Kansallinen digitaalinen kirjasto – kuinka digitaalinen se on ?

Kansallinen digitaalinen kirjasto eli KDK on yksi opetus- jakulttuuriministeriön keskeisistä hankkeista. Tavoitteena on suomalaisten kirjastojen, arkistojen ja museoiden yhteinen asiakasliittymä, kulttuuriperinnön digitointi sekä digitaalisen aineiston pitkäaikaissäilyttämisen toteuttaminen. Tiistaina KDK astui taas askeleen eteenpäin, kun mukana olevien organisaatioiden yhteinen tiedonhakupalvelu Finna julkistettiin. Itse asiassa se on kaikessa hiljaisuudessa ollut avoinna jo jonkin aikaa, joten monilla on ollut mahdollisuus tutustua siihen jo etukäteen. Finnan avajaiset eivät ylittäneet uutikynnystä, eikä verkosta ainakaan vielä löydy tilaisuudessa pidettyjä puheita.

Nopea selailu osoittaa, että Finna on hyvinkin uutisen arvoinen. Enää ei tarvitse hakea aineistoa monesta eri osoitteesta. Kohteita on yli seitsemän miljoonaa. Jos kirjoittaa hakukenttään ”Aino Ackté”, löytää yhdellä kertaa Acktésta kirjoitetut kirjat, hänen omat teoksensa ja ne levyt, jotka ovat Kansalliskirjaston kokoelmissa. Lisäksi löytyy tieto, että Acktén oma arkisto on Kansalliskirjastossa, vaikkei sitä olekaan yksityiskohtaisesti luetteloitu. Hienointa on, että samalla löytyy suuri määrä Aino Acktéa esittäviä valokuvia ja maalauksia - ei vain viitteinä, vaan myös digitaalisina kuvina. Aploodeja Finnalle.

Tällainen on digitaalinen kirjasto parhaimmillaan: kun aineisto on saatu digitaaliseen muotoon, käyttäjät voivat tutustua siihen kaikessa rauhassa omilta päätteiltään. Jos kohteesta tarvitaan parempilaatuinen kopio, mennään kirjastoon kun esivalinta on tehty. Lähes joka maassa puuhataan tällä hetkellä omaa kansallista digitaalista kirjastoa, ja myös Googlen tapaiset kaupalliset toimijat ovat aktiivisia. Pitkäaikaissäilytys ja käyttöliittymät ovat tärkeitä, mutta kun tavallinen käyttäjä puhuu kansallisesta digitaalisesta kirjastosta, hän odottaa myös aineiston olevan saatavilla verkossa.

Finna-käyttöliittymässä on mahdollisuus rajata haku koskemaan vain verkossa saatavilla olevaa aineistoa. Digitaalista aineistoa on yli 600 000, josta suurimman ryhmän muodostavat kuvat, yli 230 000. Kun tähän lisätään kuvatut museoesineet ja taideteokset, kuvia on noin puolet digitaalisesta aineistosta. Tämä on kuvia arkistoivilta organisaatioilta loistava suoritus. (Viime aikoina luvut ovat kasvaneet päivittäin, joten lukuni saattavat olla jo vanhentuneita).

 

Seuraavaksi suurin ryhmä on painettu ja kirjoitettu sana, kirjat, lehdet, artikkelit, opinnäytteet ja asiakirjat, joita on lähes yhtä paljon. Digitaalisesta kirjastosta löytyy sekä Seitsemän veljestä että tuoreita viranomaisjulkaisuja. En kuitenkaan löytänyt kuvausta siitä, miten digitoitu teksti jakautuu uuden, digitaalisena syntyneen kirjallisuuden ja digitoidun painetun saakka, mutta millä perusteilla kirjat on valittu? Nopea haku tuotti tulokseksi vain 1200 digitoitua kirjaa vuosilta 1700 - 1900, näistäkin osa ulkomaisia. Tieto valintaperusteista olisi hyödyllinen käyttäjälle, jotta hän voisi etukäteen harkita, mitä KDK:sta kannattaa etsiä.

On selvää, että kansallisen digitaalisen kirjaston rakentamiseen kuluu aikaa. Käyttöliittymä ja pitkäaikaissäilytys ovat tärkeitä asioita, mutta käyttäjän kannalta varsinainen pihvi on verkossa saatavissa oleva digitoitu aineisto. Olen etsinyt ministeriön ja kansalliskirjaston sivuilta visiota siitä, miten kansallisen digitaalisen kirjaston aineistojen odotetaan kasvavan vuosien mittaan. Mitä KDK:ssa on vuonna 2020 tai 2030? Ministeriö on digitoinnin tärkein rahoittaja Suomessa, joten sillä pitäisi tässä asiassa paljonkin sanottavaa. KDK:n kehittämisestä löytyy hienoja teknisiä suunnitelmia, mutta arkikielellä kirjoitettu visio palveluiden tulevasta sisällöstä puuttuu.

Joka tapauksessa kansallinen digitaalinen kirjasto on toistaiseksi vino. Kuvia ja kirjoituksia on satoja tuhansia. Digitoituja äänitteitä on 261, videoita 27 ja nuotteja 24. Musiikin tutkimuksen kannalta on harmillista, ettei täältä löydy 1800-luvun suomalaisia sävellyksiä, joista lähes kaikki ovat jo vapaita (Sibeliuksen varhaistuotantoa lukuun ottamatta, kiitos säveltäjän pitkäikäisyyden). Nuottien digitoiminen kuvamuodossa ei ole sen hankalampaa kuin valokuvien tai maalausten, ja niiden kokonaismäärä on melko pieni. Kokoelmasta löytyy sentään näytteenä Paciuksen Vårt land, joka kuvalaatu on täysin riittävä.

Kaksi on joukosta poissa

Yksi selitys kokoelmien vinouteen on, että tärkeimmät av-arkistot eivät ole mukana KDK:n ensimmäisessä vaiheessa. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto KAVA arkistoi elokuvia, videoita sekä viime vuosien ajalta myös radio- ja televisio-ohjelmia. Näistä ei KDK:sta löydy edes hakutietoja, tietoa hakevan täytyy siirtyä KAVAn omille sivuille. Suurin digitaalisen aineiston kokoelma taas olisi Yleisradion arkistossa, jossa on satojatuhansia radio- ja televisio-ohjelmia ja paljon muutakin. Suuri osa tästä löytyy jo digitoituna Ylen sisäisestä verkosta, muutama prosentti myös Ylen omilla Areena-verkkosivuilla. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten ja millä aikataululla sähköinen viestintä ja av-aineisto tulevat KDK:hon.

Yleisradion äänilevystön Fono löytyy jo verkosta. Olisi teknisesti yksinkertaista lisätä KDK:hon myös radio- ja tv-arkistojen hakemistot, joista löytyy valtava määrä kulttuurihistoriallisesti arvokasta tietoa. Ylen arkistojen tutkijapalveluja on vuosikaudet palloteltu KAVAn ja YLEn välillä. Tutkimuskäyttö on teoriassa mahdollista mutta käytännössä hankalaa, vanhat aineistot pitää käydä etsimässä YLEssä ja uudet KAVAssa. Hakemistojen avaaminen verkkoon helpottaisi huomattavasti aineiston käyttöä, kun tutkijat voisivat itse selvittää mitä on tallella.

Audiovisuaalisen aineiston puute liittyy tietysti tekijänoikeuksiin. Kaikki tietävät, että digitaalisten kirjastojen tulevaisuuden kannalta tekijänoikeudet ovat keskeisiä. Tähän liittyviä asioita puidaan EU:ssa, Google Books-hanke on pyörinyt tuomioistuimissa jo vuosia. Ministeriön hiljaisuus on omituista. Ne kuuluvat opetus- ja kulttuuriministeriön toimialaan. mutta en löytänyt KDK:ta koskevasta tausta-aineistosta mitään mainintaa siitä, miten digitaalisen aineiston käytön edellyttämiä tekijänoikeussopimuksia pyritään kehittämään.

Mihin suuntaan tekijänoikeudet?

Kaikki kirjastoissa ja arkistoissa oleva aineisto ei tule ilmaiseen verkkojakeluun. Kustantajat ja tuottajat hoitavat itse uuden, ajankohtaisen aineiston markkinoinnin verkossa. Toisaalta tekijänoikeudet vanhenevat, eikä Aleksis Kiven oikeuksista enää tarvitse sopia. Monissa maissa digitoinnissa priorisoidaan public domain -aineistoa, jonka tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Tämä tarkoittaa tällä hetkellä kaikkia teoksia, joiden tekijät ovat kuolleet vuonna 1942 tai aikaisemmin – ja joka vuosi rajapaalu siirtyy. Public domain-aineiston jakelulle ei ole tekijänoikeudellisia esteitä. Lähes kaikki 1800-luvulla painettu suomalainen kirjallisuus voisi olla verkossa vapaasti käytettävissä, suuri määrä uudempaakin. Myös äänitteissä on paljon vapaata historiallista aineistoa, luultavasti elokuvissakin. Ehkä kiinnostus 1800-luvun kirjallisuutta ja musiikkia kohtaan on niin vähäistä, ettei sitä kannata digitoida? Olisi hyvä, jos KDK:n suunnittelijat kertoisivat oman näkemyksensä, ja käyttäjätkin voisivat sanoa siitä mielipiteensä.

Sillä välin kun opetusministeriö on suunnitellut kansallista digitaalista kirjastoa, Suomen suurin levy-yhtiö Warner Music on jo avannut oman ”kansallisen äänilevykirjastonsa”. KDK:ssa on 261, Warnerin palvelussa yli 20 000 äänitettä, jotka ovat käytettävissä Spotify-palvelun kautta. Ymmärtääkseni myös suurimmat sanomalehdet harkitsevat maksullisia nettiarkistoja – parhaillaan vireillä oleva laajennettu sopimuslisenssi tekisi niiden rakentamisen helpommaksi. Warnerin nettipalvelussa on kuitenkin vähän musiikkia 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Mikään kaupallinen toimija ei tule digitoimaan ajat sitten sammuneiden sanomalehtien vuosikertoja. Kaupallisesti attraktiivisen aineiston ja public domainin väliin jää kuitenkin valtava harmaa alue tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa, joka ei tuota kenellekään mitään. Sen käytöstä voidaan sopia monella eri tavalla.

Kansalliskirjaston johtajan Kai Ekholmin tuoreessa juhlakirjassa Libraries, Cultural Heritage and Freedom of Information on Kopioston varatoimitusjohtajan Jukka-Pekka Timosen mielenkiintoinen artikkeli kirjastojen ja tekijänoikeusjärjestöjen muuttuneesta suhteesta. Timonen kaavailee tulevaisuudessa jonkinlaista yhteistyötä kirjastojen, kustantajien ja tekijänoikeusjärjestöjen välillä. Kirjojen kustantajathan eivät pääsääntöisesti omista julkaisemiensa teosten verkko-oikeuksia, ne ovat jääneet kirjoittajille ainakin vanhemman aineiston osalta. Kustantajilla ei myöskään välttämättä ole resursseja laajamittaiseen digitointiin. Niillä olisi kuitenkin halua rakentaa julkaisemansa aineiston pohjalta uusia verkkopalveluita. Warnerin musiikkiarkisto on tästä hyvä esimerkki.

Warnerin arkiston kansallista merkitystä osoittaa sekin, että opetus- ja kulttuuriministeriön osallistui digitoinnin kustannuksiin. Nyt tarvittaisiin kuitenkin ministeriön visiota kansallisen digitaalisen kirjaston tulevaisuudesta. Miten digitoitavaa aineistoa priorisoidaan, miten oikeuksista sovitaan, miten käytöstä maksetaan? Kuka tuo verkkoon ne äänitteet, joita ei löydy Warnerilta?

Kansallinen digitaalinen kirjasto on loistava idea. Sille voi kuitenkin käydä niin kuin Suomen terveydenhuoltojärjestelmälle. Yksityisten terveysasemien roolissa ovat maksulliset nettipalvelut, joista saa nopeasti eniten kysyttyä aineistoa. Työterveyshuoltoa edustaa Yleisradio, joka tarjoaa asiakkailleen hyvää palvelua, mutta vain omilla sivuillaan ja oman valintansa mukaan. Vanhojen ja vähän kysyttyjen kirjojen hoito jää julkiselle kirjastolaitokselle. KELA:n roolissa on valtiovalta, joka lainsäädännöllä ja rahoituspäätöksillään luo järjestelmän. Olisi mielenkiintoista lukea opetus- ja kulttuuriministeriön visio kansallisen digitaalisen kirjaston kehittämisestä. Miten digitoitava aineisto valitaan? Míten sähköisen viestinnän arkistot saadaan mukaan järjestelmään? Miten tekijänoikeudet järjestetään, kehitetäänkö KDK:n pohjalta myös maksullisia palveluita?

EU:n tuomioistuin pohtii hyvitysmaksua

Hyvitysmaksu on EU:n direktiiviin perustuva maksu, joka peritään eräiden tallentamiseen soveltuvien laitteiden myynnistä sillä perusteella, että ostajat ehkä käyttävät niitä yksityisten kopioiden tekemiseen tekijänoikeudellisesti suojatusta aineistosta. Maksu on korvaus ”tunnistamattomien teosten todennäköisestä käytöstä”. Periaate on älyllisesti niin haastava, että olen pelkästä mielenkiinnosta seurannut pitkään hyvitysmaksujärjestelmän kehitystä.

 

Niin kauan kun hyvitysmaksun tärkeimpänä kohteena olivat äänikasetit, oli aika helppoa olettaa, että niitä käytettiin radiossa soitetun musiikin tallentamiseen. Rahat jaettiin radion teosto-raporttien perusteella. Mutta tekniikan kehittyessä on käynyt epäselväksi, mitä todellisuudessa kopioidaan, ja samalla on kärjistynyt keskustelu siitä, mihin laitteisiin hyvitysmaksu voidaan ulottaa. Voidaanko se periä älypuhelimista, vaikka suurin osa laitteiden ostajista luultavasti käyttää niitä vain puhumiseen? Eri EU-maissa asia on ratkaistu hyvinkin eri tavoin, mikä taas johtaa ongelmiin, kun laitteita myydään vapaakaupan periaatteiden mukaisesti maasta toiseen.

Nämä kysymykset ovat poikineen EU:n tuomioistuimeen useita juttuja, joissa tuomarit ovat joutuneet tulkitsemaan direktiiviä. Heinäkuussa annetussa tuomiossa osapuolina olivat maksujen keräämisestä Itävallassa vastaava Austro-Mechana GmbH ja useissa EU-maissa toimiva postimyyntiliike Amazon. Viimeksi mainittu oli pelkästään puolen vuoden aikana myynyt 1,8 miljoonan euron arvosta laitteita, joista Itävallassa olisi pitänyt maksaa hyvitysmaksu. Amazon väitti, että maksut oli jo hoidettu alkuperämaassa, eikä sen tarvinnut maksaa niitä uudelleen. Alkuperämaa saattoi olla esimerkiksi Luxemburg, jossa hyvitysmaksu on nolla euroa. Lisäksi Amazon väitti, että osa laitteista oli ehkä myyty ammattikäyttöön, jolloin hyvitysmaksua ei peritä.

Tuomioistuin ratkaisi jutun Austro-Mechanan hyväksi. Se katsoi, että hyvitysmaksu on ensisijaisesti maksettava siinä maassa, jossa laitteita todennäköisesti käytetään kopiointiin, tässä tapauksessa siis Itävallassa. Jos maksu on peritty myös lähetysmaassa, sen voi vaatia takaisin. Tuomioistuin katsoi myös, ettei Austo-Mechanan tarvitse todistaa, että laitteita on käytetty yksityiseen kopiointiin, vaan lakiin voi sisältyä tätä koskeva olettama. ”Tallennusvälineiden pelkkä kappaleenvalmistuskapasiteetti riittää nimittäin oikeuttamaan yksityistä kopiointia koskevan maksun perimisen”. Jos joku on hankkinut laitteita ammattikäyttöön, hänen on itse osoitettava se. Riittää että on mahdollisuus saada maksu takaisin.

Amazon pyrki myös horjuttamaan järjestelmän uskottavuutta väittämällä, ettei Itävallan hyvitysmaksulainsäädäntö ole direktiivin mukainen. Itävallassa hyvitysmaksuun oikeutetuilla järjestöillä on lain mukaan velvollisuus käyttää puolet maksun tuotosta sosiaali- ja kulttuurialan laitosten ylläpitoon. Amazonin mielestä kysymys ei ole direktiivin mukaisesta ”oikeudenhaltijoille maksettavasta sopivasta hyvityksestä”, jos korvauksia ei osoiteta niille, joiden teoksia on todella kopioitu.

Tämä oli aika paha kysymys, mutta tuomioistuin ei nähnyt tässäkään mitään ongelmaa. Se katsoi, että direktiivin ympäripyöreä sananmuoto antaa jäsenmaille suuren vapauden säätää, millä tavoin maksut peritään ja jaetaan, ja jätti lopullisista korvauksista päättämisen Itävallan Oberster Gerichtshofin tehtäväksi.

Suomen osalta tuomioistuimen ratkaisu ei aiheuta mitään muutoksia. Ammattikäyttöön on jo nyt mahdollista hankkia laitteita ilman hyvitysmaksua. Suomessa myös merkittävä osa hyvitysmaksun tuotoista ohjataan Itävallan tavoin yhteisiin tarkoituksiin, vaikka tästä ei olekaan säädetty tarkemmin laissa. Tuomion perusteluista löytyy kuitenkin eräitä mielenkiintoisia kannanottoja, jotka on syytä ottaa huomioon hyvitysmaksun tulevaisuutta pohdittaessa.

Kun hyvitysmaksudirektiivi tuli voimaan vuonna 2001, useissa Euroopan maissa oli jo kasettimaksujärjestelmiä, joiden taustalla oli ajatus siitä, että laajamittainen tyhjien kasettien myynti (joka oli kiistatonta) voisi aiheuttaa musiikin tekijöille taloudellisia vahinkoja (joista ei ollut kiistatonta näyttöä). Direktiivi oli kompromissi, jonka tavoitteena oli velvoittaa kaikki jäsenmaat luomaan ainakin jonkinlainen hyvitysmaksujärjestelmä. Samalla EU tuli kuitenkin muuttaneeksi tekijänoikeuden luonnetta radikaalisti.

Perinteinen tekijänoikeus lähtee yksittäisen tekijän oikeuksien suojaamisesta. Kun radiossa soitetaan Finlandia, tästä on maksettava korvaus Sibeliuksen perikunnalle. Finlandian soittokerrat kirjataan ja tilitetään pikkutarkasti. Mutta jos joku on ostanut ulkoisen kovalevyn, kuinka suuri osa maksusta pitäisi tilittää Sibeliukselle? Tekijänoikeus ei ole kulttuurikilpailu, vaan rahat pitäisi jakaa todellisen käytön mukaan. Jos kovalevyjen ostajat ovatkin Finlandian asemasta kopioineet gangsta rapiä tai saksalaisia pornofilmejä, rahat pitäisi tilittää näiden tekijöille. Ellei Euroopassa olisi jo ollut kohtalaisen hyvin toimivia tekijänoikeusjärjestöjä, jotka ovat tottuneet hallinnoimaan suuria teosmääriä, koko yhtälö olisi ollut mahdoton.

EU:n tuomioistuimen perusteluista käy selvästi ilmi, että unioni on luonut uudenlaisen kollektiivisen tekijänoikeuden, mutta jättänyt auki, miten se nivelletään tekijänoikeuden yleisiin periaatteisiin ja kansainvälisiin tekijänoikeussopimuksiin. Kuten päätöksessä todetaan, tällä hetkellä on useimmissa tapauksissa ”käytännössä mahdotonta määrittää, mistä teoksesta kappaleita on valmistettu, kuka niitä on valmistanut ja mitä välineitä tähän on käytetty.” Direktiivi kuitenkin velvoittaa jäsenvaltiot huolehtimaan siitä, että ”oikeudenhaltijat voivat jatkaa luovaa ja taiteellista työtä”. Korvausten ei tarvitse olla yksilöllisiä, vaan ne voivat olla esimerkiksi ”korvaukseen oikeutettujen hyväksi perustettuja sosiaali- ja kulttuurialan laitoksia”.

Toisaalta unionin keskeisiin periaatteisiin kuuluu myös EU-kansalaisten yhdenvertaisuus. Jäsenmaiden on kohdeltava kaikkia oikeudenomistajia samalla tavalla, sillä ”ei nimittäin olisi kyseisen hyvityksen tavoitteen mukaista, että kyseiset laitokset myöntäisivät hyvityksestä koituvan edun muille henkilöille kuin oikeudenhaltijoille tai sulkisivat sen ulkopuolelle oikeudellisesti tai sosiaalisesti oikeudenhaltijat, joilla ei ole kyseisen jäsenvaltion kansalaisuutta”.

Tästä päätöksestä näyttäisi seuraavan, että myös oikeudenhaltija Sir Paul McCartneylla pitää olla oikeus hakea Itävallasta paikkaa säveltäjien vanhainkodista, tai Suomesta apurahaa uuteen taiteelliseen tuotantoon. Ei ole syrjintää, vaikka hakemus hylättäisiin -  eiväthän kaikki hakijat saa sitä kuitenkaan. Mutta pitäisikö hakulomakkeiden olla saatavissa kaikilla EU-kielillä?

Mutta vaikka usein onkin ”käytännössä mahdotonta määrittää, mistä teoksesta kappaleita on valmistettu, kuka niitä on valmistanut ja mitä välineitä tähän on käytetty”, eräissä tapauksissa kopioinnista on varsin tarkkaa tietoa. Esimerkiksi suomalaiset tv-yhtiöt tutkivat katselun ohella myös kopiointia – eivät sen aiheuttaman haitan, vaan siitä koituvan hyödyn vuoksi. Tiedämme, että suosituimpia tv-sarjoja kopioidaan kodeissa yleisesti myöhempää katselua varten. Näitä tietoja myös hyödynnetään Suomessa korvauksia jaettaessa.  

Kaikissa EU-maissa kopioidaan yleisesti myös muiden EU-maiden kansalaisten tuottamaa aineistoa. Kaiken järjen mukaan tästä aiheutuu samanlaista vahinkoa kuin kotimaisten teosten kopioinnista. Miten EU:n yleinen tuomioistuin haluaisi hoitaa tämän kysymyksen? Tätä kukaan ei ole tuomioistuimelta vielä kysynyt, joten emme tiedä sen kantaa, mutta syrjintäkiellosta ei ole epäselvyyttä. Pitäisikö siis myös Agatha Christien saada osa Suomen hyvitysmaksutuotoista, koska hänen (suojattuihin) teoksiinsa perustuvia ohjelmia on tutkitusti kopioitu Suomessa? Mitä tapahtuisi, jos Dame Agathan perikunta veisi tätä koskevan jutun tuomioistuimeen?

Tuomioistuin ei myöskään ole vielä sanonut mitään siitä, miten korvaustaso pitäisi arvioida. Direktiivissä ja päätöksissä puhutaan ”korvausta edellyttävästä vahingosta”, mutta vähäistä haittaa ei tarvitse korvata. Hyvitysmaksujen tuotosta ei myöskään voida korvata piratismista, lamasta, radiosoitosta tai muista tekijöistä mahdollisesti aiheutuvia vahinkoja. Merkitseekö tämä, että jäsenvaltiot voivat vapaasti tehdä olettamia siitä, millainen kopiointi on haitallista? Yksityisen kopioinnin taloudellisista vaikutuksista ei ole puolueetonta tutkimusta. Mitä tapahtuisi, jos laitevalmistajat veisivät tuomioistuimen jutun, jossa väitettäisiin (joihinkin tutkimuksiin perustuen), että mitään vahinkoa ei olekaan tapahtunut?

Ken elää, hän näkee. Tällä valin EU:ssa ja monissa jäsenvaltioissa pohditaan hyvitysmaksun uudistamista, Paavo Arhinmäkikin on luvannut vuodeksi 2014 jotakin uutta. Tästä olisi hyvä jo keskustella. Olisiko ehkä parempi luopua kokonaan tekijänoikeuteen hyvin epäselvästi perustuvasta hyvitysmaksusta ja säätää sen tilalle jonkinlainen Google-vero, jonka tuotto käytettäisiin kulttuurin tukemiseen?

Warner avasi arkistonsa

Warner Music Finland avasi viime viikolla lähes koko arkistonsa nettiin. Musiikinharrastajilla on nyt mahdollisuus kuunnella Spotify-musiikkipalvelun kautta useita kymmeniä tuhansia suomalaisia äänitteitä. Porttina arkistoon toimii käyttäjäystävällinen portaali, josta musiikkia voi hakea muun muassa vuosiluvun ja taiteilijan nimen mukaan. Aineistosta puuttuu klassinen musiikki, jota varten avataan myöhemmin eri palvelu.

Warner Music on Suomessa suhteellisen nuori tulokas, mutta yrityskauppojen kautta sen omistukseen on päätynyt keskeinen osa suomalaista levytuotantoa puolen vuosisadan ajalta. Suurin osa äänitteistä on peräisin Fazer Musiikilta, jonka Warner osti 1990-luvun alussa. Fazer oli siihen mennessä ehtinyt kasvaa suurimmaksi suomalaiseksi levy-yhtiöksi, jonka omistukseen oli eri vaiheissa päätynyt muun muassa Scandia-Musiikin, Levytukun, Pohjoismaisen Sähkön ja monen pienemmän yrityksen koko tuotanto.

Ajallisesti arkisto alkaa suunnilleen viisikymmenluvun puolivälistä, vinyylilevyn aikakauden alusta. Mukana on myös merkittävä määrä vanhempia äänityksiä, jotka ne on vuosien mittaan julkaistu uudelleen LP- tai CD-muodossa, mutta pelkästään 78 kierroksen ”savikiekoilla” ilmestynyt aineisto puuttuu. 1960-luvulta 1980-luvulle Warnerin arkistossa on pikaisesti laskien kolme neljäsosaa koko aikakauden suomalaisesta levytuotannosta. Tällä hetkellä Warnerin markkinaosuus Suomessa on noin 40 %, joskin sen osuus vuosittain julkaistuista levynimikkeistä on huomattavasti pienempi.

Eduskunnassa on parhaillaan käsiteltävänä tekijänoikeuslain muutos, joka merkitsee äänilevyjen suoja-ajan pidennystä viidestäkymmenestä vuodesta 70 vuoteen. Blogiani seuranneet tietävät, että olen suhtautunut tähän muutokseen tietyin varauksin. Monet ovat pelänneet, että levy-yhtiöt pitävät myynnissä vain parhaiten kaupaksi menevän osan arkistoistaan ja muuten tyytyvät makaamaan omistamansa aineiston päällä ja nostamaan radiosoitosta hiljalleen kertyvät Gramex-korvaukset. Nyt voidaan todeta, että uuteen lakiin sisältyvä ”käytä tai menetä” –pykälä toimii ainakin Warnerin kohdalla. Tämän säännöksen mukaanhan levy-yhtiöt voivat menettää yli 50 vuotta vanhempien äänitteittensä oikeudet, mikäli ne eivät pidä niitä yleisön saatavilla.

Pitkään toimineen levy-yhtiön näkökulmasta arkiston digitointi on väistämättä joskus edessä, jos yhtiö haluaa varmistaa sen säilymisen. Viisikymmentä vuotta vanhat masternauhat ovat jo elinkaarensa lopussa. Historia on kuitenkin osoittanut, etteivät kaikki levy-yhtiöt jaksa ajatella näin pitkäjänteisesti. Kysymys on siis myös kansallisesta kulttuuriperinnöstä. Julkisuudessa ei ole juuri tullut esiin, että Warnerin arkiston digitoimiseen on käytetty osittain julkisia varoja ja kopiot masternauhoista on talletettu Kansalliskirjastoon, jossa ne ovat tulevaisuudessa tutkijoiden käytettävissä paremmallakin äänenlaadulla kuin Spotifyssä.

Tässä tapauksessa siis liikeyrityksen intressit ja kansallinen kulttuuripolitiikka kohtaavat onnellisesti toisensa: molempien intressissä on, että julkaistu aineisto säilyy  ja on jatkuvasti suomalaisten käytettävissä. On mielenkiintoista nähdä, miten Warnerin kilpailijat vastaavat haasteeseen. Vaikka Warnerin arkisto onkin suurin, myös Universalin ja Sonyn omistuksessa on paljon historiallisesti merkittävää aineistoa. Esimerkkeinä voidaan mainita Love Recordsin ja Pokon tuotanto. Ja miten saadaan vanhin osa suomalaista levytuotantoa verkkoon?

Myös Yleisradion arkistossa on paljon suomalaista musiikkia, joka on yhtiön itse tuottamaa. Saadaanko nskin tavalla tai toisella kuultavaksi verkossa. Ja toisaalta -  tarvitaanko musiikkiradiota kohta lainkaan, jos verkosta on näin helppoa kuunnelle levyjä?

L’exception culturelle saa uutta puhtia Ranskassa

En ole huomannut, että suomalaiset mediat olisivat vielä kommentoineen mietintöä, jonka Canal Plus-televisiokanavan entinen toimitusjohtaja Pierre Lescure jätti 13. toukokuuta presidentti Francois Hollandelle. Englanninkielisessä maailmassa ”Lescuren raportti” digitaalisen ajan kulttuuripolitiikasta on saanut melkoisesti huomiota. Oikeudenomistajia edustavat järjestöt ovat olleet pääosin tyytyväisiä, irvileuat ovat väittäneet, että tavoitteena on vain lihottaa ranskalaisia näyttelijöitä, jotka sitten häipyvät miljoonineen Venäjälle. Eniten huomiota ovat saaneet Lescuren ehdottama yhden prosentin vero älypuhelimille ja tietokoneille, sekä suunnitelmat pudottaa yksityisten piraattien maksimirangaistus 60 euron sakkoon. Teinien sijasta Ranska aikoo ryhtyä jahtaamaan niitä, jotka hyötyvät piratismista taloudellisesti.

 

Koko raporttia on syytä tarkastella Ranskan omaperäistä kulttuuripolitiikkaa vasten. Toisin kuin Suomessa, Ranskassa on kulttuuri- ja viestintäministeriö, ja viestintä nähdään olennaisena osana kulttuuripolitiikkaa. Ranskassa esimerkiksi kaikilta televisiokanavilta peritään maksu, joka käytetään kotimaisen elokuvatuotannon tukemiseen. Ajatellaan tilannetta Suomessa: ensin viestintäministeri myöntää uudelle tv-kanavalle toimiluvan, ja sen jälkeen kulttuuriministeri haluaa sen ryhtyvät rahoittamaan kotimaista elokuvatuotantoa? Ei varmasti onnistuisi. En väitä, että näin pitäisi tehdä, mutta Suomessa asia ei rakenteellisista syistä pääsisi edes harkintaan.

Raportin taustalla on yksi Ranskan kulttuuripolitiikan suurista ideoista, l’exception culturelle. EU neuvottelee parhaillaan Yhdysvaltain kanssa uudesta vapaakauppasopimuksesta.  Ranska on ilmoittanut, että taloudellisesti yhdentyvässä maailmassa kulttuurin pitää olla poikkeus, johon vapaakauppasopimukset eivät ulotu. Kysymys ei ole vain gallialaisesta snobismista, vaan Ranska on mm onnistunut kiristämään Googlelta huomattavan summan ranskalaisten kustantajien tukemiseen sillä perusteella, että Google nappaa hakukoneeseensa näiden tuottamia uutisia.

Lescuren raportti painaa lähes kaksi kiloa, ja siinä on peräti 80 kulttuurin ja viestinnän eri aloja koskevaa ehdotusta. Koko raportti on ladattavissa Ranskan kulttuuri- ja viestintäministeriön sivuilta. Oma ranskankielen taitoni ei riitä komiteamietintöjen lukemiseen, joten joudun arvioimaan sitä lehdistön kommenttien perusteella. Jos joku pystyy täsmentämään, tervetuloa mukaan.

Eniten huomiota on siis saanut Lescuren ehdottama yhden prosentin maksu älypuhelimille ja päätelaitteille (”smartphone tax” englanninkielisissä selostuksissa). Maksu täydentäisi nykyistä hyvitysmaksua ja myöhemmin korvaisi sen kokonaan. En ole kuitenkaan saanut selville (huono kielitaito), miten maksu suhtautuisi nykyiseen hyvitysmaksudirektiiviin. Olisiko kyseessä aito vero, jonka tuoton ministeriö voi jakaa harkintansa mukaan, vai sittenkin jonkinlainen tekijänoikeudellinen maksu? Varmaa kuitenkin on, että EU joutuu ottamaan tähän kantaa hyvitysmaksua uudistettaessa.

Mietinnössä ehdotetaan myös monia toimenpiteitä, joiden tavoitteena on parantaa (ranskalaisen) kulttuurin saatavuutta verkossa. Digitaalisten palveluiden verokohtelun pitää olla samanlainen kuin fyysisten tuotteiden. Äänitteiden verkkojakeluun ehdotetaan ilmeisesti eräänlaista pakkolisenssiä siltä varalta, että sopimusteitse ei päästä ratkaisuun asiasta. Uusien elokuvien jakelua verkossa helpotetaan. Nykyinen Hadopi, piratismia valvova viranomainen lakkautetaan presidentti Hollanden vaalilupausten mukaisesti ja sen tehtävät siirretään radio- ja televisiotoimintaa valvovalle viestintäneuvostolle CSA:lle.