Elokuvasäätiö uudistetaan – miten käy kansallisen audiovisuaalisen arkiston?

Uuden opetus- ja kulttuuriministerin työlistalla on Suomen elokuvasäätiön uudistaminen. Ylihuomenna (11.6.) ministeriö järjestää alan väelle kuulemistilaisuuden, jonka tausta-aineistona on Svenska kulturfondenin johtajan Leif Jakobssonin selvitys. Helsingin Sanomat teki aiheesta jutun viikko sitten (”Suomeen halutaan uusi elokuvavirasto”, 2.6.2015), mutta opetusministeriön verkkosivuilta sen ruotsinkielinen teksti löytyy pienen salapoliisityön jälkeen.

Suomen elokuvasäätiö on organisaatio, jonka tehtävänä on jakaa valtion tukea kotimaiseen elokuvatuotantoon. Vuonna 1969 perustetussa säätiössä ovat valtion lisäksi mukana Suomen elokuvateatterinomistajien liitto, Suomen elokuvatoimistojen liitto sekä Suomen filmivalmistajien liitto. Viimeksi mainitut eivät vuosikymmeniin ole sijoittaneet senttiäkään rahaa säätiön toimintaan, mutta käyttävät siellä mielellään äänivaltaa. Ei ihme, että valtion mielestä säätiömalli alkaa tuntua vanhentuneelta. Vuonna 2014 tehdyssä selvityksessä säätiön toiminnasta on löydetty muitakin ongelmia.

Jakobssonin vastaus ongelmaan on Suomen elokuvasäätiön ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) yhdistäminen. Ruotsiksi uuden laitoksen nimeksi tulisi Finlands filminstitut (sananmukaisesti Suomen elokuvainstituutti), Hesari käyttää nimitystä ”elokuvavirasto”. Karlsson perustelee laajalti uudistuksen etuja: kahden organisaation yhdistämisestä syntyisi lisäarvoa, hallintokulut vähenisivät ja mediakasvatukseen saataisiin enemmän resursseja.

En ole elokuva-alan asiantuntija; muut pystyvät varmaan minua paremmin arvioimaan uudistuksen vaikutuksia suomalaiseen elokuvatuotantoon. Arkistoista minulla on kuitenkin pitkä kokemus, ja olen seurannut av-aineiston arkistoinnin kehitystä Euroopassa pitkään. Pelkään pahoin, että elokuvasäätiön ja KAVIn yhdistäminen merkitsisi elokuvien ja muun av-aineiston arkistoinnille pahaa takaiskua.

Elokuvien arkistoinnin käynnisti meillä vuonna 1957 perustettu Suomen elokuva-arkisto. Talkoovoimin käynnistetystä yhdistyksestä kasvoi erinomaisesti hoidettu julkinen arkisto, joka sai pelastetuksi katoamassa olleet vanhat filmirullat ja järjesti uusien elokuvien lakisääteisen arkistoinnin. Suurelle yleisölle arkisto tuli parhaiten tunnetuksi mainioista esityssarjoistaan.

Elokuva-arkisto ei kuitenkaan ollut kiinnostunut televisio-ohjelmista, vaikka televisiosta oli vuosien mittaan kasvanut elokuvaa paljon suurempi liikkuvan kuvan media. Yleisradio toki hoiti oman tuotantonsa arkistoinnin, mutta näihin kokoelmiin pääsy oli ulkopuolisille monen mutkan takana. Muilla televisioyhtiöillä, joiden osuus tuotannosta kasvoi koko ajan, ei ollut minkäänlaisia ammatillisesti hoidettuja arkistoja. Vuonna 2008 säädettiin laki radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnista. Tehtävä annettiin Suomen elokuva-arkistolle, jonka nimi muutettiin samalla Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi (KAVA).

Radio- ja televisio-ohjelmien arkisointia varten rakennettiin moderni digitaalinen järjestelmä, mutta muuten uusi aineisto jäi lapsipuolen asemaan. Kun katsoo arkiston julkaistuja, esitystoimintaa ja tutkimuksia, on helppo huomata että Kansallinen audiovisuaalinen arkisto oli henkisesti edelleen elokuva-arkisto. Vuoden 2008 uudistus on vielä pahasti kesken. Samaan aikaan opetusministeriö antoi arkistolle lukuisia uusia ministeriön toimialaan kuuluvia tehtäviä, kuten televisio-ohjelmien ikärajojen valvonnan (!). Arkistosta tuli instituutti, KAVAsta KAVI. Ministeriön kannalta arkiston ja säätiön yhdistäminen olisi helppo ratkaisu, mutta Jakobssonin muistiossa ei missään yhteydessä pohdita sitä, mikä olisi arkistoinnin asema uudessa organisaatiossa. Ehdotettu nimi – elokuva-instituutti – ei lupaa hyvää ainakaan televisio-ohjelmien arkistoinnista kiinnostuneille.

Jos Suomen elokuvasäätiö ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti todella yhdistetään, kannattaisi samalla siirtää arkistotehtävät kokonaan pois uudesta elokuvavirastosta. Jakobsson toteaa muistiossaan, että Finlands filminstitut vastaisi tämän jälkeen muiden pohjoismaiden vastaavia instituutteja. Tässä hän tulee antaneeksi väärän todistuksen. Muissa pohjoismaissa av-aineiston arkistoinnista ovat jo pitkään vastanneet kansalliskirjastot, instituuttien tehtävät painottuvat muualle.

Ajatus radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnin siirtämisestä Kansalliskirjastoon oli esillä jo vuonna 2008, kun nykyistä lakia säädettiin. Silloin elokuva-arkisto tuntui luontevammalta ratkaisulta. Sen jälkeen medioiden konvergenssi on kasvanut kovaa vauhtia, ja muutaman vuoden kuluttua kaikki arkistointi perustuu samoihin digitaalisiin järjestelmiin. On yhä vaikeampi perustella, miksi kaksi opetusministeriön alaista suurta laitosta, Kansalliskirjasto ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti ylläpitävät omia digitaalisia järjestelmiään.

Jakobssonin muistiossa on toinenkin erikoinen piirre, joka on syytä nostaa esiin. Muistion otsikko on AV-fältets utmaningar och strukturer (Av-kentän haasteet ja rakenteet). Suomen suurin liikkuvan kuvan tuottaja on Yleisradio, jonka toiminta kaiken lisäksi kustannetaan verovaroilla. Yleisradiota – tai muita suomalaisia tv-yhtiöitä – ei muistiossa mainita lainkaan. Joskus termi ”av-kenttä” tuntuu muistiossa tarkoittavan pelkästään elokuvaa, välillä siihen kuuluu myös kaikki internetistä löytyvä liikkuva kuva, mutta ei perinteinen televisio.

Tiedän toki, ettei televisiotoiminta kuulu opetusministeriön toimialaan. Tiedän myös, että julkisen palvelun yleisradiotoiminnan itsenäisyys on arvokas ja hyväksi koettu periaate, eikä sitä ole syytä romuttaa. Televisiolla ja elokuva-alalla on kuitenkin niin paljon yhteistä – ei vähiten arkistoinnissa – ettei sitä pitäisi tällaisissa yhteyksissä kokonaan unohtaa.

PS. Jakobssonin muistio löytyy opetusministeriön verkkosivuilta, kun kulkee polkua ministeriö > ajankohtaista > tapahtumat > keskustelutilaisuus audiovisuaalisen kulttuurin rakenteista ja haasteista.

Digitaaliset sisämarkkinat etenevät

Vaalit on pidetty, ja tätä kirjoitettaessa Juha Sipilä pohtii uuden hallituksen kokoonpanoa. Lehtien kulttuuripalstoilla pelätään, että erillisen kulttuuriministerin tuoli häviää kokonaan. Kukaan ei ole puhunut mitään tulevan hallituskauden suurimmasta kulttuuripoliittisesta kysymyksestä, Euroopan digitaalisten sisämarkkinoiden kohtalosta. Toissapäivänä (20.4.) verkkolehti Politico vuodatti julkisuuteen EU:n komission suunnitelmat tekijänoikeuksien uudistamiseksi. Hankkeen kärjessä on virolainen Andrus Ansip, EU:n digitaalisten sisämarkkinoiden komissaari. Ehkä Suomikin tarvitsisi kulttuuriministerin sijasta digitaalisten markkinoiden ministerin?

Digitaalisten markkinoiden ongelma on helppo selittää käytännössä. EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini on italialainen, ja seuraisi varmaan mielellään verkossa kotimaansa Italian televisiolähetyksiä, kun hän matkustaa maasta toiseen. RAI:n ohjelmat näkyvät kuitenkin vain Italiassa, San Marinossa ja Vatikaanissa, vaikka niitä olisi teknisesti mahdollista seurata verkon välityksellä koko EU:n alueella. Tavarat, pääoma ja työvoima liikkuvat EU:n sisällä vapaasti maasta toiseen, tekijänoikeudet eivät.

Asian toinen puoli on, että italialainen elokuvatuottaja ei välttämättä kaipaakaan yhteismarkkinoita. Hän myy tuottamansa filmin oikeudet erikseen jokaiseen maahan. Jos elokuva esitetään RAI:n ohjelmassa joka on jo näkynyt kaikissa EU-maissa, paikallinen tv-yhtiö ei ehkä enää olekaan kiinnostunut siitä. RAI:n pitäisi vastaavasti maksaa ohjelmasta enemmän. Ihan näin yksinkertaisesti yhtälö ei toimi, mutta kansallisesti rajatuilla oikeuksilla (EU-kielellä ”geo-blocking”) on myös kannattajansa.

Poliittisesti digitaalisia sisämarkkinoita on kuitenkin helppo kannattaa. Jokainen Espanjassa asuva suomalainen ja Britanniassa työskentelevä latvialainen hyötyisi asiasta konkreettisesti. Tekijöille ja tuottajille digitaaliset sisämarkkinat tarjoaisivat aidosti mahdollisuuden markkinoida tuotantoaan koko Eurooppaan. Ei tarvitsisi miettiä koko ajan, onko jokainen ohjelmaan sisältyvä musiikinpätkä lisensoitu myös esitettäväksi Portugalissa.

Häviäviä uudistuksessa olisivat ehkä ne, joiden tekijänoikeuksilla ei muutenkaan olisi kysyntää oman maan rajojen ulkopuolella. Tekijänoikeuksien vapaa liikkuvuus hyödyntäisi eniten suuria tuottajamaita, joissa puhuttuja kieliä ymmärretään laajalti. Mutta ihan näin yksinkertainen asia ei varmaankaan ole. Olisi mielenkiintoista kuunnella, mitä sisämarkkinakomissaari Ansipin kotimaassa asiasta ajatellaan.

EU-lähteiden mukaan digitaalisten sisämarkkinoiden valmistelu on jo pitkällä. Huhujen mukaan EU:n komissio olisi jo sopinut asiasta eurooppalaisten tuottaja- ja tekijäjärjestöjen kanssa. Vastineeksi oikeudenomistajille olisi luvattu tehokkaampia toimia piratismia vastaan. ”Geo-blockingin” eli maantieteellisten rajoitusten poistaminen tulee olemaan uuden komission tärkein hanke tekijänoikeuksien alalla. Uudistusten yksityiskohdat tulevat vielä muuttumaan moneen kertaan. Suomessakin olisi korkea aika ryhtyä keskustelemaan niistä. Minä en ainakaan vielä tiedä, mitä kaikkea uudistus käytännössä merkitsisi. Tekijänoikeuslaissa jokainen sana ja sananmuoto voi olla tärkeä.

Otan tässä esiin vain yhden kohdan, jossa uudistuksista olisi selvää etua kaikille. Monissa Euroopan maissa rakennetaan parhaillaan kansallisia digitaalisia kirjastoja, joiden tavoitteen on parantaa kansallisen kulttuuriperinnön saatavuutta. Osa aineistosta on jo tekijänoikeudellisesti vapaata, mutta monissa maissa on myös sovittu tekijöiden kanssa suojatun aineiston julkaisemisesta. Pienikin korvaus on tekijöille edullisempi kuin se, ettei ainestoa käytä kukaan. Tällä hetkellä kokoelmien käyttö on yleensä mahdollista vain yhden maan rajojen sisällä, koska EU-laajuisista oikeuksista sopiminen on ollut liian monimutkaista. Tämän ongelman digitaalisten sisämarkkinoiden syntyminen poistaisi. 

Europeana Sounds tulee

Musiikin suoratoistopalvelut ovat tulleet ryminällä. Spotify ja kilpailijat ovat musiikkiteollisuuden nopeimmin kasvava sektori, ja Spotifyssa on yhtiön oman ilmoituksen mukaan 20 miljoonaa äänitettä. Vaikka luvussa onkin jonkin verran ilmaa, määrä on kunnioitusta herättävä. Moni kysyy jo, tarvitaanko erillisiä ääniarkistoja ja musiikkikirjastoja. Kaikkihan on jo verkossa?

Kaikki musiikki ei kuitenkaan ole vielä verkossa. Mitä kauemmas historiassa mennään taaksepäin, sitä vähemmän musiikkia suoratoistopalveluista löytyy. Tämä on aivan ymmärrettävää: kuluttajien kiinnostus kohdistuu ennen muuta ajankohtaisen musiikkiin. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Jo ennen vuotta 1925 maailmassa oli ilmestynyt lähes puoli miljoonaa äänilevyä, joista verkossa on vain pieni osa. Suoratoistopalveluista löytyvän musiikin kattavuudessa on musiikin lajien, maiden ja aikakausien mukaan suuria eroja.

Toinen ongelma on, että suoratoistopalveluissa musiikkia koskevan informaation, hienosti sanottuna metadatan taso vaihtelee suuresti. Parhaimmillaan se on niukkaa, huonoimmillaan täysin virheellistä. Kukaan ei tarkasta ja ylläpidä tietokannasta löytyviä tietoja. Varsinkin klassisessa musiikissa sama sävellys voi esiintyä lukemattomilla nimillä. Verratkaa vaikkapa Kansalliskirjaston Viola-musiikkitietokannasta löytyviä tietoja niihin tietoihin, jotka samoista levyistä löytyvät Spotifysta. Ammatillisesti hoidettuja musiikkiarkistoja tarvitaan edelleen.

Kaupallisiin suoratoistopalveluihin verrattuna musiikkikirjastot ja -arkistot ovat avautuneet hitaasti verkkoon. Yksi tunnetuimmista on Yhdysvaltain kongressin kirjaston ylläpitämä ”kansallinen jukebox”, jossa on kuunneltavissa yli 10,000 äänitettä vuotta 1925 edeltävältä ajalta. Kirjojen digitointiin verrattuna äänitteiden digitointi on kuitenkin jäljessä. Suomen Kansallisessa digitaalisessa kirjastossa on luettavissa jo yli 150 000 kirjaa, äänitteitä on alla tuhat. Sama tilanne on Euroopan kirjastojen yhteisessä hakuportaalissa Europeanassa.

Nyt monet Europeanassa mukana olevat maat ovat päättäneet korjata tilanteen. Europeana Sounds on EU:n rahoittama, kolme vuotta kestävä hanke, jonka tavoitteena on nostaa Europeanan kautta kuunneltavissa olevien äänitteiden määrä miljoonaan. Hankkeen budjetti on yli kuusi miljoonaa euroa. Projektia vetää Richard Ranft British Librarysta, ja siinä ovat mukana Alankomaiden, Ranskan, Saksan, Itävallan, Tanskan ja Latvian kansalliskirjastot sekä eräitä pienempiä musiikkiarkistoja Irlannista ja Kreikasta. Latvian kansalliskirjasto on jo avannut oman äänilevyarkistonsa verkkoon.

Europeana Soundilla on omat verkkosivut, jotka on suunnattu lähinnä tavallisille verkkosurffajille. Siellä on makupaloja mukana olevien arkistojen kokoelmista – tällä hetkellä etualalla ovat tietysti joululaulut. Projektin viralliset dokumentit löytyvät Europeana Pro –sivuilta.  

Näistä asiakirjoista käy ilmi, mihin Europeana Soundsia tarvitaan. Vaikka Euroopan kirjastoissa ja arkistoissa on miljoonia äänitteitä, ne eivät ole yhtä helposti tutkijoiden ja muiden asiakkaiden saatavilla kuin esimerkiksi kirjat. Syy ei tietenkään ole vain kirjastojen: äänitteiden käyttöön liittyvät tekniset ja tekijänoikeudelliset kysymykset ovat huomattavasti hankalampia kuin kirjojen. Mutta musiikin suoratoistopalvelut ovat jo ratkaisseet nämä kysymykset, kirjastot voivat ottaa niistä oppia.

Tarkoituksena ei tietenkään ole, että musiikkiarkistot ryhtyisivät kilpailemaan Spotifyn ja kumppaneiden kanssa tarjoamalla samaa aineistoa. Siinä ei olisi mitään järkeä. Pikemminkin voidaan ajatella, että tulevaisuudessa päästäisiin molempia osapuolia hyödyttävään yhteistyöhön. Arkistoissa on kuitenkin paljon sellaista aineistoa, jota tuskin koskaan löytyy kaupallisista palveluista. Äänien maailma on laajempi kuin pelkkä musiikki, jossa siinäkin on vielä paljon tekemistä: kansanperinnettä, radio-ohjelmia, luonnon ääniä, suullista historiaa.

Alkuvaiheessa Europeana Soundsia vetävät länsieurooppalaiset kansalliskirjastot. Pohjoismaista on mukana vain Tanska. Hankkeeseen voivat kuitenkin liittyä kaikki eurooppalaiset ääniarkistot, jotka haluavat julkaista kokoelmiaan verkossa. Tie on auki myös pienemmille arkistoille.

Miksi vanhat Aku Ankat ovat verkossa, mutta Hesarit eivät?

Kaikki Ankka-fanit ovat varmaankin jo huomanneet, että vanhat Aku Ankan numerot vuodesta 1951 alkaen ovat nykyisin luettavissaverkossa. Pientä kuukausimaksua vastaan luettavaksi on nyt saatu satatuhatta (!) sivua vanhoja Akkareita. Aplodeja Sanoma-yhtiölle.

Mutta jos vanhat Aku Ankat ovat verkossa, miksi sinne ei ole saatu vanhoja Helsingin Sanomien numeroita? Olisi hienoa selata Karin piirroksia tai tarkistaa, millainen Erkon ja Kekkosen välinen riita oli. Helsingin Sanomien uudet numerot ovat saatavissa nettitilauksena, mutta historiallinen ulottuvuus puuttuu.

En tiedä, onko Sanomatalossa suunnitelmia vanhojen Hesareiden julkaisemiseksi verkossa. Kaikkien Helsingin Sanomien numeroiden yhteenlaskettu sivumäärä on monta kertaa suurempi kuin Aku Ankkojen. Ehkä hanke ei olisi kannattava. Mutta vanhojen sanomalehtien julkaisemiseen liittyy myös tekijänoikeudellisia ongelmia. Aku Ankkojen oikeudet voi saada yhdestä paikasta, Disney-yhtiöltä. Sen sijaan Sanomat eivät pääsääntöisesti omista Helsingin Sanomien vanhojen numeroiden verkko-oikeuksia. Ne kuuluvat tuhansille toimittajille, avustajille ja kuvaajille. Tekijänoikeuslain mukaan kustantajalle kuuluvat vain ne oikeudet, joiden luovutuksesta on sovittu. Kun Internetiä ei aikaisemmin ollut olemassa, siihen liittyvistä oikeuksista ei voitu sopia, vaan ne ovat jääneet tekijöille. Jokainen ymmärtää, että jos lehtiyhtiön on ensin solmittava uudet sopimukset kaikkien niiden tuhansien tekijöiden kanssa, jotka ovat avustaneet lehteä viimeisten 70 vuoden aikana, hanke ei ole käytännössä mahdollinen. Uusista verkko-oikeuksista sovitaan työehtosopimuksissa, mutta järjestöt eivät voi sopia taannehtivasti jäsentensä perikuntien tai ei-jäsenten puolesta.

Nyt tilanne saattaa muuttua, sillä eduskunta hyväksyi kuukausi sitten lain tekijänoikeuslain muuttamisesta. Uusi laki ehti jo tulla voimaan 15. marraskuuta. Lain 25g §:n otsikkona on ”Arkistoidun ohjelman ja lehden uudelleen käyttäminen”, ja sen mukaan ”Lehtikustantaja saa sopimuslisenssin nojalla, siten kuin 26 §:ssä säädetään, valmistaa teoksesta kappaleen ja käyttää sitä yleisölle välittämiseen, jos teos sisältyy lehtikustantajan ennen 1 päivää tammikuuta 1999 julkaisemaan sanoma- tai aikakauslehteen.” Yleisölle välittäminen on tässä ennen kaikkea teosten julkaisemista verkossa. Viittaus 26 §:ään tarkoittaa, että kustantajalla on ennen julkaisua oltava asiasta sopimus lukuisia tekijöitä edustavan järjestön, esimerkiksi Kopioston kanssa.

Vastaava säännös koskee radio- ja televisioyhtiöitä. Lehtien kustantajan ja tv-yhtiöden ei tarvitse hankkia vanhan aineistonsa verkko-oikeuksia yksilöllisesti, vaan asioista voidaan sopia kollektiivisesti. Järjestelyä kutsutaan ”laajennetuksi sopimuslisenssiksi”. Tekijöillä on oikeus saada korvaus teostensa käytöstä. Jos joku ei ehdottomasti halua vanhojen teostensa uudelleenjulkaisua, hänellä on oikeus kieltää se. Jos tämä kuulostaa monimutkaiselta, sama käytäntö on jo vuosikymmeniä ollut voimassa musiikin radiolähetysten osalta: Teostolla on oikeus solmia sopimuksia radiolähetyksistä myös sellaisten säveltäjien osalta, jotka eivät ole Teoston asiakkaita. Säveltäjillä on oikeus kieltää radiointi, mutta tietääkseni kukaan ei Suomessa ole koskaan käyttänyt kielto-oikeutta.

Nyt voimaan tulleet uudet pykälät on rajattu erittäin ahtaasti. Laajennettua sopimuslisenssiä voi hyödyntää ainoastaan aineiston alun perin tuottanut lehtiyhtiö tai radio- ja televisioyhtiö. Se ei koske kirjojen kustantajia. Jos julkaisijaa ei enää ole olemassa, kukaan muu ei voi aineistoa julkaista, vaikka solmisikin sopimuksen Kopioston kanssa. Kirjastot eivät uusien säännösten perusteella voi ryhtyä julkaisemaan vanhaa aineistoa netissä. Lainmuutos ei mitenkään auta kansallisen digitaalisen kirjaston kehittämistä. Viipurin Sanomia on turha odottaa. Nähtäväksi jää, miten nopeasti sopimuksia Kopioston kanssa alkaa syntyä ja missä laajuudessa lehtitalot todella ryhtyvät avaamaan arkistojaan nettiin.

Laajennettu sopimuslisenssi

Radio- ja televisioarkistoja koskeva laajennettu sopimuslisenssi oli Suomessa valmisteilla jo vuonna 2002. Asiasta oli hallituksen esitys, mutta kustantajien lobbarit kaatoivat sen eduskunnassa. Muissa pohjoismaissa järjestely on ollut voimassa jo pitkään. EU:ssa laajennettua sopimuslisenssiä on kuitenkin vastustettu. Jarrutuksen takana ovat olleet suuret kansainväliset tuotantoyhtiöt, jotka uskovat pystyvänsä omin voimin neuvottelemaan edullisempia sopimuksia. Nyt suomalaiset lehtikustantajatkin ovat huomanneet, ettei nettipalveluita synny ilman lainmuutoksia.

Internetin kehitys on osoittanut, että jos verkossa pystytään tarjoamaan kohtuuhintaan suuria aineistomääriä, tästä voi syntyä uutta liiketoimintaa, joka hyödyttää palvelun tarjoajia, tekijöitä ja yleisöä. Google Books ja Spotify ovat hyviä esimerkkejä. Vaikka niiden toimintaan liittyy ongelmia, ne ovat luoneet liiketoimintaa aineistosta, joka olisi muuten täysin kuollutta. Tuoreet raportit kertovat, että musiikin piratismi on dramaattisesti vähentynyt kaikkialla, missä Spotifyn kaltaiset lailliset ja helposti käytettävät streaming-palvelut ovat yleistyneet.

Uuden lainsäädännön tarve tunnustetaan laajalti. Wolters Kluwer on tunnettu hollantilainen oikeustieteellisen kirjallisuuden kustantaja. Monien kustantajien tavoin yhtiö ylläpitää blogia, jolla ilmestyy juttuja alan ajankohtaisista kysymyksistä. Kuukausi sitten blogissa kysyttiin, kuinka moni uskoo, että EU:n vastustama laajennettu sopimuslisenssi (extended collective licensing, ECL) olisi paras tapa ratkaista massadigitointiin liittyvät tekijänoikeudelliset ongelmat. Kyselyyn vastasi 2076 lukijaa, joista 96 % kannatti laajennettua sopimuslisenssiä.

Tällaisia verkkokyselyitä ei kannata ottaa liian vakavasti. Kuka tahansa voi vastata, äänestäjät valikoituvat sattumanvaraisesti. Kluwerin verkkosivuilla tuskin kuitenkaan käy muita kuin lukijoita, jotka jo tuntevat eurooppalaista lainsäädäntöä. Kustantajan edustajat toteavatkin, että vastaajien suuri määrä ja lähes yksimielinen näkemys vaikuttavat varmasti myös päättäjiin. Isossa-Britanniassa ja Unkarissa laajennettu sopimuslisenssi on jo toteutettu. Saksassa on vireillä vastaavanlainen, Suomen ratkaisua huomattavasti laajempi uudistus. Kluwerissa ei tiedetä, että Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa on ollut laajennettu sopimuslisenssi jo useita vuosia ja siitä on saatu hyviä kokemuksia.

Kun uusi europarlamentti kohta aloittaa toimintansa ja Suomikin on astunut mukaan ECL-rintamaan, pohjoismaiden kannattaisi ryhtyä ajamaan EU:n laajuista sopimuslisenssiä komission ohjelmaan. Ilman EU-lainsäädäntöä ratkaisut jäävät kansallisiksi, emmekä me suomalaiset koskaan pääse lukemaan verkosta vanhoja ruotsalaisia sanomalehtiä, vaikka molemmissa maissa olisikin omat sopimuslisenssijärjestelyt.

Palataan lopuksi vielä Ankkoihin. Niille, jotka ovat jo tilanneet Ankkalataamon katseluoikeudet, voi suositella oheislukemiseksi PaTrick Bahnersin uutta tutkimusta Entenhausen. Die ganze Wahrheit. Kirjasta selviää muun muassa, miksi Aku Ankalla on ollut vuosien mittaan useita erilaisia maapalloja.

EU tarjoaa digitaalisille markkinoille vain äidinrakkautta?

EU:n komissio julkisti viime keskiviikkona (13.11.) uuden hankkeensa ”Licences for Europe”, jonka tavoitteena on edistää musiikin, elokuvien ja muiden tekijänoikeudellisesti suojattujen tuotteiden levitystä Euroopan maiden välillä. Komissio on huolestunut siitä, että Eurooppa on jäänyt digitaalisilla markkinoilla pahasti jälkeen Yhdysvalloista. ”Licences for Europe”- raportti perustui intressiryhmien välisiin neuvotteluihin. Arvostelijoiden mukaan hanke on saanut aikaan vain kauniita ajatuksia, ”äidinrakkautta ja omenapiirakkaa”, mutta ei yhtään konkreettista tulosta.

Tavaran kauppa EU-maiden välillä sujuu jo varsin sujuvasti. Käytettyjen autojen tai viinan kohdalla voi olla vähän kitkaa, mutta muuten suomalaiset kuluttajat voivat tilata kenkänsä mistä tahansa EU-maasta – ja tietysti suomalaiset yritykset myydä tuotteitaan muualle Eurooppaan. Kulttuurin kohdalla tilanne on toinen. Tekijänoikeuksia ei yleensä myydä, vaan ne ”lisensoidaan”. On tavallista, että oikeudet lisensoidaan vain yhteen maahan kerrallaan. Komission toimeksiannossa viitattiin siihen, etteivät eurooppalaiset televisioyhtiöt pysty jakelemaan ohjelmiaan verkossa koko unionin alueelle, vaikka niillä olisi sisäisen muuttoliikkeen vuoksi katsojia monissa maissa. En ole tarkistanut asiaa, mutta todennäköisesti Olli Rehnkään ei pysty laillisesti katsomaan Brysselissä Yle Areenan ohjelmia – ne on lisensoitu vain kotimaahan. Komissio haluaisi myös eurooppalaisia filmiklassikoita verkkojakeluun, tv-arkistot auki yleisölle sekä selvemmät säännöt sosiaalisissa verkoissa syntyneen aineiston käyttöön.

Vuoden aikana osapuolet kävivät keskusteluja komission siipien suojassa. Eurooppalaisen kulttuurin moninaisuutta kuvastaa hyvin, että englanninkielisessä raportissa puhutaan ”Intressiryhmien välisestä dialogista” (stakeholders’ dialogue), saksankielisessä pelkästä dialogista. Dialogikin jäi osittain yksipuoliseksi, sillä tieteellisten kirjastojen edustajat erosivat koko projektista. Komissaari Michel Barnier oli kuitenkin tiedotustilaisuudessa optimistinen. Hänen mukaansa ”Licences for Europe-hanke on osoittanut, että intressiryhmien välinen dialogi pystyy luomaan konkreettisia ratkaisuja digitaalisten yhteismarkkinoiden rakentamiseen.”

Kriitikoiden näkemys tuloksista on toisenlainen: EU tarjoaa kauniita sanoja, konkreettiset ehdotukset puuttuvat.  Useiden tekijänoikeusjuristien toimittama IPKat –blogi arvioi, että laihan lopputuloksena syynä oli liian ahtaaksi rajattu toimeksianto. Tarvittavat lainmuutokset oli etukäteen rajattu keskustelujen ulkopuolelle. Digitaalisista markkinoista vastaava komissaari Neelie Kroes olikin tiedotustilaisuudessa huomattavasti pessimistisempi kuin Barnier. Kroesin mukaan ”keskustelu jatkuu, ja nyt on aika arvioida, millainen rooli lainmuutoksilla voisi olla kehityksen jouduttamisessa”.

Kroesin näkemys sai seuraavana päivänä (14.11.) vahvistusta, kun yhdysvaltalainen tuomioistuin hylkäsi kanteen, jonka amerikkalaiset kirjailijajärjestöt olivat nostaneet Google Booksia vastaan. Google on omin lupinensa ja ilman mitään lisenssiä digitoinut 30 miljoonaa kirjaa ja avannut niiden sisällön verkkoon, niin että hakukoneiden käyttäjät voivat lukea niistä lyhyitä otteita. Tavoitteena on, että näin luodaan maailman suurin digitaalinen kirjakauppa (e-kirjojen myynnistä tekijöille maksettavista korvauksista on vireillä toinen oikeudenkäynti). Tuomioistuin ei nähnyt Googlen menettelyssä mitään moitittavaa; se mahtuu Yhdysvaltain tekijänoikeuslain fair use -pykälän puitteisiin. EU:ssa ei ole saatu aikaan mitään Google Booksin verrattavia hankkeita. 

Tekijöiden täytyy tietysti saada korvaus teostensa käytöstä. Jokainen ymmärtää kuitenkin, että jos Googlen pitää neuvotella 30 miljoonaa lisenssiä, hanke ei koskaan valmistu. Itse asiassa Google on suurten muskeliensa ja Yhdysvaltain tekijänoikeuslain erikoispiirteiden ansiosta saanut aikaiseksi tilanteen, joka eurooppalaisessa tekijänoikeudessa tunnetaan nimellä ”laajennettu sopimuslisenssi”. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Kopioston kaltaiset järjestöt voisivat kollektiivisesti myöntää kaikkien suomalaisten kirjailijoiden puolesta EU:n laajuisia lisenssejä. Unionin piirissä tämä ratkaisu on kuitenkin tähän saakka suljettu kokonaan keskustelun ulkopuolelle.

Bibliothèque Nationale julkaisee verkossa 200 000 äänilevyä

Ranskan kansalliskirjasto Bibliothèque nationale de France (BnF) julkaisee verkossa 200 000 äänilevyä. Levyt eivät kuitenkaan tule olemaan yleisön kuunneltavissa ilmaiseksi, vaan käytöstä peritään maksu. Kirjaston päätös on herättänyt keskustelua digitaalisten kirjastojen tulevaisuudesta.

 

Kirjoitin jokin aika sitten Kansallisesta digitaalisesta kirjastosta, opetusministeriön kunnianhimoisesta hankkeesta, jonka ansiosta verkossa on jo käytettävissä satoja tuhansia kirjoja ja kuvia. Äänitteet puuttuvat vielä tarjonnasta. Ranskalaisten suunnitelma esittelee vaihtoehtoisen mallin suurten äänilevykokoelmien julkaisemiseksi yleisön käyttöön.

Useimmissa Euroopan maissa kirjanpainajilla ja kustantajilla on jo pitkään ollut velvollisuus lähettää kaikista julkaisemistaan kirjoista vapaakappale kansalliskirjastoon. Ranska oli ensimmäinen maa maailmassa, joka laajensi vapaakappalelakia vuonna 1939 koskemaan äänilevyjä (Suomessa vastaava säännös tuli voimaan 1981). Tämän ansiosta kansalliskirjastossa on yli 70 vuoden ajalta kattava kokoelma ranskalaisia levyjä. BnF on myös onnistunut hankkimaan merkittävän kokoelman vanhempia levyjä. Äänitteitä voi nykysinkin tutkia kirjaston tiloissa Pariisissa, mutta se vaatii käyttäjältä sitkeyttä.

Kokoelmien digitoimisesta aiheutuu huomattavia kustannuksia, ja julkaisemiseen liittyy tekijänoikeudellisia ongelmia. Ennen vuotta 1963 ilmestyneiden levyjen tuottajien oikeudet ovat vanhentuneet, mutta levyillä olevat sävellykset ovat usein vielä suojattuja. Lullyn oopperat voidaan vapaasti julkaista verkossa, mutta Non, je ne regrette rien vaatii tekijöiden luvan. BnF on ratkaissut ongelman solmimalla yhteistyösopimuksen kahden ulkopuolisen yrityksen kanssa. Digitoinnista vastaa belgialainen Memnon Archiving Services ja julkaisemisesta musiikin verkkokauppaan erikoistunut Believe Digital. Sopimuksen yksityiskohtia ei ole julkaistu, mutta tarkoituksena on, että yhteistyökumppanit vastaavat tekijänoikeuksista ja (ainakin osittain?) digitoinnin kuluista.

BnF:n ratkaisu on jo herättänyt keskustelua. Kriitikkojen mielestä nyt on luotu ”tekijänoikeuden Sääntö 22”, kun vapaan aineiston käyttö tulee uudelleen maksulliseksi. Kaikki 200 000 digitoitavaa levyä eivät kuitenkaan ole vielä vapaita, ja levyjen kuuntelu paikan päällä kirjastossa tulee jatkossakin olemaan ilmaista. Enemmän kysymysmerkkejä voikin liittää BnF:n toiseen suureen digitointihankkeeseen. Sen tavoitteena on julkaista verkossa 70 000 kirjaa, jotka on julkaistu ennen vuotta 1700.  Niiden tekijänoikeudet ovat taatusti jo vanhentuneet. Vain 3500 keskeistä teosta julkaistaan heti vapaasti luettavaksi BnF:n Gallica-tietokannassa, muiden käyttö kirjaston ulkopuolella tulee aluksi olemaan maksullista.

Ihanteellista olisi, jos mahdollisimman suuri osa kulttuuriperinnöstä saataisiin verkkoon vapaasti kaikkien käytettäväksi. Suojatun aineiston käyttöön tarvitaan kuitenkin tekijöiden lupa, ja yleensä siitä täytyy maksaa. Verkkoliiketoiminnassa on jo kehitetty sopimusmalleja, joiden pohjalta valtavat määrät teoksia saadaan käytettäväksi kohtuullisin yksikkökustannuksin – esimerkkinä vaikkapa Spotify. Käyttäjä maksaa, mutta maksu on kohtuullinen ja ennen kaikkea helppo suorittaa. Voitaisiinko Suomessa oppia jotakin BnF:n ratkaisusta? Tällä tavoin voitaisiin saada Kansalliseen digitaaliseen kirjastoon nopeasti vaikkapa ennen vuotta 1963 julkaistut suomalaiset äänilevyt.

Samaa mallia voitaisiin ehkä soveltaa myös painettuun tekstiin. Google Books on julkaisemassa valtavan määrän englanninkielisiä kirjoja verkkoon (tähän liittyy tosin myös avoimia oikeusjuttuja). Suomessa ei ole samanlaisia visioita. Tällä hetkellä Kansallisesta digitaalisesta kirjastosta löytyvät suomalaiset sanomalehdet vain vuoteen 1910 saakka. Samaan aikaan sanomalehdillä on kova tarve kehittää uutta digitaalista liiketoimintaa. Entä jos verkkoon saataisiinkin samaan portaaliin kaikkien suomalaisten sanomalehtien vanhat vuosikerrat, uudemmat maksullisina?

Kansallinen digitaalinen kirjasto – kuinka digitaalinen se on ?

Kansallinen digitaalinen kirjasto eli KDK on yksi opetus- jakulttuuriministeriön keskeisistä hankkeista. Tavoitteena on suomalaisten kirjastojen, arkistojen ja museoiden yhteinen asiakasliittymä, kulttuuriperinnön digitointi sekä digitaalisen aineiston pitkäaikaissäilyttämisen toteuttaminen. Tiistaina KDK astui taas askeleen eteenpäin, kun mukana olevien organisaatioiden yhteinen tiedonhakupalvelu Finna julkistettiin. Itse asiassa se on kaikessa hiljaisuudessa ollut avoinna jo jonkin aikaa, joten monilla on ollut mahdollisuus tutustua siihen jo etukäteen. Finnan avajaiset eivät ylittäneet uutikynnystä, eikä verkosta ainakaan vielä löydy tilaisuudessa pidettyjä puheita.

Nopea selailu osoittaa, että Finna on hyvinkin uutisen arvoinen. Enää ei tarvitse hakea aineistoa monesta eri osoitteesta. Kohteita on yli seitsemän miljoonaa. Jos kirjoittaa hakukenttään ”Aino Ackté”, löytää yhdellä kertaa Acktésta kirjoitetut kirjat, hänen omat teoksensa ja ne levyt, jotka ovat Kansalliskirjaston kokoelmissa. Lisäksi löytyy tieto, että Acktén oma arkisto on Kansalliskirjastossa, vaikkei sitä olekaan yksityiskohtaisesti luetteloitu. Hienointa on, että samalla löytyy suuri määrä Aino Acktéa esittäviä valokuvia ja maalauksia - ei vain viitteinä, vaan myös digitaalisina kuvina. Aploodeja Finnalle.

Tällainen on digitaalinen kirjasto parhaimmillaan: kun aineisto on saatu digitaaliseen muotoon, käyttäjät voivat tutustua siihen kaikessa rauhassa omilta päätteiltään. Jos kohteesta tarvitaan parempilaatuinen kopio, mennään kirjastoon kun esivalinta on tehty. Lähes joka maassa puuhataan tällä hetkellä omaa kansallista digitaalista kirjastoa, ja myös Googlen tapaiset kaupalliset toimijat ovat aktiivisia. Pitkäaikaissäilytys ja käyttöliittymät ovat tärkeitä, mutta kun tavallinen käyttäjä puhuu kansallisesta digitaalisesta kirjastosta, hän odottaa myös aineiston olevan saatavilla verkossa.

Finna-käyttöliittymässä on mahdollisuus rajata haku koskemaan vain verkossa saatavilla olevaa aineistoa. Digitaalista aineistoa on yli 600 000, josta suurimman ryhmän muodostavat kuvat, yli 230 000. Kun tähän lisätään kuvatut museoesineet ja taideteokset, kuvia on noin puolet digitaalisesta aineistosta. Tämä on kuvia arkistoivilta organisaatioilta loistava suoritus. (Viime aikoina luvut ovat kasvaneet päivittäin, joten lukuni saattavat olla jo vanhentuneita).

 

Seuraavaksi suurin ryhmä on painettu ja kirjoitettu sana, kirjat, lehdet, artikkelit, opinnäytteet ja asiakirjat, joita on lähes yhtä paljon. Digitaalisesta kirjastosta löytyy sekä Seitsemän veljestä että tuoreita viranomaisjulkaisuja. En kuitenkaan löytänyt kuvausta siitä, miten digitoitu teksti jakautuu uuden, digitaalisena syntyneen kirjallisuuden ja digitoidun painetun saakka, mutta millä perusteilla kirjat on valittu? Nopea haku tuotti tulokseksi vain 1200 digitoitua kirjaa vuosilta 1700 - 1900, näistäkin osa ulkomaisia. Tieto valintaperusteista olisi hyödyllinen käyttäjälle, jotta hän voisi etukäteen harkita, mitä KDK:sta kannattaa etsiä.

On selvää, että kansallisen digitaalisen kirjaston rakentamiseen kuluu aikaa. Käyttöliittymä ja pitkäaikaissäilytys ovat tärkeitä asioita, mutta käyttäjän kannalta varsinainen pihvi on verkossa saatavissa oleva digitoitu aineisto. Olen etsinyt ministeriön ja kansalliskirjaston sivuilta visiota siitä, miten kansallisen digitaalisen kirjaston aineistojen odotetaan kasvavan vuosien mittaan. Mitä KDK:ssa on vuonna 2020 tai 2030? Ministeriö on digitoinnin tärkein rahoittaja Suomessa, joten sillä pitäisi tässä asiassa paljonkin sanottavaa. KDK:n kehittämisestä löytyy hienoja teknisiä suunnitelmia, mutta arkikielellä kirjoitettu visio palveluiden tulevasta sisällöstä puuttuu.

Joka tapauksessa kansallinen digitaalinen kirjasto on toistaiseksi vino. Kuvia ja kirjoituksia on satoja tuhansia. Digitoituja äänitteitä on 261, videoita 27 ja nuotteja 24. Musiikin tutkimuksen kannalta on harmillista, ettei täältä löydy 1800-luvun suomalaisia sävellyksiä, joista lähes kaikki ovat jo vapaita (Sibeliuksen varhaistuotantoa lukuun ottamatta, kiitos säveltäjän pitkäikäisyyden). Nuottien digitoiminen kuvamuodossa ei ole sen hankalampaa kuin valokuvien tai maalausten, ja niiden kokonaismäärä on melko pieni. Kokoelmasta löytyy sentään näytteenä Paciuksen Vårt land, joka kuvalaatu on täysin riittävä.

Kaksi on joukosta poissa

Yksi selitys kokoelmien vinouteen on, että tärkeimmät av-arkistot eivät ole mukana KDK:n ensimmäisessä vaiheessa. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto KAVA arkistoi elokuvia, videoita sekä viime vuosien ajalta myös radio- ja televisio-ohjelmia. Näistä ei KDK:sta löydy edes hakutietoja, tietoa hakevan täytyy siirtyä KAVAn omille sivuille. Suurin digitaalisen aineiston kokoelma taas olisi Yleisradion arkistossa, jossa on satojatuhansia radio- ja televisio-ohjelmia ja paljon muutakin. Suuri osa tästä löytyy jo digitoituna Ylen sisäisestä verkosta, muutama prosentti myös Ylen omilla Areena-verkkosivuilla. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten ja millä aikataululla sähköinen viestintä ja av-aineisto tulevat KDK:hon.

Yleisradion äänilevystön Fono löytyy jo verkosta. Olisi teknisesti yksinkertaista lisätä KDK:hon myös radio- ja tv-arkistojen hakemistot, joista löytyy valtava määrä kulttuurihistoriallisesti arvokasta tietoa. Ylen arkistojen tutkijapalveluja on vuosikaudet palloteltu KAVAn ja YLEn välillä. Tutkimuskäyttö on teoriassa mahdollista mutta käytännössä hankalaa, vanhat aineistot pitää käydä etsimässä YLEssä ja uudet KAVAssa. Hakemistojen avaaminen verkkoon helpottaisi huomattavasti aineiston käyttöä, kun tutkijat voisivat itse selvittää mitä on tallella.

Audiovisuaalisen aineiston puute liittyy tietysti tekijänoikeuksiin. Kaikki tietävät, että digitaalisten kirjastojen tulevaisuuden kannalta tekijänoikeudet ovat keskeisiä. Tähän liittyviä asioita puidaan EU:ssa, Google Books-hanke on pyörinyt tuomioistuimissa jo vuosia. Ministeriön hiljaisuus on omituista. Ne kuuluvat opetus- ja kulttuuriministeriön toimialaan. mutta en löytänyt KDK:ta koskevasta tausta-aineistosta mitään mainintaa siitä, miten digitaalisen aineiston käytön edellyttämiä tekijänoikeussopimuksia pyritään kehittämään.

Mihin suuntaan tekijänoikeudet?

Kaikki kirjastoissa ja arkistoissa oleva aineisto ei tule ilmaiseen verkkojakeluun. Kustantajat ja tuottajat hoitavat itse uuden, ajankohtaisen aineiston markkinoinnin verkossa. Toisaalta tekijänoikeudet vanhenevat, eikä Aleksis Kiven oikeuksista enää tarvitse sopia. Monissa maissa digitoinnissa priorisoidaan public domain -aineistoa, jonka tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Tämä tarkoittaa tällä hetkellä kaikkia teoksia, joiden tekijät ovat kuolleet vuonna 1942 tai aikaisemmin – ja joka vuosi rajapaalu siirtyy. Public domain-aineiston jakelulle ei ole tekijänoikeudellisia esteitä. Lähes kaikki 1800-luvulla painettu suomalainen kirjallisuus voisi olla verkossa vapaasti käytettävissä, suuri määrä uudempaakin. Myös äänitteissä on paljon vapaata historiallista aineistoa, luultavasti elokuvissakin. Ehkä kiinnostus 1800-luvun kirjallisuutta ja musiikkia kohtaan on niin vähäistä, ettei sitä kannata digitoida? Olisi hyvä, jos KDK:n suunnittelijat kertoisivat oman näkemyksensä, ja käyttäjätkin voisivat sanoa siitä mielipiteensä.

Sillä välin kun opetusministeriö on suunnitellut kansallista digitaalista kirjastoa, Suomen suurin levy-yhtiö Warner Music on jo avannut oman ”kansallisen äänilevykirjastonsa”. KDK:ssa on 261, Warnerin palvelussa yli 20 000 äänitettä, jotka ovat käytettävissä Spotify-palvelun kautta. Ymmärtääkseni myös suurimmat sanomalehdet harkitsevat maksullisia nettiarkistoja – parhaillaan vireillä oleva laajennettu sopimuslisenssi tekisi niiden rakentamisen helpommaksi. Warnerin nettipalvelussa on kuitenkin vähän musiikkia 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Mikään kaupallinen toimija ei tule digitoimaan ajat sitten sammuneiden sanomalehtien vuosikertoja. Kaupallisesti attraktiivisen aineiston ja public domainin väliin jää kuitenkin valtava harmaa alue tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa, joka ei tuota kenellekään mitään. Sen käytöstä voidaan sopia monella eri tavalla.

Kansalliskirjaston johtajan Kai Ekholmin tuoreessa juhlakirjassa Libraries, Cultural Heritage and Freedom of Information on Kopioston varatoimitusjohtajan Jukka-Pekka Timosen mielenkiintoinen artikkeli kirjastojen ja tekijänoikeusjärjestöjen muuttuneesta suhteesta. Timonen kaavailee tulevaisuudessa jonkinlaista yhteistyötä kirjastojen, kustantajien ja tekijänoikeusjärjestöjen välillä. Kirjojen kustantajathan eivät pääsääntöisesti omista julkaisemiensa teosten verkko-oikeuksia, ne ovat jääneet kirjoittajille ainakin vanhemman aineiston osalta. Kustantajilla ei myöskään välttämättä ole resursseja laajamittaiseen digitointiin. Niillä olisi kuitenkin halua rakentaa julkaisemansa aineiston pohjalta uusia verkkopalveluita. Warnerin musiikkiarkisto on tästä hyvä esimerkki.

Warnerin arkiston kansallista merkitystä osoittaa sekin, että opetus- ja kulttuuriministeriön osallistui digitoinnin kustannuksiin. Nyt tarvittaisiin kuitenkin ministeriön visiota kansallisen digitaalisen kirjaston tulevaisuudesta. Miten digitoitavaa aineistoa priorisoidaan, miten oikeuksista sovitaan, miten käytöstä maksetaan? Kuka tuo verkkoon ne äänitteet, joita ei löydy Warnerilta?

Kansallinen digitaalinen kirjasto on loistava idea. Sille voi kuitenkin käydä niin kuin Suomen terveydenhuoltojärjestelmälle. Yksityisten terveysasemien roolissa ovat maksulliset nettipalvelut, joista saa nopeasti eniten kysyttyä aineistoa. Työterveyshuoltoa edustaa Yleisradio, joka tarjoaa asiakkailleen hyvää palvelua, mutta vain omilla sivuillaan ja oman valintansa mukaan. Vanhojen ja vähän kysyttyjen kirjojen hoito jää julkiselle kirjastolaitokselle. KELA:n roolissa on valtiovalta, joka lainsäädännöllä ja rahoituspäätöksillään luo järjestelmän. Olisi mielenkiintoista lukea opetus- ja kulttuuriministeriön visio kansallisen digitaalisen kirjaston kehittämisestä. Miten digitoitava aineisto valitaan? Míten sähköisen viestinnän arkistot saadaan mukaan järjestelmään? Miten tekijänoikeudet järjestetään, kehitetäänkö KDK:n pohjalta myös maksullisia palveluita?