvelut ovat pirstoutuneet moniin kansallisiin toimijoihin, jotka yrittävät epätoivoisesti kilpailla Googlen ja YouTuben kanssa.

Ohjelman mukaan ”komissio pyrkii osana digitaalisia sisämarkkinoita koskevaa strategiaa saattamaan vuonna 2015 päätökseen käynnissä olevat toimielinten väliset neuvottelut ehdotuksista, jotka koskevat esimerkiksi yhteistä eurooppalaista tietosuojauudistusta ja Euroopan yhteen liittämisestä annettavaa asetusta. Se ehdottaa myös uusia lainsäädännöllisiä ja muita aloitteita, joilla digitaalisten sisämarkkinoiden kunnianhimoisuus nostetaan tasolle, jota nykyisiin haasteisiin vastaaminen vaatii. Tässä yhteydessä komissio muun muassa täydentää televiestinnän sääntely-ympäristöä, päivittää tekijänoikeussäännöistä ja audiovisuaalisista mediapalveluista annettua lainsäädäntöä, yksinkertaistaa verkko-ostoksia ja digitaalista kaupankäyntiä koskevia kuluttajasääntöjä, helpottaa sähköistä kauppaa, parantaa tietoverkkoturvallisuutta ja ottaa digitalisaation huomioon kaikilla politiikan aloilla.”

Mitä komissio voisi sitten käytännössä tehdä? European Copyright Society on 19. joulukuuta lähettänyt kolmissiolle kirjeen, jossa se ehdottaa EU:n tekijänoikeuslain täydellistä uudistamista. Ei enää direktiiveihin perustuvaa kansallisten lakien harmonisointia, vaan kaikki EU-maat kattava yhteinen tekijänoikeuslaki. “The Members of the European Copyright Society are convinced that the time is now ripe to start work on a European Copyright Law that would apply directly and uniformly across the Union.”

Järjestö toteaa, että 25 vuotta jatkuneesta harmonisoinnista huolimatta EU-mailla on omat tekijänoikeuslait, jotka poikkeavat toisistaan. ”Each Member State still has its own law on copyright and neighbouring (related) rights that applies strictly within its own territory. This territoriality has led to fragmentation of markets along national borderlines, critically impeding the establishment of a Digital Single Market for creative content, and undermining the Union’s international competitiveness.”

Yleensä EU:lle lähettävät kirjeitä etujärjestöt, jotka yrittävät taivuttaa komissiota muuttamaan lainsäädäntöä omien intressiensä mukaisesti. European Copyright Society ei kuitenkaan ole mikään etujärjestö. Järjestön jäsenet ovat tekijänoikeuden professoreita, jotka ovat omasta näkökulmastaan tulleet siihen tulokseen, että EU:n osittain harminisoitu tekijänoikeuslainsäädäntö ei toimi. Sen on voinut päätellä myös Euroopan tuomioistuimeen kertyneiden tekijänoikeutta koskevien juttujen määrästä. Isompi kysymys tietysti on, heikentääkö tämä todella Euroopan kilpailukykyä.

Ensimmäiset reaktiot professorien kirjeeseen ovat olleet epäileviä. Monien mielestä Euroopan tekijänoikeuslait ovat jo riittävän yhdenmukaisia. Toisten mielestä kyseessä olisi niin iso urakka, että siihen menisi ainakin kymmenen vuotta. Ehdotus on kuitenkin miettimisen arvoinen. Miksi tekijänoikeuslait yhä poikkeavat toisistaan, vaikka kaikki Euroopan maat ovat olleet jo vuosikymmeniä mukana Bernin sopimuksissa ja muissakin kansainvälisissä tekijänoikeussopimuksissa?

Tekijänoikeuslain lähtökohtana on ajatus luovan työn tukemisesta. ”Sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, on tekijänoikeus teokseen…”. Käytännössä oikeus yleensä siirtyy kuitenkin alkumetreillä kokonaan tai osittain tuottajalle tai kustantajalle, joka vastaa teoksen julkaisemisesta ja levityksestä. Harva kirjailija haluaa itse painattaa teoksiaan. Kun kyse on elokuva kaltaisesta yhteisteoksesta, tuottajan panos on vielä olennaisempi. Mutta voiko tuottaja ostaa tekijän oikeudet kertakaikkisesti ja ikuisesti? Vai pitäisikö tekijälle kaikissa olosuhteissa turvata kohtuulinen osuus teoksen tuotosta pitkällä aikavälillä?

Tämä kysymys on kaikissa tekijänoikeuslaeissa eräänlaisena piiloagendana, moniin pykäliin kätkettynä. Oppikirjoissakaan sitä ei yleensä käsitellä systemaattisesti. Skaalan toisessa päässä on työsuhdetekijänoikeus: tekijän kaikki oikeudet siirtyvät palkkaa vastaan työnantajalle. EU:ssa vain Britanniassa on työsuhdetekijänoikeus. Vanhasen hallitus yritti aikanaan tuoda sen Suomeen, mutta hanke kaatui eduskunnassa. Skaalan toisessa päässä on joukko tekijän etujen turvaamiseksi lakiin kirjoitettuja säännöksiä. Suomessa kustantaja ei esimerkiksi voi vaatia osuutta kirjailijalle kuuluvista kirjastokorvauksista.

EU-maiden tekijänoikeuslaeissa on muitakin eroja, eikä niistä tahdo löytyä edes systemaattista kokonaisesitystä. Ne liittyvät esimerkiksi tekijänoikeusjärjestöjen asemaan ja kollektiiviseen lisensointiin, tekijänoikeuden rajoituksiin ja muihin yksityiskohtiin. Kaikki maat eivät ole edes varauksettoman innostuneita tekijänoikeuskorvausten täydellisestä liikkuvuudesta yli rajojen. Kun mennään tekijänoikeuden sivuhaaroihin, kirjastokorvauksiin, hyvitysmaksuihin, tv-ohjelmien edelleen lähettämiseen ja niin edespäin, jäsenmailla on tapana vetää kotiin päin. Jos kulttuurin vaihtotase on tappiollinen, kuten Suomessa, kotiin päin vetäminen voi olla kansallinen etu. Tällaista kaikki EU-maat tekevät, oli sitten kysymys viinan tuonnin rajoittamisesta tai ulkomaisten ammattitutkintojen hyväksymisestä.

Kiistatonta lienee, että digitaaliset palvelut ovat Yhdysvalloissa kehittyneet nopeammin kuin Euroopassa, ja tämä on antanut amerikkalaisille vahvan kilpailuaseman. Ei kuitenkaan ole selvää, että tämä johtuu nimenomaan tekijänoikeuksista. Itse asiassa Yhdysvalloissakaan ei ole kaiken kattavaa kansallista tekijänoikeuslakia, vaan monista asioista säädetään osavaltioiden tasolla. Esimerkiksi äänilevyjen suoja-aika perustuu osavaltioiden lainsäädäntöön, mutta tämä ei ole mitenkään haitannut musiikin verkkopalveluiden kasvua. Voi olla, että kansalliset kielet ovat suurempana esteenä digitalisille yhteismarkkinoille kuin kansalliset tekijänoikeuslait. Niistä emme halua luopua. Mutta jos olisin Suomen kulttuuriministeri, ottaisin kuitenkin professorien kirjeen vakavasti. Olisi ainakin mielenkiintoista nähdä, millaisen mallilain nämä oppineet kirjoittaisivat.

Suomikin siirtää hyvitysmaksun budjettiin

Opetusministeriö julkaisi 17.11. lyhyen tiedotteen, jonka otsikkona oli ”Lainauskorvauksiin tulossa reilu korotus”. Kysymys on jo vakiintuneesta korvauksesta, joka maksetaan (lähinnä kotimaisille) kirjailijoille siitä, että heidän teoksiaan on lainattu kirjastoista. Korvaussumma nostetaan vuositasolla neljästä kahdeksaan miljoonaan. Ministeri Piia Viitasen mukaan tekijät saavat lainauksesta nyt aikaisempaa kohtuullisemman korvauksen  

Tiedotteen lopussa kerrottiin myös lyhyesti, että vuoden 2015 talousarvioon esitetään uutta 11 miljoonan määrärahaa yksityisen kopioinnin hyvitysjärjestelmää varten.

Tämä on melkoinen uutinen - ainakin sille (hyvin pienelle) asianharrastajien ryhmälle, joka on seurannut hyvitysmaksujärjestelmän kehitystä 1980-luvulta saakka. Alun perin hyvitysmaksuja perittiin c- ja vhs-kaseteista, joilla kopioitiin enimmäkseen radio- ja televisio-ohjelmia. Maksu perittiin siis kuluttajilta, jotka tekivät kopioita. Ne, jotka ostivat eniten tyhjiä kasetteja, maksoivat myös eniten. Korvauksien jako perustui suurelta osin Yleisradion ohjelmatietoihin. Ne joiden levyjä oli soitettu eniten, saivat myös suurimmat korvaukset.

Vuosien mittaan järjestelmä on muuttunut yhä sumeammaksi. C-kasetteja ei enää ole, niiden tilalle on tullut suuri määrä laitteita ja järjestelmiä, joita käytetään kopiointiin ja moneen muuhunkin tarkoitukseen. Tekijänoikeusjärjestöt ja elektroniikkateollisuus ovat jo pitkään käyneet sotaa siitä, mihin laitteisiin hyvitysmaksu tulisi ulottaa. EU:n direktiivistä ei ole paljon apua: se määrää vain, että oikeudenhaltijoiden on saatava sopiva hyvitys, jos jäsenvaltio sallii yksityisen kopioinnin. Yksityiskohdista päättäminen on jätetty kunkin valtion harkintaan. Tämä on poikinut EU:n tuomioistuimeen lukuisia riitajuttuja, kun jompikumpi osapuoli on ollut tyytymätön kansallisiin ratkaisuihin.

Espanjan valtio kyllästyi ensimmäisenä jo pari vuotta sitten riitoihin, kun EU-tuomioistuin pakotti sen uudistamaan järjestelmänsä. Maan syntinä oli se, ettei hyvitysmaksuja palautettu yrityskäyttöön myydyistä laitteista (kuten Suomessa tehdään). Espanjan hallitus päätti ryhtyä maksamaan hyvitysmaksut valtion budjetista. Suomi on nyt siis päättänyt edetä Espanjan viitoittamalla tiellä.

Julkaistusta tiedotteesta ei käy tarkemmin ilmi, miten ja milloin päätetty muutos toteutetaan. Eduskunnan on ensin hyväksyttävä vuoden 2015 budjetti. Sen jälkeen joudutaan ilmeisesti muuttamaan tekijänoikeuslain ja –asetuksen hyvitysmaksua koskevat kohdat. Alentavatko elektroniikkakauppiaat jo myynnissä olevien laitteiden hintaa sinä päivänä kun hyvitysmaksu poistuu? En oikein jaksa uskoa tähän, mutta ajan mittaan hinnat toivottavasti laskevat, kun hyvitysmaksuja ei enää eritä kuluttajilta vaan suoraan veronmaksajilta.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Espanjan tekijänoikeusjärjestöt ovat valittaneet EU:n tuomioistuimeen hyvitysmaksujen siirtämisestä budjettiin. Järjestöt väittävät, että Espanjan ratkaisu on direktiivin vastainen, koska yhteys kopioiden tekijöiden ja maksun välillä katoaa. Kaikki veronmaksajathan eivät tee kopioita. Järjestöjä hiertää kuitenkin enemmän se, että budjettirahoitukseen siirtymisen yhteydessä korvausten taso laski roimasti. Ilmeisesti ne eivät kuitenkaan ole uskaltaneet valittaa tuomioistuimeen pelkästään hyvityksen sopivasta määrästä: tästä ei ole ennakkotapauksia.

Suomessa tuskin tarvitsee pelätä, että hyvitysmaksuissa kävisi samalla tavoin kuin autoverossa, jossa EU-tuomioistuin pakotti Suomen muuttamaan systeemiä. Elektroniikkateollisuus ei ainakaan valita, kun se pääsee eroon työläästä hyvitysmaksujen perinnästä. Tekijänoikeusjärjestöillä ei myöskään ole aihetta valittaa, kun maksu nousee vuoden 2013 6,7 miljoonasta 11 miljoonaan. Tulee kuitenkin olemaan mielenkiintoista nähdä, mihin uusi raha ohjataan. Av-tuotantoon, musiikkituotantoon, henkilökohtaisiin tilityksiin tai johonkin muuhun? Kuka päättää jakosuhteesta? Kirjallisia teoksiakin kopioidaan, ainakin jonkin verran, mutta tähän saakka ne ovat jääneet korvausjärjestelmän ulkopuolelle. EU:n tuomioistuimen aikaisempien tulkintojen mukaan osa rahoista voidaan ohjata ”tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin”, mutta osa on mahdollisuuksien mukaan maksettava niille, joiden teoksia on todella kopioitu. Tämänkään selvittäminen ei ole aivan yksinkertaista. 

Saavatko valtiot maksaa hyvitysmaksuja?

Uusi EU-komissio on aloittanut työnsä. Kunhan komissio on saanut hoidetuksi talouskriisin ja Britannian jäsenyyden, pöydällä on pitkä listä edelliseltä komissiolta kesken jääneitä tekijänoikeuskysymyksiä. Viime vuosina uusien linjanvetojen luominen on käytännössä kuitenkin luisunut EU:n tuomioistuimelle.

Syy tähän löytyy siitä, että EU:ssa tekijänoikeuslainsäädäntö on harmonisoitu vain osittain. Tällä hetkellä on olemassa kolmen tyyppisiä säännöksiä. Joissakin asioissa, esimerkiksi suoja-ajoissa, on yksiselitteinen direktiivi. Kaikki EU-maat ovat sitoutuneet noudattamaan niitä, eikä suoja-ajoissa ole tulkitsemisen varaa. Sitten on direktiivejä, jotka ovat niin moniselitteisiä, että jäsenvaltioille on jätetty paljon tulkinnan varaa niiden soveltamisessa. Hyvä esimerkki tästä on korvaus yksityisestä kopioinnista. Jäsenmailla on velvollisuus luoda tekijöitä varten korvausjärjestelmä, mikäli ne sallivat yksityisen kopioinnin. Käytännön toteutus on kuitenkin jätetty kunkin valtion harkintaan, mistä on ollut seurauksena pitkä rivi oikeusjuttuja EU:n tuomioistuimessa, kun osapuolet ovat asettaneet kyseenalaiseksi kansallisten tuomioistuinten ratkaisut. Kolmanneksi on asioita, jotka eivät lainkaan kuulu EU-tekijänoikeudet piiriin. Tällaisia ovat esimerkiksi moraaliset oikeudet ja työsuhdetekijänoikeus.

Tekniikan nopean kehityksen vuoksi tekijänoikeusasioista on tullut aidosti vaikeita. Kukaan ei viisitoista vuotta sitten olisi pystynyt ennustamaan tarkasti kaikkea sitä, miten tekniikka on sen jälkeen muuttunut (tietoyhteiskuntadirektiivi on vuodelta 2001). EU-tuomioistuimessa on ollut lukuisia juttuja, joissa käsitellään piratismia, verkko-operaattorin vastuuta, linkittämistä ja muita vastaavia asioita. Tuomioistuimen ratkaisut löytyvät netistä, ja niitä on kommentoitu laajalti. Minua kiinnosti kuitenkin tapaus, jossa tuomioistuin otti kantaa kirjastojen oikeuteen digitoida kirjoja ja tarjota digitoitua aineistoa asiakkaittensa käyttöön kirjaston sisällä (C-117/13 Technische Universität Darmstadt v Eugen Ulmer KG). Saksalainen kustantaja Ulmer oli haastanut oikeuteen Darmstadtin teknillisen korkeakoulun kirjaston, joka oli digitoinut sisäiseen verkkoon asiakkaittensa luettavaksi Ulmerin kustantaman kirjan. Kustantajan mielestä kirjaston olisi pitänyt ostaa useampia kappaleita kirjaa. EU-tuomioistuin totesi kuitenkin, että jäsenvaltiot voivat antaa kirjastoille oikeuden digitoida kirjoja. Kirjasto voitti jutun.

Suomen näkökulmasta tässä ei ole mitään uutta. Tekijänoikeuslaissa on jo yksityiskohtaiset säännökset kirjastojen ja arkistojen oikeudesta digitoida kirjoja ja muita suojattuja teoksia. EU-tuomioistuin katsoi kuitenkin, että kirjastot voivat myös tarjota asiakkailleen mahdollisuuden tehdä digitoiduista teoksista kopioita muistitikulle ja tulostaa ne myöhemmin paperille. Kyse on silloin yksityisestä kopioinnista, joka on sallittua, jos muistitikuista peritään yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu – kuten esimerkiksi Suomessa. Vaikka tässä tapauksessa kysymys oli kirjallisista teoksista, periaatteessa ratkaisu näyttäisi koskevan kaikkia teoslajeja. Tämä herättää ajatuksia vaikkapa Kansallisen audiovisuaalisen instituutin palveluiden kehittämisestä.

Ratkaisua odottamassa on vielä useita juttuja, joilla on merkitystä kaikille EU-maille. Copydan Båndkopi (C-463/12) on tanskalaisen tuomioistuimen pyytämä ennakkoratkaisu, jossa pyritään täsmentämään yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun perusteita. Milloin kopioinnista aiheutuva haittaa on katsottava niin pieneksi, ettei hyvitysmaksua tule periä? Miten on toimittava, jos laitteita (esimerkiksi älypuhelimia) käytetään pääasiassa muihin tarkoituksiin kuin kopiointiin? Tästä asiasta on jo EU:n julkisasiamiehen Cruz Villalonin lausunto, mutta tuomioistuin ratkaisua joudutaan vielä odottamaan.

Tuomioistuimen käsittelyssä on myös toinen hyvitysmaksua koskeva asia, jossa ovat vastakkain Espanjan valtio ja paikalliset tekijänoikeusjärjestöt. Muutama vuosi sitten EU-tuomioistuin totesi Espanjan silloisen hyvitysmaksujärjestelmän direktiivin vastaiseksi, koska maksuja perittiin myös yrityskäyttöön myydyistä tallennusvälineistä. Espanjan valtio kyllästyi jatkuviin riitoihin ja päätti ryhtyä maksamaan hyvitysmaksut valtion budjetista. Tekijänoikeusjärjestöt eivät olleet tyytyväisiä, sillä niiden mielestä hyvitysmaksuihin varattu summa oli liian pieni. Valituksen perusteena ei kuitenkaan ole korvauksen suuruus, vaan muodolliset seikat: tuomioistuin joutuu ratkaisemaan, onko hyvitysmaksujen korvaaminen suoraan jonkin valtion budjetista sopusoinnussa direktiivin kanssa.

Käytännössä hyvitysmaksut muodostavat melko pienen osan tekijänoikeuden rahavirroista. Tekniikan kehittyessä on tullut yhä hankalammaksi päättää, mistä laitteista hyvitysmaksuja tulisi kerätä. Espanjan päätös siirtää maksu kaikkien veronmaksajien maksettavaksi poistaa perinnästä ja maksujen palautuksista aiheutuvat hallinnolliset kulut. Se ei kuitenkaan poista kysymystä siitä, mikä olisi hyvitysmaksun oikea taso.

Espanjan tapaus on jo yhdeksäs hyvitysmaksua koskeva asia, joka on päätynyt Euroopan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Tämä osoittaa, että nykyisen direktiivin sanamuoto on vanhentunut ja liian tulkinnanvarainen. Jos hyvitysmaksujärjestelmää halutaan edelleen kehittää, uuden komission pitäisi rohkeammin uudistaa sitä. Miten maksu voidaan käytännössä periä pilvipalveluista, joihin talletetaan yhä enemmän aineistoa? Vai onko Espanjan ratkaisu tulevaisuudessa sittenkin ainoa realistinen vaihtoehto, jonkinlainen tv-maksun tapainen maksu, joka peritään kaikilta veronmaksajilta riippumatta siitä, tekevätkö he kopioita muistitikulle, pilveen tai paperille?

EU haluaa järkeä piraattijahtiin

Samaan aikaan kun lehdistö seuraa EU:n nimitysrulettia, normaali työ jatkuu. Heinäkuun alussa vanha komissio julkisti tiedonannon, jolla on juhlallinen nimi ”Uuteen yksimielisyyteen teollis- jatekijänoikeuksien noudattamisen varmistamisesta”. Suomeksi ilmaistuna kysymys on piratismin vastaisesta taistelusta, mutta piratismi on tässä ymmärrettävä laajasti. Piraateilla ei niinkään tarkoiteta suosikkisävelmiä verkosta kopioivia koululaisia, vaan tuoteväärennöksiä kauppaavia liikemiehiä. Väistyvä komissaari Michel Barnier toteaa lehdistötiedotteessaan, että ”sen sijaan, että pyritään rankaisemaan yksityishenkilöitä, jotka usein tietämättään rikkovat tekijänoikeuksia, ehdotetuilla toimenpiteillä pyritään katkaisemaan kaupallisessa mittakaavassa laitonta aineistoa levittävien rahavirrat”.

Uusi politiikka, jotka kutsutaan nimellä ”follow the money”, on saanut kannatusta ainakin Britanniassa. Siellä on jo todettu, että suurin osa musiikkipiratismista häviäisi, jos kiellettäisiin mainosten myynti luvatonta aineistoa välittäville nettisivuille.

Viime talvena EU:n komissio yllätti kansalaiset järjestämällä laajan, kymmeniä kohtia käsittäneen kyselyn tekijänoikeuden uudistamistarpeista. Kysely oli suunnattu jäsenmaiden viranomaisille, etujärjestöille ja yksityisille kansalaisille, ja siihen tuli yli kymmenentuhatta vastausta. Kuten arvata saattaa, kyselyyn tuli monen suuntaisia kannanottoja; yhteenveto vastauksista löytyy komission sivuilta tästä. Kesän alussa EU:sta vuosi julkisuuteen valmisteilla oleva asiakirja, joka käsittelee vireillä olevaa tekijänoikeuslain uudistustyötä. “White paper” on nimeltään ”A copyright policy for creativity and innovation in the European Union”. Toistaiseksi dokumentista on saatavilla vain päiväämätön luonnos.

Asiakirjan virallista versiota on odotettu jo jonkin aikaa, mutta pari päivää sitten Brysselissä ilmestyvä, EU-asioista raportoiva sanomalehti European Voice kertoi, ettei se tule valmiiksi ainakaan ennen syyskuuta. Viivytyksen taustalla on (vanhojen) komissaarien Bernierin ja Kroesin riita siitä, miten EU:n pitäisi uudistaa tekijänoikeuslainsäädäntöä. Kroesin mielestä luonnos ei ole riittävän kunnianhimoinen. Tässä suhteessa Kroes on varmaankin oikeassa, luonnos on ympäripyöreä ja lähinnä vain muistilista vireillä olevista asioista. Nykytilanteessa sitä ei edes voi lukea vanhan komission tervehdyksenä uudella, kohta työnsä aloittavalle komissiolle. Odotamme siis mielenkiinnolla jatkoa.

Mitä tapahtuu yksityisen kopioinnin hyvitysmaksulle?

Olen seurannut tässä blogissani yksityisen kopioinnin hyvitysmaksusta käytyä kädenvääntöä. Se ei ole tekijänoikeuden tärkein asia, rahallisesti on kysymys suhteellisen pienistä summista, mutta se kuvastaa hyvin, miten vaikeaksi tekijänoikeuden uudistaminen on käynyt digitaalisella aikakaudella. Kun hyvitysmaksusta aikanaan päätettiin, maksun tärkeimpänä kohteena olivat c-kasetit. Vaikka kasettinauhureilla oli muutakin käyttöä, oli jokseenkin kiistatonta, että niitä käytettiin yleisesti musiikin kopioimiseen radiosta. Se, millaista musiikkia kaseteille kopioitiin, pystyttiin kohtuullisen luotettavasti arvioimaan radioasemien ohjelmatietojen perusteella.

C-kasetit ovat kauan sitten kadonneet markkinoilta, eikä kukaan enää kopioi radiosta yhtään mitään. Sen sijaan markkinoilla on lukuisia kopiointiin ja tallentamiseen soveltuvia laitteita tietokoneista älypuhelimiin. EU-kansalaiset tekevät tietokoneistaan varmuuskopioita pilvipalveluihin ja julkaisevat verkossa kännykkäkameroilla ottamiaan kuvia. Kopioidun aineiston joukossa on varmasti myös suojattua aineistoa entiseen tapaan, mutta sen erottaminen ja yksilöiminen alkaa olla yhä vaikeampaa.

Hyvitysmaksun uudistamista on vaikeuttanut vuodelta 2001 oleva EU-direktiivi, jonka logiikka saisi keskiajan skolastikotkin mykistymään. Direktiivin mukaan jäsenmailla on velvollisuus kieltää suojattujen teosten yksityinen kopiointi, lukuun ottamatta kopiointia, josta on vain vähäistä haittaa. Jos jäsenmaat päättävät kuitenkin sallia yksityisen kopioinnin, kuten useimmat ovat tehneet, niiden on hyvitettävä tästä aiheutuva haitta tekijöille. Hyvityksen suuruus ja toteutustapa on jätetty jäsenmaiden harkintaan.

Tästä on syntynyt on ollut lainsäädännöllinen tilkkutäkki, josta on postimyynnin aikana muodostunut jo kaupan este. Britanniassa ja Irlannissa hyvitysmaksuja ei peritä lainkaan. Televisio-ohjelmien ajansiirto (digiboksit) on sallittua, koska siitä ei katsota olevan haittaa. Muu yksityinen kopiointi taas on muodollisesti kiellettyä, joten maksuja ei tarvitse peritä. Espanjassa valtio maksaa hyvitysmaksut kansalaisten puolesta. Muut EU-maat perivät vaihtelevan suuruisia korvauksia vaihtelevasta laitevalikoimasta.

Tuloksena on ollut pitkä sarja EU:n tuomioistuimeen asti edenneitä juttuja, joissa osapuolina ovat olleet milloin laitevalmistajat, milloin tekijöitä edustavat järjestöt. Tähän mennessä tehdyistä ratkaisuista voidaan todeta ainakin seuraavaa:

-          -  Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksua ei voida periä ammattikäyttöön myydyistä laitteista

-          -  Haitan arvioinnissa ei voida laskea mukaan laittomista lähteistä tehtyjä kopioita (piraattikopioita), vaikka tämä voisi maallikosta tuntua oikeudenmukaiselta

-        -    Kerättyjä maksuja voidaan melko vapaasti käyttää myös tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin, jos ei voida selvittää, mitä teoksia on todella kopioitu (niinkuin yleensä on)

-          -  Rajojen yli tapahtuvassa myynnissä hyvitysmaksu voidaan periä myös ostajan kotimaassa

Sen sijaan tuomioistuimen käsiteltävänä ei ole ollut yhtään tapausta, jossa olisi jouduttu ottamaan kantaa ”vähäisen haitan” määritelmään tai haitan suuruuden arvioimiseen. Alkukesästä EU:n julkisasiamies Cruz Villalon antoi lausuntonsa tanskalaisen tuomioistuimen pyytämästä ennakkoratkaisusta. Cruz Villalonin mukaan ei ole estettä sille, että maksuja perittäisiin myös älypuhelimista. Sen sijaan hän ei sanonut, että jäsenmaiden olisi pakko periä niistä hyvitysmaksua. Tuomioistuimen ratkaisua asiasta ei vielä ole saatavissa, mutta vaikka hyvitysmaksuja ryhdyttäisiinkin perimään älypuhelimista, niitä ei voitaisi periä työkäytössä olevista laitteista.

Oltiinpa hyvitysmaksusta mitä mieltä tahansa, näyttää ilmeiseltä, ettei nykyinen direktiivi enää vastaa tekniikan kehitystä. Siitä ei ole paljoakaan apua, jos esimerkiksi pilvipalveluiden osuus yksityisessä kopioinnissa kasvaa merkittävästi - mikä näyttää todennäköiseltä. Mitä komissiosta vuotanut "white paper" sanoo hyvitysmaksusta? Kirjoittajat esittävät vain maksun kehittämistä EU:n tuomioistuimen päätösten pohjalta siten, että kaupan esteet vähenevät. Ei sanaakaan siitä, että koko direktiivi olisi uudistamisen tarpeessa. Tämäkin asia jää siis uuden komission työlistalle.

Yksityinen kopiointi tulee Britanniaan, korvaukset eivät

Hyvitysmaksu on tekijänoikeudellinen maksu, joka peritään mm tallentavien digiboksien ja ulkoisten kovalevyjen ostajilta korvauksena haitasta, jota laitteille tehtyjen kopioiden oletetaan aiheuttavan tekijöille. Maksu perustuu EU:n direktiiviin, mutta direktiivin sananmuoto on osoittautunut niin vaikeasti tulkittavaksi, että asiasta on vireillä useita oikeusjuttuja EU:n tuomioistuimessa. Suomen hallituskin näyttää viivyttelevän luvattua hyvitysmaksu-uudistusta, kunnes tuomioistuimesta saadaan tarkempia suuntaviivoja siitä mikä on direktiivin mukaista ja mikä ei.

Yksi hyvitysmaksujärjestelmän erikoisuuksista on, että Isossa Britanniassa ei koskaan ole peritty hyvitysmaksuja, vaikka maa on EU:n jäsen - ainakin toistaiseksi. Direktiivin mukaan maksu on hyvitys tekijöille siitä, että tekijänoikeuslaki sallii yksityisen kopioinnin. Britanniassa yksityinen kopiointi on ollut kiellettyä, joten hyvitysmaksuja ei peritä. Britit tekevät varmasti yhtä paljon kopioita kuin muutkin eurooppalaiset, mutta siitä direktiivi ei sano mitään.

Viime viikolla Britannian hallitus käynnisti mittavan tekijänoikeuslain uudistuksen. Parlamentille annettujen lakiesitysten joukossa on säännöksiä mm sitaattioikeudesta, kirjastoissa ja arkistoissa tapahtuvasta kopioinnista sekä ”yksityiseen käyttöön tehdyistä henkilökohtaisista kopioista”.

Lakiesityksen mukaan yksityiseen käyttöön tehdyt kopiot suojatuista teoksista olisivat tulevaisuudessa sallittuja. Laki poikkeaa kuitenkin useimpien muiden EU-maiden laeista. ”Henkilökohtaisia kopioita” saisi tehdä ainoastaan teoksista, jotka kopion tekijä jo omistaa pysyvästi. Omista levyistä ja kirjoista saisi tehdä kopioita esimerkiksi sen takia, että niitä voitaisiin käyttää eri laitteilla ja vaihtaa uuteen formaattiin. Tämä oikeus on niin vahva, että jopa kopioinninestojärjestelmien kiertäminen näyttäisi määrätyin edellytyksin olevan sallittua. Ideana on, että laillisesti hankittua aineistoa pitää voida käyttää pysyvästi kaikilla laitteilla. Sen sijaan oikeus ei koskisi kirjastosta ja kavereilta lainattuja levyjä tai streaming-palveluissa soivaa musiikkia. Televisio-ohjelmien ajansiirto on Britanniassa ennestään laillista, sitä ei katsota ”kopioinniksi”.

Esityksen toinen erikoispiirre on se, ettei ”henkilökohtaisesta kopioinnista” ilmeisesti perittäisi hyvitysmaksua. Britannian hallitus ajattelee, ettei tällä tavoin rajoitetusta kopioinnista ole haittaa eikä direktiivin mukaista hyvitysmaksua siis tarvitse periä. Mielenkiintoista nähdä, millainen keskustelu asiasta syntyy. Tässä on Arhinmäen seuraajallekin miettimistä.

Miten uusi direktiivi vaikuttaa suomalaisiin tekijänoikeusjärjestöihin?

Euroopan unionin lehdessä julkaistiin eilen (20.3.) direktiivi ”Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivisesta hallinnoinnista sekä musikkkiteoksien oikeuksien lisensoinnista verkkokäyttöä vartensisämarkkinoille”. Direktiivi tulee voiman 20 päivän kuluessa julkaisemisesta ja jäsenvaltioilla on kaksi vuotta aikaa saattaa se voimaan kansallisessa lainsäädännössään.

”Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivinen hallinnointi” viittaa Teoston, Gramexin ja Kopioston kaltaisiin järjestöihin, jotka edustavat suurta määrää tekijänoikeuksia ja välittävät lupia niiden käyttöön. Teoston ansiosta konserttien järjestäjien ei tarvitse neuvotella erikseen kaikkien konsertissa esitettävien sävellysten tekijöiden kanssa, vaan oikeudet voi hankkia yhdeltä luukulta. Oikeuksien hinnasta on erimielisyyksiä, se on normaalia, mutta yleisesti ottaen tekijänoikeusjärjestöt Suomessa nauttivat sekä jäsentensä että asiakkaidensa luottamusta.

Näin ei ole kaikkialla Euroopassa. Lähihistoriasta löytyy jopa tapauksia, joissa järjestöjen johtoa on tuomittu jäsenten varojen pimittämisestä. Kuten direktiivin perusteluissa todetaan, ”yhteishallinnointiorganisaatioiden toimintaan sovellettavat kansalliset säännöt eroavat merkittävästi toisistaan, erityisesti mitä tulee niiden avoimuuteen ja selontekovelvollisuuteen jäseniään ja oikeudenhaltijoita kohtaan. Tämä on aiheuttanut usein vaikeuksia erityisesti ulkomaisille oikeudenhaltijoille niiden pyrkiessä käyttämään oikeuksiaan ja johtanut kerättyjen tulojen huonoon hallintaan. Yhteishallinnointiorganisaatioiden toimintaan, mistä koituu ongelmia yhteishallinnointiorganisaatioiden jäsenille, oikeudenhaltijoille ja käyttäjille.”

Tämän voi tiivistää esimerkiksi siten, että vaikka suomalaisen artistin levy olisi suuri hitti kaukaisemmassa EU-maassa, hän ei voi olla varma, saako hän koskaan rahojaan – eikä hänellä ole käytännössä mahdollisuutta selvittää, mihin rahat ovat menneet. Tällaiset ongelmat direktiivin pitäisi nyt poistaa.

Direktiivin toinen tavoite on varmistaa, että musiikin tekijänoikeusjärjestöt voivat tulevaisuudessa lisensoida ohjelmistoaan verkkojakelua varten koko unionin alueelle. EU:n komissio on aikaisemmin yrittänyt hoitaa asian erillisellä määräyksellä, joka kaatui tuomioistuimissanolosti nenälleen. Tältä osin direktiivi vaikuttaa lähinnä tekijänoikeusjärjestöjen sekä YouTuben, iTunesin ja Spotifyn kaltaisten toimijoiden suhteisiin. Keskityn seuraavassa tarkastelemaan, mitä direktiivi sanoo järjestöjen hallinnasta.

Direktiivi sisältää yksityiskohtaisia säännöksiä järjestöjen jäsenkriteereistä, hallinnosta ja varojen käytöstä. Tulevaisuudessa tekijänoikeusjärjestöiltä edellytetään samantapaista avoimuutta kuin pörssiyhtiöiltä. Suurin osa jäsenyyttä ja hallintoa koskevista säännöksistä on tuttuja suomalaisesta yhdistyskäytännöstä. Tulee kuitenkin olemaan mielenkiintoista nähdä, miten direktiivin teksti siirretään kansalliseen lainsäädäntöön.

Direktiivin mukaan päätösvalta järjestöissä kuuluu jäsenten yleiskokoukselle, joka vastannee suomalaisen yhdistyksen vuosikokousta. 6 artiklan 2 kohdan mukaan järjestön on ”hyväksyttävä jäseniksi oikeudenhaltijat ja oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöt (…), jos nämä täyttävät jäsenyysvaatimukset, joiden on perustuttava objektiivisiin, avoimiin ja syrjimättömiin kriteereihin.”

Otetaan Suomesta tarkastelun kohteeksi Teosto ja Gramex. Teoston jäsenet ovat säveltäjiä, sanoittajia ja musiikkikustantajia, siis direktiivissä mainittuja ”oikeudenhaltijoita”. Jokainen yhden laulun tekijä ei pääse Teoston jäseneksi, mutta jäsenyyden ehdoista on olemassa kriteerit. Nykyisin Teostolla on yli 700 jäsentä. Teoston hallinto perustuu siis suoraan jäsendemokratiaan. Ei-jäsenet voivat solmia solmimaan Teoston kanssa asiakkuussopimuksen, mutta asiakkailla ei ole äänivaltaa yhdistyksessä.

Gramexilla on vain kolme jäsentä, Muusikkojen liitto ry, Musikkituottajat ry sekä Solo ry. Kaksi ensimmäistä edustavat muusikoita ja äänitteiden tuottajia. Solo ry on laulusolisteja edustava yhdistys, jolla ei näytä olevan toimintaa Gramexin ulkopuolella. Yksittäiset musiikin esittäjät ja tuottajat ovat Gramexissa asiakkaita, jotka voivat osallistua yhdistyksen päätöksentekoon vain jonkin jäsenjärjestön kautta. Gramex uskoo edustukselliseen demokratiaan.

Gramexin jäsenet ovat direktiivissä tarkoitettuja ”oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöjä”, mutta tällä hetkellä yksittäiset muusikot ja äänitetuottajat eivät voi olla suoraan Gramexin äänivaltaisia jäseniä. Samanlainen tilanne näyttäisi olevan useimmissa muissakin suomalaisissa yhteishallinnointiorganisaatioissa, kuten Kopiostossa. Ne ovat järjestöjen järjestöjä, yksittäiset tekijät eivät ole äänivaltaisia jäseniä.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, aiheuttaako direktiivi muutoksia suomalaisten tekijänoikeusjärjestöjen sääntöihin. Nykyinen "edustuksellinen demokratia" näyttää toimivan, en ole kuullut kenenkään olleen erityisen tyytymätön.  Direktiivin mukaan järjestöjen äänivaltaisiksi jäseniksi on kuitenkin vastaisuudessa hyväksyttävä ”oikeudenhaltijat ja oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöt, jos nämä täyttävät jäsenyysvaatimukset”. Kaikkia ei ole pakko hyväksyä, mutta voiko yhteisvalvontajärjestö ottaa sääntöjensä mukaan jäsenikseen pelkästään ”oikeudenhaltijoita edustavia yhteisöjä” ja sulkea yksittäiset oikeudenomistajat jäsenyyskriteerien ulkopuolelle? Mitä tapahtuu, jos vaikkapa suurasiakkaat Anssi Kela ja Paula Koivuniemi haluavat vuonna 2016 Gramexin äänivaltaisiksi jäseniksi, kun direktiivi tulee voimaan? Sama tilanne on Kopiostossa, joka on myös järjestöjen järjestö. Direktiivin sananmuoto näyttäsi kuitenkin edellyttävän jonkinlaista suoraa demokratiaa.

Arhinmäki uudistaa hyvitysmaksua

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki antoi äskettäin ministeriönsä virkamiehille tehtäväksi ryhtyä valmistelemaan useita muutoksia tekijänoikeuslakiin. Näiden joukossa on hyvitysmaksun uudistaminen. Toimeksiannossa todetaan, että maksujen kertymä on viime vuosina laskenut, vaikka kopioinnin ei ole osoitettu vähentyneen.

 

Tässä tilanteessa on mielenkiintoista katsoa, mitä Teoston hyvitysmaksutoimiston syyskuussa valmistunut tutkimus kertoo kopioinnista ja siinä tapahtuneista muutoksista. Yksityinen kopiointihan on laillista. Hyvitysmaksu on eräiden tallentavien laitteiden hintaan lisätty maksu, joka jaetaan tekijöille korvauksena siitä, että heidän teoksistaan on valmistettu kopioita. Maksun alkuperäinen perustelu oli, että kopioinnin väitettiin vähentävän teosten myyntiä ja siten myös tekijöiden tuloja.

Laki edellyttää, että maksuista päätettäessä on otettava huomioon kopioinnista saatavissa oleva tieto. Olen arvostellut aikaisempia tutkimuksia monista syistä.  Kysymyksenasettelu on ollut tarkoitushakuinen ja tutkimuksissa oli teknisiä puutteita. Niiden perusteella on vaikea tehdä luotettavia arvioita kopioinnin todellisesta kehityksestä.

Vuoden 2013 kopiointitutkimuksen on tehnyt Taloustutkimus Oy. Aineisto löytyy hyvitysmaksutoimiston verkkosivuilta. Aikaisempiin verrattuna tutkimuksessa on monia parannuksia. Otos on edustava. Kysymyksissä on keskitytty lain tarkoittamaan yksityiseen kopiointiin ja karsittu pois piraattikopiot, verkosta ostettu aineisto sekä vastaajien omat videot. Tulokseksi saadaan, että suomalaiset tekevät vuosittain 587 - 725 miljoonaa kopiota omaan käyttönsä (vaihteluväli perustuu käytettyyn tutkimusmenetelmään). Määrä on suunnilleen sama kuin edellisenä vuotena.

395 miljoonaa kopiota vuodessa, vai kuusi kopiota viikossa?

Kuusisataa miljoonaa kopiota kuulostaa valtavalta määrältä, mutta asia olisi voitu esittää myös toisella tavalla. Kokonaismäärästä noin 330 miljoonaa on musiikkia ja 395 miljoonaa videotiedostoa. Tutkimusraportista käy ilmi, että ylivoimaisesti suurin osa ”videotiedostoista” on digiboksille tallennettuja televisio-ohjelmia. Noin 1,2 miljoonaa suomalaista on tutkimuksen mukaan tallentanut tv-ohjelmia digiboksille myöhempää katselua varten. Jos jokainen heistä olisi tallentanut yhden ohjelman päivässä, tulokseksi saataisiin jo 438 miljoonaa kopiota. Tutkimuksen keskeinen tulos voitaisiin myös ilmaista toteamalla, että digiboksin omistajat tallentavat keskimäärin kuusi tv-ohjelmaa viikossa. Se ei kuulosta lainkaan yhtä vakuuttavalta kuin 395 miljoonaa kopiota vuodessa, vaikka kyseessä on sama informaatio eri muodossa.

(Jonkin verran tv-ohjelmia kopioidaan myös tietokoneille ja tablettilaitteille, mutta tämä on tutkimuksen mukaan vähentynyt kahden viime vuoden aikana. Muiden videoiden kuin tv-ohjelmien kopioiminen on melko harvinaista. Tv-ohjelmien tallentaminen Elisa Viihteen tapaisiin verkkotallennuspalveluihin on verraten yleistä, mutta tekijänoikeusjärjestöjen mukaan tämä ei ole yksityistä kopiointia).

Korvauksena ajansiirrosta digiboksin ostaja maksaa nykyisin noin 25 euron hyvitysmaksun. Summa sisältyy laitteen hintaan. Mikä sitten olisi sopiva hyvitys viivästetystä katselusta?  Nyt julkaistun raportin mukaan ”tutkimuksessa on pyritty ottamaan huomioon myös yksityisestä kopioinnista oikeudenhaltijoille aiheuttavaa haittaa”. Tämä ei pidä paikkaansa. Tutkimuksessa on huolellisesti vältetty esittämästä mitään kysymyksiä, jotka voisivat auttaa arvioimaan kopioinnin taloudellisia vaikutuksia. Vastaajilta olisi esimerkiksi voitu kysyä, ostavatko he dvd-levyjä tai tilaavat maksullisia tv-kanavia, ja arvioida sen jälkeen, vähentääkö vai lisääkö ohjelmien kopiointi muiden palvelujen käyttöä. Tämä ei tutkimuksen tilaajia kuitenkaan ole kiinnostanut.

Ministeri on jo päättänyt?

Virkamiehille antamassaan toimeksiannossa ministeri Arhinmäki on huolissaan siitä, että nykyisin hyvitysmaksua ei kerry kaikista niistä laitteista ja alustoista, joilla teoksia voidaan kopioida. Hänen mukaansa nykyistä hyvitysmaksukertymää ”ei voida pitää laissa tarkoitettuna sopivana hyvityksenä”. Direktiivi ja laki eivät sano mitään siitä, miten maksujen suuruus pitäisi laskea. EU:n tuomioistuimen päätöksistä käy ilmi, että se on yksittäisten jäsenvaltioiden päätettävissä, siis poliittinen päätös.

Ministeri Arhinmäki on ilmeisesti jo tehnyt päätöksensä. Hän haluaa pitää kulttuurin puolta, kuten kulttuuriministerille sopii. Digiboksien hintaa ei voi nostaa kovin paljon yli naapurimaiden tason, muuten käy kuin viinalle. Todennäköistä siis on, että hyvitysmaksu laajennetaan ensi vuonna koskemaan myös tietokoneita ja/tai älypuhelimia. Verkkotallennuspalveluista ei nykyisen direktiivin mukaan voi periä hyvitysmaksua, ne eivät ole laitteita vaan palveluita. Ilmeisesti maksajaosapuolikin on kaikessa hiljaisuudessa hyväksynyt uudistuksen. Kopiointitutkimuksen johtoryhmässä ovat olleet mukana Elinkeinoelämän keskusliitto, Elektroniikan tukkukauppiaat ja Nokia, eivätkä ne ole esittäneet varauksia tutkimuksen johtopäätöksiin kopioinnin haitoista. Nokiahan ei enää tee puhelimia.

Hyvä, jos kulttuurille saadaan lisää rahaa. On kuitenkin ongelmallista, jos tietokoneista ryhdytään perimään hyvitysmaksua. Tietokoneesta on tullut välttämätön työkalu esimerkiksi pankkiasioiden hoitoon. Tietokoneita käytetään jonkin verran myös musiikin ja (harvemmin) tv-ohjelmien kopiointiin, mutta kaksi kolmasosaa tietokoneen omistajista ei tutkimuksen mukaan ole koskaan käyttänyt laitettaan tähän tarkoitukseen.  Jos hyvitysmaksuja ryhdytään perimään pelkästä mahdollisuudesta tehdä kopioita, ei pidä ihmetellä, jos kansalaiset haluavat enemmän järkeä tekijänoikeuslakiin.

Pari täydentävää kommenttia

Olen edellä tietoisesti yksinkertaistanut kopiointitutkimuksen tuloksia keskittymällä video-ohjelmiiin. Valtaosa suomalaisten tekemistä kopioista on tv-ohjelmia, jotka on tallennettu digiboksille myöhempää katselua varten. On hyvin vaikea selittää, mitä haittaa tästä on oikeudenomistajille.

Musiikin kopiointi on monitahoisempi ilmiö. Musiikin kopioinnissa käytetään tutkimuksen mukaan monia eri laitteita – mp3-soittimet, älypuhelimet, tietokoneet jne – ja kopioita tehdään monista eri lähteistä. On mahdollista, että esimerkiksi kirjastosta lainattujen cd-levyjen kopiointi vähentää cd-levyjen tai musiikkitiedostojen myyntiä. Tämä olisi vahva perustelu mp3-laitteiden hyvitysmaksulle. Kopiointitutkimuksessa ei kuitenkaan tehty kysymyksiä, jotka auttaisivat vastaamaan tähän. Kunnes aiheesta tehdään puolueetonta tutkimusta, voimme yhtä hyvin olettaa, että kopiointi lisää musiikin harrastusta ja sitä kautta musiikin myyntiä. Kopiointitutkimuksia on tehty jo vuosikaudet, mutta tutkimusten tilaajia ei ole koskaan kiinnostanut kopioinnin taloudellisten vaikutusten tutkiminen, vaikka tähän olisi toki menetelmiä.

Kopiointitutkimuksissa ei myöskään ole kerätty tietoja siitä, kenen teoksia suomalaiset kopioivat. Niin kauan kun pääosa kopioista tehdään digiboksin avulla televisiosta, voidaan ehkä arvioida, että eniten kopioita tehdään eniten katselluista ohjelmista. Katselijamääristä on paljon tv-yhtiöiden keräämää tietoa. Mutta jos hyvitysmaksu ulotetaan älypuhelimiin, tietokoneisiin ja tabletteihin, kuten on vaadittu, mistä tiedetään, mitä kopioidaan? Videoiden ja musiikin lisäksi kopioidaan myös tekstejä, kuvia ja pelejä, mutta niistä ei tutkimuksessa ole kysytty.

EU:n tuomioistuin pohtii hyvitysmaksua

Hyvitysmaksu on EU:n direktiiviin perustuva maksu, joka peritään eräiden tallentamiseen soveltuvien laitteiden myynnistä sillä perusteella, että ostajat ehkä käyttävät niitä yksityisten kopioiden tekemiseen tekijänoikeudellisesti suojatusta aineistosta. Maksu on korvaus ”tunnistamattomien teosten todennäköisestä käytöstä”. Periaate on älyllisesti niin haastava, että olen pelkästä mielenkiinnosta seurannut pitkään hyvitysmaksujärjestelmän kehitystä.

 

Niin kauan kun hyvitysmaksun tärkeimpänä kohteena olivat äänikasetit, oli aika helppoa olettaa, että niitä käytettiin radiossa soitetun musiikin tallentamiseen. Rahat jaettiin radion teosto-raporttien perusteella. Mutta tekniikan kehittyessä on käynyt epäselväksi, mitä todellisuudessa kopioidaan, ja samalla on kärjistynyt keskustelu siitä, mihin laitteisiin hyvitysmaksu voidaan ulottaa. Voidaanko se periä älypuhelimista, vaikka suurin osa laitteiden ostajista luultavasti käyttää niitä vain puhumiseen? Eri EU-maissa asia on ratkaistu hyvinkin eri tavoin, mikä taas johtaa ongelmiin, kun laitteita myydään vapaakaupan periaatteiden mukaisesti maasta toiseen.

Nämä kysymykset ovat poikineen EU:n tuomioistuimeen useita juttuja, joissa tuomarit ovat joutuneet tulkitsemaan direktiiviä. Heinäkuussa annetussa tuomiossa osapuolina olivat maksujen keräämisestä Itävallassa vastaava Austro-Mechana GmbH ja useissa EU-maissa toimiva postimyyntiliike Amazon. Viimeksi mainittu oli pelkästään puolen vuoden aikana myynyt 1,8 miljoonan euron arvosta laitteita, joista Itävallassa olisi pitänyt maksaa hyvitysmaksu. Amazon väitti, että maksut oli jo hoidettu alkuperämaassa, eikä sen tarvinnut maksaa niitä uudelleen. Alkuperämaa saattoi olla esimerkiksi Luxemburg, jossa hyvitysmaksu on nolla euroa. Lisäksi Amazon väitti, että osa laitteista oli ehkä myyty ammattikäyttöön, jolloin hyvitysmaksua ei peritä.

Tuomioistuin ratkaisi jutun Austro-Mechanan hyväksi. Se katsoi, että hyvitysmaksu on ensisijaisesti maksettava siinä maassa, jossa laitteita todennäköisesti käytetään kopiointiin, tässä tapauksessa siis Itävallassa. Jos maksu on peritty myös lähetysmaassa, sen voi vaatia takaisin. Tuomioistuin katsoi myös, ettei Austo-Mechanan tarvitse todistaa, että laitteita on käytetty yksityiseen kopiointiin, vaan lakiin voi sisältyä tätä koskeva olettama. ”Tallennusvälineiden pelkkä kappaleenvalmistuskapasiteetti riittää nimittäin oikeuttamaan yksityistä kopiointia koskevan maksun perimisen”. Jos joku on hankkinut laitteita ammattikäyttöön, hänen on itse osoitettava se. Riittää että on mahdollisuus saada maksu takaisin.

Amazon pyrki myös horjuttamaan järjestelmän uskottavuutta väittämällä, ettei Itävallan hyvitysmaksulainsäädäntö ole direktiivin mukainen. Itävallassa hyvitysmaksuun oikeutetuilla järjestöillä on lain mukaan velvollisuus käyttää puolet maksun tuotosta sosiaali- ja kulttuurialan laitosten ylläpitoon. Amazonin mielestä kysymys ei ole direktiivin mukaisesta ”oikeudenhaltijoille maksettavasta sopivasta hyvityksestä”, jos korvauksia ei osoiteta niille, joiden teoksia on todella kopioitu.

Tämä oli aika paha kysymys, mutta tuomioistuin ei nähnyt tässäkään mitään ongelmaa. Se katsoi, että direktiivin ympäripyöreä sananmuoto antaa jäsenmaille suuren vapauden säätää, millä tavoin maksut peritään ja jaetaan, ja jätti lopullisista korvauksista päättämisen Itävallan Oberster Gerichtshofin tehtäväksi.

Suomen osalta tuomioistuimen ratkaisu ei aiheuta mitään muutoksia. Ammattikäyttöön on jo nyt mahdollista hankkia laitteita ilman hyvitysmaksua. Suomessa myös merkittävä osa hyvitysmaksun tuotoista ohjataan Itävallan tavoin yhteisiin tarkoituksiin, vaikka tästä ei olekaan säädetty tarkemmin laissa. Tuomion perusteluista löytyy kuitenkin eräitä mielenkiintoisia kannanottoja, jotka on syytä ottaa huomioon hyvitysmaksun tulevaisuutta pohdittaessa.

Kun hyvitysmaksudirektiivi tuli voimaan vuonna 2001, useissa Euroopan maissa oli jo kasettimaksujärjestelmiä, joiden taustalla oli ajatus siitä, että laajamittainen tyhjien kasettien myynti (joka oli kiistatonta) voisi aiheuttaa musiikin tekijöille taloudellisia vahinkoja (joista ei ollut kiistatonta näyttöä). Direktiivi oli kompromissi, jonka tavoitteena oli velvoittaa kaikki jäsenmaat luomaan ainakin jonkinlainen hyvitysmaksujärjestelmä. Samalla EU tuli kuitenkin muuttaneeksi tekijänoikeuden luonnetta radikaalisti.

Perinteinen tekijänoikeus lähtee yksittäisen tekijän oikeuksien suojaamisesta. Kun radiossa soitetaan Finlandia, tästä on maksettava korvaus Sibeliuksen perikunnalle. Finlandian soittokerrat kirjataan ja tilitetään pikkutarkasti. Mutta jos joku on ostanut ulkoisen kovalevyn, kuinka suuri osa maksusta pitäisi tilittää Sibeliukselle? Tekijänoikeus ei ole kulttuurikilpailu, vaan rahat pitäisi jakaa todellisen käytön mukaan. Jos kovalevyjen ostajat ovatkin Finlandian asemasta kopioineet gangsta rapiä tai saksalaisia pornofilmejä, rahat pitäisi tilittää näiden tekijöille. Ellei Euroopassa olisi jo ollut kohtalaisen hyvin toimivia tekijänoikeusjärjestöjä, jotka ovat tottuneet hallinnoimaan suuria teosmääriä, koko yhtälö olisi ollut mahdoton.

EU:n tuomioistuimen perusteluista käy selvästi ilmi, että unioni on luonut uudenlaisen kollektiivisen tekijänoikeuden, mutta jättänyt auki, miten se nivelletään tekijänoikeuden yleisiin periaatteisiin ja kansainvälisiin tekijänoikeussopimuksiin. Kuten päätöksessä todetaan, tällä hetkellä on useimmissa tapauksissa ”käytännössä mahdotonta määrittää, mistä teoksesta kappaleita on valmistettu, kuka niitä on valmistanut ja mitä välineitä tähän on käytetty.” Direktiivi kuitenkin velvoittaa jäsenvaltiot huolehtimaan siitä, että ”oikeudenhaltijat voivat jatkaa luovaa ja taiteellista työtä”. Korvausten ei tarvitse olla yksilöllisiä, vaan ne voivat olla esimerkiksi ”korvaukseen oikeutettujen hyväksi perustettuja sosiaali- ja kulttuurialan laitoksia”.

Toisaalta unionin keskeisiin periaatteisiin kuuluu myös EU-kansalaisten yhdenvertaisuus. Jäsenmaiden on kohdeltava kaikkia oikeudenomistajia samalla tavalla, sillä ”ei nimittäin olisi kyseisen hyvityksen tavoitteen mukaista, että kyseiset laitokset myöntäisivät hyvityksestä koituvan edun muille henkilöille kuin oikeudenhaltijoille tai sulkisivat sen ulkopuolelle oikeudellisesti tai sosiaalisesti oikeudenhaltijat, joilla ei ole kyseisen jäsenvaltion kansalaisuutta”.

Tästä päätöksestä näyttäisi seuraavan, että myös oikeudenhaltija Sir Paul McCartneylla pitää olla oikeus hakea Itävallasta paikkaa säveltäjien vanhainkodista, tai Suomesta apurahaa uuteen taiteelliseen tuotantoon. Ei ole syrjintää, vaikka hakemus hylättäisiin -  eiväthän kaikki hakijat saa sitä kuitenkaan. Mutta pitäisikö hakulomakkeiden olla saatavissa kaikilla EU-kielillä?

Mutta vaikka usein onkin ”käytännössä mahdotonta määrittää, mistä teoksesta kappaleita on valmistettu, kuka niitä on valmistanut ja mitä välineitä tähän on käytetty”, eräissä tapauksissa kopioinnista on varsin tarkkaa tietoa. Esimerkiksi suomalaiset tv-yhtiöt tutkivat katselun ohella myös kopiointia – eivät sen aiheuttaman haitan, vaan siitä koituvan hyödyn vuoksi. Tiedämme, että suosituimpia tv-sarjoja kopioidaan kodeissa yleisesti myöhempää katselua varten. Näitä tietoja myös hyödynnetään Suomessa korvauksia jaettaessa.  

Kaikissa EU-maissa kopioidaan yleisesti myös muiden EU-maiden kansalaisten tuottamaa aineistoa. Kaiken järjen mukaan tästä aiheutuu samanlaista vahinkoa kuin kotimaisten teosten kopioinnista. Miten EU:n yleinen tuomioistuin haluaisi hoitaa tämän kysymyksen? Tätä kukaan ei ole tuomioistuimelta vielä kysynyt, joten emme tiedä sen kantaa, mutta syrjintäkiellosta ei ole epäselvyyttä. Pitäisikö siis myös Agatha Christien saada osa Suomen hyvitysmaksutuotoista, koska hänen (suojattuihin) teoksiinsa perustuvia ohjelmia on tutkitusti kopioitu Suomessa? Mitä tapahtuisi, jos Dame Agathan perikunta veisi tätä koskevan jutun tuomioistuimeen?

Tuomioistuin ei myöskään ole vielä sanonut mitään siitä, miten korvaustaso pitäisi arvioida. Direktiivissä ja päätöksissä puhutaan ”korvausta edellyttävästä vahingosta”, mutta vähäistä haittaa ei tarvitse korvata. Hyvitysmaksujen tuotosta ei myöskään voida korvata piratismista, lamasta, radiosoitosta tai muista tekijöistä mahdollisesti aiheutuvia vahinkoja. Merkitseekö tämä, että jäsenvaltiot voivat vapaasti tehdä olettamia siitä, millainen kopiointi on haitallista? Yksityisen kopioinnin taloudellisista vaikutuksista ei ole puolueetonta tutkimusta. Mitä tapahtuisi, jos laitevalmistajat veisivät tuomioistuimen jutun, jossa väitettäisiin (joihinkin tutkimuksiin perustuen), että mitään vahinkoa ei olekaan tapahtunut?

Ken elää, hän näkee. Tällä valin EU:ssa ja monissa jäsenvaltioissa pohditaan hyvitysmaksun uudistamista, Paavo Arhinmäkikin on luvannut vuodeksi 2014 jotakin uutta. Tästä olisi hyvä jo keskustella. Olisiko ehkä parempi luopua kokonaan tekijänoikeuteen hyvin epäselvästi perustuvasta hyvitysmaksusta ja säätää sen tilalle jonkinlainen Google-vero, jonka tuotto käytettäisiin kulttuurin tukemiseen?

Miten António Vitorino uudistaisi hyvitysmaksua ?

Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on digiboksien ja muiden tallentavien laitteiden hintaan sisältyvä maksu, jonka tuotto käytetään erilaisiin kulttuuria hyödyttäviin tarkoituksiin. Isoista rahoista ei ole kysymys. Maksun vuotuinen kertymä on vain noin kymmenesosa Suomen kansallisoopperan budjetista. Kulttuurin taloudesta se muodostaa siis hyvin pienen siivun. EU on kuitenkin säätänyt hyvitysmaksun osaksi tekijänoikeutta tavalla, joka on älyllisesti yhtä haastava kuin kulman kolmiajako harpilla ja viivoittimella.

Vuoden 2001 tietoyhteiskuntadirektiivin mukaan jäsenvaltioiden on kiellettävä suojattujen teosten yksityinen kopiointi. Ne voivat kuitenkin sallia sen, mikäli kopiointi hyvitetään tekijöille keräämällä maksu tallennusvälineistä. Maksua ei saa periä, mikäli kopioinnista ei ole merkittävää haittaa. Maksun suuruudesta ja keruutavasta päättäminen on jätetty jäsenvaltioille. Jokainen valtio soveltaa järjestelmää eri tavalla, ja direktiivin tulkinnoista on Euroopan tuomioistuimessa vireillä kasvava määrä oikeusjuttuja. Toissa vuonna EU antoi portugalilaisen juristin António Vitorinon tehtäväksi laatia ehdotus hyvitysmaksujärjestelmän uudistamiseksi. Ehdotus löytyy nyt EU:n sivuilta, ja asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua siihen kokonaisuudessaan.

Vitorino tekee monia ehdotuksia, jotka ovat luonteeltaan teknisiä ja käytännöllisiä. Hän ehdottaa, että maksu perittäisiin aina ostajan (ei myyjän) kotimaassa. Hyvitysmaksu pitäisi eritellä hintalapussa alv:n tavoin. Painopiste maksun keruussa tulisi siirtää tuottajaportaasta vähittäiskauppaan. Teollisuudella tulisi olla mahdollisuus saada kuukauden kuluessa uusien laitteiden markkinoille tulosta tieto siitä, millainen hyvitysmaksu tuotteesta peritään. Hyvitysmaksun palautus ammattikäyttäjille tulisi järjestää nykyistä sujuvammin.

Vitorino toteaa myös, että suuri osa hyvitysmaksuun liittyvistä epäselvyyksistä johtuu siitä, ettei direktiivissä ole riittävän selvästi määritelty, miten maksun suuruus pitäisi laskea. Hänen mukaansa yksityisen kopioinnin haitat (”harm”) tulisi määritellä tekijöiden tulonmenetyksenä. Ne tulisi laskea selvittämällä, mitä kuluttajat olisivat olleet valmiita maksamaan kopioista, jos heillä ei olisi ollut mahdollisuutta tehdä niitä itse (”the value the consumers attach to the additional copies in question”).

Kaikki asiantuntijat eivät ole olleet lainkaan vakuuttuneita hyvitysmaksun mielekkyydestä; esimerkiksi Britannian tekijänoikeusuudistusta vetänyt Ian Hargreaves on tuoreessa haastattelussaan suositellut sen poistamista kokonaan. Vitorinon tehtävänä oli ainoastaan laatia ehdotuksia nykyisen järjestelmän kehittämiseksi. Tältä pohjalta ajatus tulonmenetysten korvaamisesta on mielenkiintoinen. Hyvitysmaksun perimiseksi ei tarvitsisi osoittaa, että joidenkin tuotteiden myynti on vähentynyt. Riittää, että kopiointi on johtanut tulojen menetyksiin (”lost licensing opportunities”). Kopioinnin määrät ja menetysten välinen yhteys on kuitenkin voitava osoittaa kuluttajille selvällä tavalla (”clear and explainable correlation”).

Tässä vaiheessa ehdotus tulee jännittäväksi. Vitorino toteaa, ettei tulonmenetyksiä voi laskea kertomalla tehtyjen kopioiden määrää teosten kauppahinnalla, sillä tuotteiden kysyntä on tunnetusti riippuvainen hinnasta. Sen sijaan tulisi arvioida hypoteettinen summa, jonka kuluttajat olisivat valmiita maksamaan, mikäli yksityinen kopiointi ei olisi mahdollista. Eri tyyppisten kopioiden arvo voi siis olla hyvinkin erilainen.Hän ei kuitenkaan anna mitään viitteitä siitä, miten arvio voitaisiin käytännössä tehdä, vaan vanhana poliitikkona kunnioittaisi jäsenvaltioiden erilaisia traditioita.

Miten tuo hyöty siis tulisi laskea? Itse asiassa meillä on jo empiiristä tietoa siitä, mitä kuluttajat olisivat valmiita maksamaan, jos yksityinen kopiointi ei olisi laillista. Eivät mitään. Iso-Britannia ei ole ottanut käyttöön hyvitysmaksua vaan valinnut direktiivin salliman toisen vaihtoehdon eli kieltänyt kopioinnin. Yksityinen kopiointi on Britanniassa periaatteessa kiellettyä, mutta tämä ei ole synnyttänyt mitään uusia lisensointimuotoja. Kopiointi on kuitenkin siellä yhtä yleistä kuin muissakin EU-maissa. Ovatkin Britannian tekijät ja tuottajat niin tyhmiä, etteivät halua ryhtyä perimään heille teoreettisesti kuuluvia maksuja? Eivät varmasti ole, mutta he ovat oivaltaneet, että lisensointijärjestelmän luomisesta ja ylläpitämisestä aiheutuisi enemmän kuluja kuin tuottoja.  Vitorinon ”lost licensing opportunities” on juridinen fiktio: se toimisi ainoastaan toisessa todellisuudessa, jossa tekniikka olisi erilaista kuin meidän todellisuudessamme.

Tästä huolimatta julkisuuteen ilmestyy varmasti Brysselissä toimivien konsulttitoimistojen tutkimuksia, joissa on kauniiden matemaattisten mallien avulla selvitetty, miten yksityisestä kopioinnista johtuvat tulonmenetykset voidaan arvioida. Jos tilaajana ovat olleet tekijäjärjestöt, menetykset arvioidaan suuriksi, kun taas teollisuuden tilaamissa selvityksissä ne osoittautuvat pieniksi. Parempi kuitenkin olisi, jos Suomi pystyisi esittämään EU:lle parempia ja yksinkertaisempia ratkaisuja. Hyvitysmaksua ei pystytä rationaalisella tavalla rakentamaan tekijänoikeusjärjestelmän sisälle niin, että maksun laskutapa olisi kuluttajien kannalta läpinäkyvä. Itse idea, av-tuotannon tukeminen, on järkevä. Miten olisi esimerkiksi verkkomainonnasta perittävä vero, jonka tuotto korvamerkittäisiin av-tuotantoon?

Tekijänoikeuslaki muuttuu jälleen

En ole laskenut, kuinka monta kertaa tekijänoikeuslakia on tällä vuosisadalla muutettu. Sormituntumalla sanoisin, että kerran vuodessa. Vaikka perusperiaatteet ovat säilyneet puoli vuosisataa samoina, EU:n direktiivit, tekniikan nopea kehitys, intressiryhmien tarpeet ja jopa lakeja säädettäessä tehdyt virheet ovat synnyttäneet jatkuvia muutostarpeita. Opetus- ja kulttuuriministeriö on 25.1.2013 lähettänyt jälleen lausunnolle luonnoksen lakiin tehtävistä muutoksista. Lausuntoaika päättyy 22.2, joten asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua esitykseen.

Keskeiset muutokset ovat tällä kertaa seurausta EU:n direktiiveistä, kaikkien jäsenvaltioiden on toteutettava omassa lainsäädännössään vastaavat muutokset. Suoja-aikadirektiivissä äänitteiden suoja-aika pidennettiin viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen vuoteen. Käytännössä tämä siis merkitsee, että vuonna 1962 ensi kertaa julkaistujen äänitteiden suoja-aika päättyi vuodenvaihteessa, mutta vuonna 1963 julkaistut levyt – esimerkiksi Beatlesien ensimmäiset hitit - ovat vielä suojattuja vuoden 2033 loppuun.

Voivatko muusikot todella saada oikeutensa takaisin?

Suoja-aikojen pidentämistä kritisoitiin aikanaan siksi, että se voisi pahimmassa tapauksessa synnyttää suuren määrän ”kuolleita äänitteitä”.  Jos alkuperäinen levy-yhtiö ei näe vanhojen äänitteiden uudelleenjulkaisua kannattavaksi, kukaan muukaan ei voisi tehdä sitä niin kauan kun suoja on voimassa. Verkkokaupan myötä uudelleenjulkaisun kynnys on alentunut, mutta direktiiviin tuli kuitenkin ”käytä-tai-menetä” –ehto, jonka mukaan levy-yhtiö voi menettää äänitteen oikeudet, jos sitä ei ole saatavissa markkinoilla, kun viidenkymmenen vuoden määräaika on kulunut umpeen. Tällaisessa tapauksessa 70 vuoden suoja jäisi edelleen voimaan, mutta oikeudet siirtyisivät taiteilijoille.

Suomen tekijänoikeuslakiin ehdotetaankin otettavaksi uusi 46b pykälä ”äänitallenteen oikeuksien siirto- tai luovutussopimuksen irtisanomisesta”. Prosessi olisi kokonaisuudessaan seuraava:

-          Ensin taiteilijat toteavat, ettei heidän äänitettään ole määräajan kuluessa julkaistu uudelleen, ja lähettävät levy-yhtiölle kirjallisen ilmoituksen sopimuksen irtisanomisesta.

 

-          Sen jälkeen levy-yhtiöllä on vuosi aikaa julkaista äänite uudelleen.

-          Tämän jälkeen taiteilijan ja tuottajan on allekirjoitettava kirjallinen sopimus, jossa oikeuksien todetaan palautuneen taiteilijoille. Tämän jälkeen taiteilijat voivat itse julkaista äänitteen uudelleen, ja saavat ilmeisesti myös sen julkisesta esittämisestä mahdollisesti kertyvät Gramex-tulot.

En tiedä, onko kukaan ministeriössä miettinyt, miten tämä sujuisi käytännössä. "Esittäviä taiteilijoita" eivät ole vain ne, joiden nimi on etiketissä, vaan kaikki levyllä soittavat muusikot basistia myöten. Yleensähän mukana on ainakin puoli tusinaa soittajaa, parhaimmillaan monta kymmentä. Lain mukaan kaikkien olisi ilmoitettava sopimuksen irtisanomisesta samanaikaisesti. Kun kysymys olisi viisikymmentä vuotta sitten tehdyistä levytyksistä, ainakin muutama on todennäköisesti jo kuollut ja oikeudet siirtyneet perikunnille. Yksi asuu Aurinkorannikolla ja toisen osoite tuntematon. Gramexilla on yleensä hyvät tiedot äänitteiden oikeudenomistajista, mutta taiteilijoilla, jotka haluavat saada omat levytysoikeutensa takaisin, on tiedossa aikamoinen urakka.

Seuraavana ongelmana on levy-yhtiön löytäminen. Suurimman osan vanhoista suomalaisista äänitteistä omistaa nykyisin neljä suurta levy-yhtiötä, Warner, EMI, Sony ja Universal. Niiden löytäminen ei ole ongelma, ja niillä on muutenkin valmius julkaista omat kataloginsa uudelleen. Kun selaan Urpo Haapasen ”Suomalaisten äänilevyjen luetteloita”, huomaan kuitenkin että pientuottajien määrä alkoi kuusikymmenluvun lopulla kasvaa nopeasti. Esimerkiksi vuonna 1968 Teekkarien jazzkerho JATP julkaisi kolme erinomaista jazzlevyä, joilla esiintyivät Eero Koivistoinen, Pertti Hietanen ja Pekka Pöyry. Jos Eero haluaa vuonna 2019 julkaista vanhat levynsä uudelleen, mitä tapahtuu, jos Teekkarien jazzkerhon virallisia nimenkirjoittajia ei tavoiteta? 1970-luvulta löytyy monia konkurssiin menneitä, unohtuneita ja muuten hämäriä tapauksia, joiden nykyisiä oikeudenomistajia ei välttämättä tiedetä Gramexissakaan. Mitä tehdään, jos tuottajayhtiötä ei enää löydy? Saattaa olla ettei ongelmaa käytännössä ole, kuinka moni taiteilija viitsii todella käydä prosessin läpi tähän asti, mutta irtisanomispykälä taitaa kyllä jäädä kuolleeksi kirjaimeksi ellei menettelyä jollakin tavalla virtaviivaisteta.

Samalla lailla kuolleeksi kirjaimeksi taitaa jäädä myös EU:n orpoteosdirektiivi. Hallitus ei edes halua sisällyttää sitä varsinaiseen tekijänoikeuslakiin, vaan orvoista teoksista esitetään säädettäväksi erillinen laki. Direktiivin mukaan arkistoilla ja kirjastoilla olisi tietyissä tarkoin rajatuissa tapauksissa mahdollisuus käyttää laillisesti sellaisia suojattuja teoksia, joiden oikeudenomistajia ei tunneta tai ei voida tavoittaa. Vaikka Europarlamentti teki komission esitykseen pieniä muutoksia, suuri osa orpoteosten potentiaalisista käyttötilanteista jää edelleen sen ulkopuolelle.

Direktiivillä on todellista merkitystä Puolan kaltaisille Itä-Euroopan maille, joissa katosi toisen maailmansodan aikaan satoja tuhansia ihmisiä, joiden tekijänoikeudet voisivat periaatteessa olla vielä voimassa. Siksi on hyvä, että EU hyväksyi direktiivin. Pohjoismassa asia aiotaan kuitenkin hoitaa joustavammin ns laajennetulla sopimuslisenssillä. Käytäntö on meillä vanhastaan tuttu musiikin radiointioikeuksista. Teostolla on lakiin perustuva oikeus edustaa myös järjestöön kuulumattomia tekijöitä. Radioasemat saavat yhdellä sopimuksella oikeuden lähettää kaikkea musiikkia, tekijöillä on oikeus korvaukseen, mutta kaikesta ei tarvitse sopia yksilöllisesti.

Käytäntö ehdotetaan nyt laajennettavaksi koskemaan myös sanomalehtien sekä radio- ja televisioyhtiöiden arkistoja. Aamulehti tai Yleisradio voisivat sopia tekijöitä edustavien järjestöjen kanssa arkistoaineistonsa julkaisemisesta korvausta vastaan esimerkiksi netissä. Lainuudistus ei sellaisenaan avaa arkistoja, asioista on ensin sovittava monien eri järjestöjen kanssa, mutta enää ei tarvitsisi miettiä esimerkiksi sitä, voivatko järjestöt todella edustaa kauan sitten kuolleiden jäseniensä perikuntia. Laajennettu sopimuslisenssi ratkaisee osittain myös orpojen teosten ongelman, mutta läheskään kaikissa EU-maissa ei ole yhtä kattavasti tekijöitä edustavia järjestöjä kuin pohjoismaissa. Aika näyttää, syntyykö sopimuslisenssin pohjalta toimivia ratkaisuja.

Lakiesityksessä on myös  muita mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista poimin vain yhden. Kirjastokorvauksia koskeva 19 § 4 momentti ehdotetaan muutettavaksi siten. että ”tekijä ei voi luovuttaa oikeuttaan korvaukseen”. Mitä tämä tarkoittaa? Tekijänoikeuslain yleisenä sääntönä on sopimusvapaus: tekijä voi luovuttaa oikeutensa edelleen. Kirjailija luovuttaa teoksensa julkaisuoikeuden kustantajalle ja elokuva-oikeudet tuottajalle. Hän ei kuitenkaan voi luovuttaa oikeuttaan kirjastokorvauksiin kenellekään. Jos kustannussopimuksessa tai työehtosopimuksessa sovittaisiin, että oikeus kirjastokorvauksiin siirtyy kustantajalle, tällainen sopimus olisi mitätön.

Kirjoitin tästä asiasta yleisemmällä tasolla jokin aika sitten. Kun tekijänoikeuslakiin on otettu uusia säännöksiä esimerkiksi kirjastokorvauksista tai hyvitysmaksuista, ei ole aina täsmennetty, koskevatko lain yleiset periaatteet kuten sopimusvapaus myös näitä oikeuksia. Nyt tätä on kirjastokorvausten osalta tarkennettu: korvauksia voidaan maksaa ainoastaan alkuperäiselle tekijälle, niin kuin on tarkoitettukin. Hyvä näin. Mutta merkitseekö tämä, että oikeuden hyvitysmaksuun voi siirtää kustantajalle tai tuottajalle, koska sitä ei ole erikseen kielletty?

Hyvitysmaksu-uudistus etenee sittenkin EU:ssa

Olin juuri saanut valmiiksi eilisen kirjoitukseni hyvitysmaksuista, kun EU julkaisi tiedotteen entisen lakiasiainkomissaari António Vitorinon ehdotuksesta järjestelmän uusimiseksi. EU antoi marraskuussa 2011 tehtävän Vitorinolle sen jälkeen, kun järjestelmään oli kohdistettu arvostelua muun muassa siksi, että maksujen taso vaihtelee jäsenmaiden välillä suuresti, eikä Isossa-Britanniassa niitä peritä lainkaan.

Osa Vitorinon ehdotuksista koskee maksun perintään liittyviä teknisiä uudistuksia, esimerkiksi sitä, missä maassa maksu peritään kun hyvitysmaksun alaista tavaraa myydään EU:n sisällä yli rajojen. Ehdotuksesta nousee kuitenkin esiin kolme keskeistä kohtaa.

Ensinnäkin Vitorinon mielestä hyvtysmaksun sijasta tulisi kehittää voimakkaasti Spotifyn ja verkkomusiikkikauppojen kaltaisia lisensoituja, maksullisia palveluita. Tällä tavoin hankitun aineiston kopioinnista ei enää voisi periä hyvitysmaksua, vaikka kuluttaja siirtäisikin hankkimansa aineiston toiselle alustalle.  

Toiseksi, vastuu maksun suorittamisesta tulisi siirtää valmistajilta ja tukkuliikkeiltä vähittäiskauppaan.

Kolmanneksi, EU:n tulisi määritellä yksityisen kopioinnin haitat siten, että direktiiviä voitaisiin soveltaa johdonmukaisesti kaikissa jäsenmaissa.

Vitorinon ehdotuksesta on toistaiseksi saatavissa vain lyhyt lehdistötiedote, joten sitä ei ole mahdollista kommentoida yksityiskohtaisesti. Emme tiedä, miten esimerkiksi maksullisten palveluiden kehittäminen tai hyvitysmaksujen kerääminen vähittäiskaupasta (”retailers”) aiotaan käytännössä toteuttaa. Selvää kuitenkin on, että näin suuret muutokset vaativat uutta direktiiviä, joka taas ei synny aivan käden käänteessä. Suomen hallituksen lupaus hyvitysmaksun uudistamisesta vuoden 2014 alusta tuntuu yhtä epätodennäköiseltä kuin kuntauudistuksen onnistuminen.

Hyvä puoli asiassa on se, että kun direktiivi joka tapauksessa uudistetaan, nyt on mahdollisuus harkita asiaa kaikin puolin uudestaan puhtaalta pöydältä. Nyt olisi myös korkea aika ryhtyä keräämään puolueetonta tutkimustietoa yksityisen kopioinnin todellisista taloudellisista vaikutuksista ja väitetyistä haitoista.