Saako Finlandia-taloa kuvata?

Oletko ajatellut kuvata itsesi Finlandia-talon edessä ETYJ-kokouksen kunniaksi ja julkaista kuvan sosiaalisessa mediassa? Parasta toimia nopeasti. Europarlamentti äänestää ensi perjantaina (9.7.) tekijänoikeuslain muutoksesta, joka tekisi julkisten rakennusten kuvaamisesta luvanvaraista. Pöydällä olevan esityksen mukaan ”commercial use of photographs, video footage and other images of works which are permanently located in physical public places should always be subject to prior authorisation from the authors or any proxy acting for them”. Tekijänoikeuslain näkökulmasta myös sosiaalinen media kuuluu “kaupallisen käytön” piiriin.

Vaikka europarlamentti päättäisikin hyväksyä aloitteen, tästä on toki vielä matkaa jäsenmaita sitovaan direktiiviin. Esitys on kuitenkin herättänyt maailmalla jo aikamoista huomiota. The Times (24.6.2015) pitää sitä ”absurdina”, ja Wikipedia on jo käynnistänyt omilla sivuillaan hankkeen vastaisen kampanjan. Suomen lehdissä en vielä ole nähnyt kommentteja, vaikka se merkitsisi täydellistä muutosta pohjoismaiseen käytäntöön.

Tekijänoikeuslain pääsääntönä on, että tekijällä on yksinoikeus määrätä teostensa käytöstä. Teoksista saa tehdä kopioita vain tekijän luvalla tai laissa tarkoin määrätyissä poikkeustapauksissa. Kun otan Finlandia-talosta valokuvan, teen Alvar Aallon teoksesta kopion toisessa teoslajissa. Tämä on ollut toistaiseksi laillista, koska tekijänoikeuslain 25 a § mukaan ”rakennuksen saa vapaasti kuvata”.

EU:n tekijänoikeusdirektiivissä ei tähän saakka ole ollut selviä säännöksiä julkisten rakennusten kuvaamisesta, vaan asia on jätetty jäsenmaiden harkintaan. Viime keväänä direktiivin uudistamista valmistellut europarlamentaarikko Julia Reda esitti, että EU:n lainsäädäntöön otettaisiin Suomen lain tapaan selkeä säännös siitä, että julkisten rakennusten kuvaaminen on aina sallittua. Valmistelut edetessä asia on kuitenkin kääntynyt lakivaliokunnassa päinvastaiseksi: jäsenmaiden olisi pakko säätää julkisten rakennusten kuvaaminen luvanvaraiseksi. Olisi mielenkiintoista selvittää, ketkä lobbarit ovat olleet asian takana, ja ovatko europarlamentaarikot todella ymmärtäneet mistä he ovat päättämässä.

Lakivaliokunnan viimeisessä kokouksessa ei pöytäkirjan mukaan ollut äänestämässä ketään suomalaista. Mielenkiintoista nähdä, miten suomalaiset mepit äänestävät ensi perjantaina.

Lailliset ja laittomat tallennukset

Kirjoitin vuosi sitten oikeusjutusta, jossa tekijänoikeusjärjestöt ja tv-kanavat vaativat Tvkaista Oy -nimistä yritystä lopettamaan tallennuspalvelunsa. Tvkaistan mukaan palvelu oli yksityistä kopiointia, kun taas vastapuolen mielestä ohjelmien tallentamiseen piti hankkia lupa. Syyttäjä epäili Tvkaistan syyllistyneen tekijänoikeusrikokseen, teollisuusrikokseen ja petokseen.

Tvkaista tarjosi television katsojille mahdollisuuden tallentaa netissä haluamansa tv-ohjelmat myöhempää katselua varten. Suunnilleen samanlaista palvelua tarjoavat nykyisin kaikki suuret teleoperaattorit. Epäilin silloin, että Tvkaista oli uutena yrityksenä nostettu esiin varottavana esimerkkinä. Syytettynä oli myös yrityksen lainopillinen neuvonantaja, mikä on aika poikkeuksellista. Tänä keväänä Tvkaistan toiminnasta on kuitenkin tullut esiin lisätietoja, jotka ovat aika noloja. Yhtiö oli puolustanut toimintaansa sillä, että jokaisella asiakkaalla oli yksityistä kopiointia varten oma tallennin. Poliisi löysi Tvkaistan konesalista 2996 kytkintä, joita ei ollut liitetty sähköverkkoon. Kyseessä oli pelkkä kulissi, tallentaminen tapahtui muualla. Sitten yhtiö asetettiin konkurssiin ja toimitusjohtaja katosi ulkomaille.

Viime aikoina on vuoroviikkoina ilmoitettu palvelun päättyneen ja sitten taas jatkuvan. Toimintaa jatkaa uusi Tvkaista, jolla ei oman ilmoituksensa mukaan ole mitään tekemistä vanhan yhtiön kanssa. Sillä ei myöskään ole osoitetta, vaan se toimii ulkomailta käsin syvällä Internetissä samoilla vesillä kuin Pirate Bay.

Tällä välin ammattilehdissä on kerrottu, että teleoperaattorit ovat päässeet tekijänoikeusjärjestöjen ja tv-kanavien kanssa sopuun tallennuspalvelujen jatkamisesta. Siis samasta toiminnasta, jota Tvkaistakin harjoitti. Sopimuksen ehdot ovat liikesalaisuus, rahaakin maksetaan, mutta tv-kanavien kannalta tärkeimmät myönnytykset ovat se että asiakkaiden on tulevaisuudessa pakko katsoa ohjelmien lomaan sijoitetut mainokset (!), ja ohjelmia saadaan säilyttää vain tietty aika.

Totesin jo vuosi sitten, että nykyisen tekijänoikeuslain näkökulmasta tallennuspalveluiden toiminta näyttäisi kyllä olleen laitonta. Kuten opetusministeriön tekijänoikeustoimikunnan mietinnössä 2012 todettiin, ”ilman palvelun tarjoajaa ei asiakkaalle valmistuisi kappaletta teoksesta”. Lain mukaan elokuvateoksen yksityistä kopiointia (joka itse tehtynä olisi laillista) ei saa antaa toisen tehtäväksi. Ilman lainmuutosta ei säännöstä voi ulottaa näitä teoksia käyttäviin verkkotallennuspalveluihin, totesi toimikunta.

Tv-kanavien ja teleoperaattoreiden sopimukseen liittyy kuitenkin ongelma. Nykyisen lain mukaan mikään organisaatio ei voi myöntää yhdeltä luukulta oikeuksia televisio-ohjelmien tallentamiseen. Jokainen tv-ohjelma pitää sisällään satoja erilaisia oikeuksia: taustamusiikin tekijät, käsikirjoittajat, tuottajat, näyttelijät, lavastajat, tuottajat. On tv-yhtiöiden itse tuottamia ohjelmia, teatterilevityksessä olleita elokuvia, ulkomaisten tv-yhtiöiden ohjelmia ja niin edespäin. Kaikkien oikeudet kulkevat eri reittejä. Tallennussopimuksen uutisoinnin yhteydessä todettiinkin, että sitä varten tarvitaan vielä lainmuutos, uusi sopimuslisenssipykälä. Siihen saakka kunnes lainmuutos saadaan aikaan, tallennuspalvelut ovat periaatteessa laittomia, koska kukaan ei kaikkia tarvittavia oikeuksia pysty myöntämään. Mutta ilmeisesti tähän pitää suhtautua samalla tavalla kuin Putinin toimiin Krimillä. Ei se ihan oikein mennyt, mutta ei sen takia nyt voi rikkoa välejä tärkeään kauppakumppaniin….

Olisiko lakia voitu muuttaa niin, että tallentamispalvelut olisi sallittu? Tämä olisi toteutettu esimerkiksi muuttamalla yksityistä kopiointia koskevaa lain kohtaa siten, että kopioinnin saisi antaa toisen tehtäväksi. Tv-ohjelmien samanaikainen uudelleenlähettäminen kaapeliverkostossa on periaatteessa samanlaista teosten uutta käyttöä kuin ohjelmien tallentaminen myöhempää katselua varten. Vasta vuonna 1995 tekijänoikeuslakia muutettiin niin, että televisio-ohjelmien samanaikainen edelleen lähettäminen kaapeliverkossa oli sallittua ilman oikeudenomistajien lupaa. Tätä ennen toimintaa harjoitettiin periaatteessa luvatta, samalla tavalla kuin tallennuspalveluita nykyisin. Tosin opetusministeriö muistaa vieläkin silloin tällöin muistuttaa, ettei poikkeus ole ihan sopusoinnussa Bernin tekijänoikeussopimuksen kanssa.

Helsingissä televisiota ei käytännössä voi katsoa muuten kuin kaapeliverkon kautta. Omia antenneja ei saa katolle viritellä. Kaapelitelevisio on vakiintunut osa tv-toimintaa ja kaapelioperaattoreilla on velvollisuus välittää samanaikaisesti kaikki vapaasti etenevillä aalloilla saatavissa olevat kanavat. Sanoi Bern mitä tahansa, en usko että suomalaiset äänestäjät olisivat hyväksyneet tilannetta, jossa kaapelialueilla asuvilta katsojilta olisi peritty ohjelmien vastaanottamisesta erillinen tekijänoikeudellinen lisämaksu.

Mitä kuluttajan käteen jää?

Taloudellisesta näkökulmasta kaapelijakelussa ja tallennuspalveluissa on toki eroja. Kaapelijakelu on antennijakelun tekninen vaihtoehto, kuluttajan näkökulmasta niillä ei ole eroa. Tallennuspalvelut tarjoavat samanlaista lisäarvoa kuin tallentavat digivirittimet. Teleoperaattorit haluavat lisätä viihdepalveluihinsa mahdollisuuden tallentaa vapaasti katsottavia tv-ohjelmia, koska tilaajat voivat näin ajatella säästävänsä digiboksin hinnan. Digibokseista taas maksetaan hyvitysmaksua, joka käytetään kulttuurin tuotantoon.

En kuitenkaan niele väitettä, jonka mukaan tallentamisesta tehty sopimus on liikesalaisuus, jonka yksityiskohtia ei tarvitse kertoa ulkopuolisille. Sopimuksen aikaansaamiseen tarvitaan lainmuutos, ja eduskunnan olisi kohtuullista tietää, mitä sillä saadaan aikaan. Osapuolena on myös tv-verolla rahoitettu Yleisradio.

Kun tallentamisesta aletaan maksaa korvauksia, oletan että järjestöt jakavat sen suunnilleen samalla tavalla kuin hyvitysmaksut ja muut vastaavat korvaukset. Suuri osa menee apurahoina uuteen tuotantoon, mikä on hyvä asia. Mutta kuinka suuri osa rahoista lopulta jää Suomeen, kuinka paljon menee ulkomaille? Ainakin puolet tallennetuista tv-ohjelmista on ulkomaisia.

Täytyy muistaa, että tekijänoikeuden näkökulmasta tuotantoyhtiöt ja tv-yhtiöt ovat oikeudenomistajia siinä missä yksityiset taiteilijatkin. Miten rahat jaetaan tekijöiden ja tuottajien kesken? Pitäisikö Yleisradion antaa tv-verolla tuotetut ohjelmat tallennettavaksi ilmaiseksi (siltä osin kuin Ylellä on tuottajan oikeudet), vai pitäisikö osa korvauksista päinvastoin suunnata Ylen toimintaan?

Voidaan myös sanoa, että tallennuskorvaus koskee samoja oikeuksia kuin tallentavista digivirittimistä perittävä hyvitysmaksu. Hyvitysmaksun suuruuden määrää valtioneuvosto. Nyt sille saadaan markkinoilla sovittu vertailukohde, mutta mikä se on? Onko se suurempi vai pienempi? 

Miten käy tallentavien digivirittimien?

Ajastimella varustetut vhs-nauhurit mullistivat aikanaan television katselun. Kotikatsojat eivät enää olleet ohjelmapäälliköiden laatimien aikataulujen orjia, ohjelman saattoi tallentaa katsottavaksi itse kullekin parhaiten sopivana ajankohtana. Tv-kanavat reagoivat lisäämällä ohjelmatarjontaa hankalina vuorokauden aikoina. Tuskin monikaan katsoo telkkaria kolmelta aamuyöstä, mutta jos silloin tulee mielenkiintoinen uusinta, sen voi katsoa myöhemmin.

Kun analogisesta televisiosta siirryttiin digitaaliseen, tallentavat digivirittimet tarjosivat uusia palveluita. Parhailla laitteilla saattoi tallentaa useampia kanavia samanaikaisesti. Tv-yhtiöt vastasivat haasteeseen kehittämällä omia verkkopalveluitaan (esimerkiksi Ylen Areena). Niissä oli se etu, että verkosta saattoi jälkikäteen löytää myös ohjelmia, joita ei ole muistanut tallentaa, mutta toisaalta ohjelma säilyvät palvelussa vain muutaman viikon ajan. Omalla digiboksilla ohjelmia voi säilyttää niin kauan kunnes kovalevy hajoaa (normaalisti noin kahden vuoden kuluttua).

Tallennuspalvelut syövät ajan mittaan tallentavat digivirittimet pois markkinoilta. Digibokseille käy samalla tavoin kuin kasettinauhureille, cd-soittimille, Nokian mallille 1110 ja monille muille hyville laitteille, joita ei vain enää saa mistään. Digiboksien tuotekehittely näyttää lakanneen joitakin vuosia sitten, Anttilan hyllyssä seisovat samat mallit. Jonakin päivänä digibokseja ei saa kuin tilaamalla Internetin kautta Kiinasta.

Mitä tapahtuu, jos tallennuspalvelut korvaavat kokonaan tallentavat digiboksit? Kuluttajan kannalta molemmat tarjoavat mahdollisuuden tv-ohjelmien ajansiirtoon. Kustannuksia on vaikea verrata, tallennuspalveluissa tulee laitekustannusten lisäksi laajakaistayhteyden hinta. Mutta kustannuksia tärkeämpää on, että siirryttäessä digibokseista tallennuspalveluihin tv-katsojan autonomia kaventuu. Jos olen ymmärtänyt oikein, nyt solmitun sopimuksen mukaan tallennuspalveluiden tekniikkaa muutetaan niin, että tallennettuja ohjelmia ei voi säilyttää niin kauan kuin haluaa. Mainoksia ei enää voi pikakelata. Eduskunta voisi miettiä, haluaako se välttämättä siunata lainmuutoksen, joka tekee käytännössä mainosten katselusta pakollista.

Kansalaisaloite tulee eduskuntaan

Tekijänoikeuslakia koskeva kansalaisaloite on lehtitietojen mukaan kerännyt jo yli 50 000 ääntä ja tulee syksyllä eduskunnan käsittelyyn. Allekirjoitin itsekin aloitteen, vaikka en ole vakuuttunut kaikista sen yksityiskohdista. On tärkeää, että eduskunta huomaa, että tekijänoikeudet kiinnostavat suurta yleisöä ja niillä saattaa olla poliittista painoarvoa.

 

Kansalaisaloitteessa on esitetty nykyiseen tekijänoikeuslakiin useita muutoksia, joiden tavoitteena on parantaa teoksien käytettävyyttä mm opetuksen yhteydessä. Osa asioista saattaa ratketa muullakin tavalla, esimerkiksi eduskunnassa jo vireillä olevan laajennetun sopimuslisenssin kautta. Aloitteen ytimenä on kuitenkin kysymys luvattoman latauksen rangaistavuudesta: rikos vai rikkomus? Oliko oikein, että poliisi takavarikoi kymmenvuotiaan Julietten Nalle Puh-läppärin? On hieman tekopyhää todeta kansanedustaja Mikko Alatalon tavoin, että ”musiikin lataaminen omaan käyttöön ei nytkään ole rangaistavaa” (HS 24.7.). Näinhän asia on, mutta tyypillisessä piratismitapauksessa omaan käyttöön musiikkia ladannutta henkilöä ei syytetäkään tästä, vaan siitä, että hän on samaan aikaan ehkä syyllistynyt tietämättään myös musiikin laittomaan levittämiseen. Nyt nimikkeeksi tuleekin tekijänoikeusrikos, josta maksimirangaistus on kaksi vuotta vankeutta. Tämä riittää kotietsintään ja laitteiden takavarikointiin.

Hyvä katsaus tilanteeseen löytyy Helsingin Sanomissa 1.6. julkaistusta artikkelista ”Musiikkiala jahtaa satunnaisesti valittuja piraatteja”. Kiinni saatuja lataajia uhataan suurilla korvausvaatimuksilla ja lopuksi sovitaan pienemmästä korvauksesta, johon liittyy vaitiolovelvollisuus. Jos luvattomaan pysäköintiin syyllistyneitä käsiteltäisiin samalla tavalla, asiasta nousisi jumalaton haloo, mutta tekijänoikeudet ovat niin monimutkaisia, että asiat ovat vain ajautuneet tähän. Yllä oleva ei tietenkään koske henkilöitä, jotka ovat tietoisesti ylläpitäneet palvelimia, joilta on jaettu suuria määriä luvattomia aineistoja.

On hyvä todeta, ettei kansalaisaloitteessa suinkaan ehdoteta piratismin laillistamista. Asia on aidosti vaikea, se on nähty muissakin maissa. Ranskassa ongelma yritettiin ratkaista niin sanotun HADOPI-lainsäädännön avulla. Vastaavaa järjestelmää on ehdotettu Suomeenkin, mutta Ranskassa HADOPIa ollaan jo purkamassa, koska se ei toiminut toivotulla tavalla. Eri maissa kokeilluista ”kolmen varoituksen” tai ”kuuden iskun” järjestelmistä on vaihtelevia kokemuksia. Myös rangaistukset ja korvaukset näyttävät vaihtelevan suuresti maasta toiseen.

Voi olla, että järkevän ja kohtuullisen ratkaisun löytäminen osoittautuu lakiteknisestikin yhtä vaikeaksi kuin yksityinen pysäköinninvalvonta, jota tekijänoikeuksien valvonta muistuttaa. Pitää myös selvittää, miten vakavan piratismin valvonta toimii, jos ehdotettu muutos toteutetaan. Olisi kuitenkin sääli, jos asian käsittely eduskunnassa johtaisi vain vanhojen iskulauseiden toistamiseen. Ei luvattoman latauksen tarvitse olla nimenomaan rikos tai rikkomus, juristit keksivät kyllä nopeasti kolmannenkin vaihtoehdon jos näin vain päätetään. Hyvitysmaksun kehitys on hyvä esimerkki siitä, miten tekijänoikeuslakiin pystytään kehittämään tarvittaessa hyvinkin innovatiivisia virityksiä.  Opetus- ja kulttuuriministeriö voisi kantaa oman kortensa kekoon laatimalla selvityksen siitä, miten ongelma on yritetty ratkaista muissa EU-maissa, ja millaisia kokemuksia tästä on ollut.

Parasta tietysti olisi, jos ongelma ratkeaisi luonnollista tietä siten, että laillisen verkkoaineiston saatavuuden parantuessa luvatun lataaminen vähenee samassa suhteessa. Tästä on jo merkkejä.

Piraatteja ilmassa

Marimekon kopiokankaasta on jo kirjoitettu riittävästi, mutta en malta olla laittamatta lusikkaani tähänkään soppaan. Kuvittelen asiassa käyneen näin. Suunnittelija on nähnyt vanhassa neuvostoliittolaisessa taidekirjassa kansantaiteilijan maalauksen. Hän ei ole osannut venäjää eikä ukrainaa, vaan on olettanut kuvan olevan kansanperinnettä ja siksi vapaa. Siinähän oli hieno idea uuteen kankaaseen!

Tekijänoikeus ei tunne käsitettä ”kansanperinne”. Suuri osa kansanperinteestä vain sattuu olemaan vapaata, koska teokset ovat niin vanhoja, että niiden suoja-aika on päättynyt. Tässä tapauksessa tekijä kuitenkin oli vuonna 1997 kuollut ukrainalainen Maria Primatshenko. Työ lienee peräisin 1960-luvulta.

Tapauksessa on kuitenkin monia knoppeja, jotka osoittavat että tekijänoikeus on vähintään yhtä kiehtovaa kuin sudokut. Professori Jukka Kemppinen on jo ehtinyt huomauttaa, ettei Neuvostoliitossa 1960-luvulla syntyneiden teosten nykyinen tekijänoikeudellinen status ole mitenkään itsestään selvä. Neuvostoliitto ei koskaan liittynyt Bernin tekijänoikeussopimukseen. Maalla oli bilateraaliset tekijänoikeussopimukset Itävallan ja Ruotsin kanssa, mutta ei Suomen. 1960-luvulla neuvostoliittolaisten kuvataiteilijoiden teokset olivat Suomessa vapaita, ja Marimekko olisi silloin voinut huoletta käyttää aihetta. Vuonna 1973 Neuvostoliitto liittyi sentään ns Universaalisopimukseen (Universal Copyright Convention), jonka suojataso oli jonkin verran Bernin sopimusta alhaisempi.

Sen jälkeen Neuvostoliitto on hajonnut, ja Primatsenkosta tuli ukrainalainen. Ukraina on Suomen tavoin liittynyt Bernin kansainväliseen tekijänoikeussopimukseen, joten Primatshenkon työt ovat pääsääntöisesti meilläkin suojattuja. Ei välttämättä kuitenkaan yhtä pitkään kuin suomalaisten taiteilijoiden työt: tekijänoikeuslaissa on varaus, jonka mukaan Suomi ei anna muiden maiden kansalaisille parempaa suojaa kuin mitä nämä maat antaisivat Suomen kansalaisille. Tästä syystä esimerkiksi suomalaiset radioasemat eivät maksa amerikkalaisille muusikoille Gramex-korvauksia, koska Yhdysvalloissa ei ole vastaavaa järjestelmää. Ellei Ukrainassa ole 70 vuoden suoja-aikaa suomalaisille, mekään emme anna sitä ukrainalaisille taiteilijoille.

Neuvostoliiton hajoamisen vaikutukset tekijänoikeuksiin ovat muutenkin vielä harmaata vyöhykettä. Erityisen hankalaa tämä on esiintyvien taiteilijoiden ja tuottajien kohdalla. Latviasta löytyy tuore oikeustapaus, jonka mukaan neuvostoaikana tehtyjen latvialaisten äänilevyjen tekijänoikeuksia ei voitu yksityistää, koska niitä ei tuomioistuimen mukaan ollut olemassa. Olen kysellyt balttilaisilta kollegoilta, miten asia on ratkaistu, ja kaikki vain pyörittelevät päitään.

Huvittavinta asiassa on se, että Yhdysvaltain kauppaministeriö on juuri tämän kuun alussa todennut Ukrainan olevan tekijänoikeuksien alalla maailman pahin roistovaltio – ”worst offender”. Kuvitellaanpa että Ukrainan hallitus olisi halunnut maineensa puhdistamiseksi käynnistää piraattien vastaisen kurikampanjan ja ryhtynyt takavarikoimaan lainvastaisia tuotteita. Juuri sopivasti Kiovan lentokentälle olisi laskeutunut Finnairin kone, jonka kyljessä on piraattikopio tunnetun ukrainalaisen taiteilijan työstä. Bingo!

L’exception culturelle saa uutta puhtia Ranskassa

En ole huomannut, että suomalaiset mediat olisivat vielä kommentoineen mietintöä, jonka Canal Plus-televisiokanavan entinen toimitusjohtaja Pierre Lescure jätti 13. toukokuuta presidentti Francois Hollandelle. Englanninkielisessä maailmassa ”Lescuren raportti” digitaalisen ajan kulttuuripolitiikasta on saanut melkoisesti huomiota. Oikeudenomistajia edustavat järjestöt ovat olleet pääosin tyytyväisiä, irvileuat ovat väittäneet, että tavoitteena on vain lihottaa ranskalaisia näyttelijöitä, jotka sitten häipyvät miljoonineen Venäjälle. Eniten huomiota ovat saaneet Lescuren ehdottama yhden prosentin vero älypuhelimille ja tietokoneille, sekä suunnitelmat pudottaa yksityisten piraattien maksimirangaistus 60 euron sakkoon. Teinien sijasta Ranska aikoo ryhtyä jahtaamaan niitä, jotka hyötyvät piratismista taloudellisesti.

 

Koko raporttia on syytä tarkastella Ranskan omaperäistä kulttuuripolitiikkaa vasten. Toisin kuin Suomessa, Ranskassa on kulttuuri- ja viestintäministeriö, ja viestintä nähdään olennaisena osana kulttuuripolitiikkaa. Ranskassa esimerkiksi kaikilta televisiokanavilta peritään maksu, joka käytetään kotimaisen elokuvatuotannon tukemiseen. Ajatellaan tilannetta Suomessa: ensin viestintäministeri myöntää uudelle tv-kanavalle toimiluvan, ja sen jälkeen kulttuuriministeri haluaa sen ryhtyvät rahoittamaan kotimaista elokuvatuotantoa? Ei varmasti onnistuisi. En väitä, että näin pitäisi tehdä, mutta Suomessa asia ei rakenteellisista syistä pääsisi edes harkintaan.

Raportin taustalla on yksi Ranskan kulttuuripolitiikan suurista ideoista, l’exception culturelle. EU neuvottelee parhaillaan Yhdysvaltain kanssa uudesta vapaakauppasopimuksesta.  Ranska on ilmoittanut, että taloudellisesti yhdentyvässä maailmassa kulttuurin pitää olla poikkeus, johon vapaakauppasopimukset eivät ulotu. Kysymys ei ole vain gallialaisesta snobismista, vaan Ranska on mm onnistunut kiristämään Googlelta huomattavan summan ranskalaisten kustantajien tukemiseen sillä perusteella, että Google nappaa hakukoneeseensa näiden tuottamia uutisia.

Lescuren raportti painaa lähes kaksi kiloa, ja siinä on peräti 80 kulttuurin ja viestinnän eri aloja koskevaa ehdotusta. Koko raportti on ladattavissa Ranskan kulttuuri- ja viestintäministeriön sivuilta. Oma ranskankielen taitoni ei riitä komiteamietintöjen lukemiseen, joten joudun arvioimaan sitä lehdistön kommenttien perusteella. Jos joku pystyy täsmentämään, tervetuloa mukaan.

Eniten huomiota on siis saanut Lescuren ehdottama yhden prosentin maksu älypuhelimille ja päätelaitteille (”smartphone tax” englanninkielisissä selostuksissa). Maksu täydentäisi nykyistä hyvitysmaksua ja myöhemmin korvaisi sen kokonaan. En ole kuitenkaan saanut selville (huono kielitaito), miten maksu suhtautuisi nykyiseen hyvitysmaksudirektiiviin. Olisiko kyseessä aito vero, jonka tuoton ministeriö voi jakaa harkintansa mukaan, vai sittenkin jonkinlainen tekijänoikeudellinen maksu? Varmaa kuitenkin on, että EU joutuu ottamaan tähän kantaa hyvitysmaksua uudistettaessa.

Mietinnössä ehdotetaan myös monia toimenpiteitä, joiden tavoitteena on parantaa (ranskalaisen) kulttuurin saatavuutta verkossa. Digitaalisten palveluiden verokohtelun pitää olla samanlainen kuin fyysisten tuotteiden. Äänitteiden verkkojakeluun ehdotetaan ilmeisesti eräänlaista pakkolisenssiä siltä varalta, että sopimusteitse ei päästä ratkaisuun asiasta. Uusien elokuvien jakelua verkossa helpotetaan. Nykyinen Hadopi, piratismia valvova viranomainen lakkautetaan presidentti Hollanden vaalilupausten mukaisesti ja sen tehtävät siirretään radio- ja televisiotoimintaa valvovalle viestintäneuvostolle CSA:lle.

EU tutkii: piratismi ei vähennäkään äänitteiden myyntiä?

Äänitteiden myynti kääntyi koko maailmassa laskuun vuoden 2000 jälkeen. Näihin vuosiin on maailmassa mahtunut monia dramaattisia muutoksia, kuten yleisen taloudellisen tilanteen heikentyminen sekä työttömyyden voimakas kasvu. Alan virallisen käsityksen mukaan myynnin lasku on johtunut yksinomaan piratismista, äänitteiden laittomasta levityksestä verkossa. EU:n tutkimuskeskuksen tuoreen tutkimuksen mukaan piratismi ei välttämättä kuitenkaan vähennä musiikin digitaalista myyntiä. Ääniteteollisuus onkin kiirehtinyt tuomitsemaan tutkimuksen ”virheellisenä, harhaanjohtavana ja kaupallisista realiteeteista vieraantuneena”. Luis Aguiarin ja Bertin Martensin tutkimus Digital MusicConsumption on the Internet: Evidence from Clickstream Data on tehty Euroopan komission yhteisen tutkimuskeskuksen (JRC) toimesta. Tutkimus julkaistiin pari viikkoa sitten. Alussa tekijät referoivat laajasti aikaisempaa musiikkipiratismia koskevaa tutkimusta ja toteavat:

 

”Piratismin vaikutuksesta lailliseen levykauppaan on olemassa runsaasti tutkimusta, joka koskee pääasiassa CD-levyjen myyntiä. Useimpien tutkijoiden mielestä piratismi haittaa myyntiä, mutta sen korvaava vaikutus on huomattavasti alle yhden. Tämä tarkoittaa sitä, että laiton musiikin kulutus korvaa laillista kulutusta, mutta monissa tapauksessa kuluttajat eivät olisi ostaneet levyä vaikka laitonta kopiota ei olisikaan ollut saatavissa. Verkkopiratismin kielteisistä vaikutuksista fyysisten tallenteiden myyntiin vallitsee melko laaja konsensus. Laittoman musiikin kulutuksen vaikutuksesta digitaaliseen myyntiin on kuitenkin huomattavasti vähemmän tutkimusta.”

Tutkijat viittaavat siihen, että digitaalisen musiikkikaupan yleistyminen on monin tavoin muuttanut kuluttajien käyttäytymistä. CD-levyjen aikakaudella myynnissä oli pääasiassa useita musiikkikappaleita sisältäviä albumeita. Jos kuluttaja halusi vain yhden kappaleen, houkutus laittoman kopion etsimiseen oli suuri. Verkkokaupasta voi nykyisin ostaa helposti yksittäisiä kappaleita. Tämä on osaltaan vaikuttanut digitaalisen myynnin kasvuun, ja monissa maissa se on jo ohittanut fyysisten tallenteiden myynnin.

Tutkimuksessa kartoitettiin 25 000 Internetin käyttäjän verkkokäyttäytymistä vuoden 2011 aikana viidessä EU-maassa, Espanjassa, Italiassa, Saksassa, Ranskassa ja Isossa-Britanniassa. Metodisesti tutkimus oli kiinnostava, Käyttäjiltä rekisteröitiin kaikki käynnit musiikkiin liittyvillä laillisilla tai laittomilla verkkosivuilla klikkauksen tarkkuudella. Tällä lailla saatiin hyvin suuri määrä tietoa erilaisista musiikin käyttötavoista ja niiden välisistä tilastollisista yhteyksistä.

Tutkimuksessa tuli esiin mielenkiintoisia maiden välisiä eroja. Kaiken kaikkiaan musiikkitiedostojen laiton lataaminen on yleisintä Espanjassa ja Italiassa. Espanjassa luvattomia klikkejä oli yli kolme kertaa niin paljon kuin Saksassa. Yksilötasolla kaikki musiikin käyttömuodot näyttäisivät kuitenkin tukevan toisiaan. Piratismi ei ainakaan tässä aineistossa vähentänyt musiikin laillista kulutusta vaan päinvastoin: laittoman ja laillisen käytön välillä oli positiivinen, joskin hyvin lievä yhteys.

Tutkijat varoittavat itse tulosten yleistämisestä. ”Emme voi esittää koko musiikkiteollisuuden tasolla mitään suosituksia, sillä tutkimuksemme on rajoittunut ainoastaan teollisuuden digitaaliseen osaan. Digitaalinen myynti on kuitenkin noussut merkittävästi, mikä heijastaa musiikkiteollisuuden kasvavaa digitalisoitumista. Tästä näkökulmasta tuloksemme viittaavat siihen, että tekijänoikeuksien omistajien ei tarvitse digitaalisella aikakaudella kantaa huolta musiikin piratismista.”

Ääniteteollisuuden kansainvälinen etujärjestö IFPI on jo tuominnut EU:n tutkimuksen ”harhaanjohtavana”. IFPI:n mukaan tutkimuksessa on kolme olennaista virhettä. Tutkijoiden käyttämä menetelmä, joka perustui  ”klikkien” laskemiseen, ei IFPI:n mukaan kerro mitään tapahtuneista ostoista. Tutkijat ovat kuitenkin käsitelleet tätä ongelmaa varsin perusteellisesti, ja sitä olisi helppo täsmentää jatkotutkimuksissa.

IFPI:n mielestä EU:n tutkimus ei myöskään tunne ”kaupallisia realiteetteja” ja sen näkemys musiikkiteollisuuden rahavirroista on liian suppea. Onkin totta, ettei tutkimus selvitä laittoman lataamisen mahdollista yhteyttä Spotifyn kaltaisten tilauspalveluiden talouteen. Lisäksi IFPI viittaa ”suureen määrään” muita tutkimuksia, jotka sen mukaan osoittavat kiistattomasti musiikkipiratismin kielteiset vaikutukset.

On selvää, ettei yksi tutkimus voi ratkaista laittomien latausten vaikutusta musiikkiteollisuuden talouteen. Aguiar ja Martens ovat itsekin korostaneet tätä. EU:n tutkimuksessakin viitataan selvityksiin, joiden mukaan esimerkiksi Ranskassa piratismin rajoittamiseksi säädetty HADOPI-laki lisäsi laillisen nettimusiikin kysyntää eräisiin muihin maihin verrattuna. Toinen tuore tutkimus koski MegaUpload-piraattisivuston sulkemisen vaikutuksia. Brett Danaherin ja Michael Smithin mukaan laittoman lähteen sulkeminen lisäsi selvästi laillisen aineiston myyntiä – tällä kertaa oli tosin kyse elokuvista.

Piratismin tutkimus on kuitenkin ollut hajanaista ja usein tarkoitushakuista, eikä siitä ole tehty kunnollista meta-analyysiä. Tutkimukset ovat enimmäkseen keskenään vertailukelvottomia ja perustuneet usein pieniin tai epäedustaviin otoksiin. Kun yhteiskunnan selvästikin odotetaan sijoittavan melkoisia resursseja piratismin torjumiseen, on korkea aika, että myös EU käynnistää puolueetonta tutkimusta tekijänoikeuden taloudellisista vaikutuksista. Jotakin vastaavaa pitäisi saada aikaan Suomessakin.

Piraatit eivät menestyneet ihmisoikeustuomioistuimessa

Fredrik Neij ja Peter Sunde Kolmisoppi ovat tunnetun Pirate Bay-sivuston perustajia. Kuten useimmat tietävät, heidät tuomittiin vuonna 2010 Svean hovioikeudessa tekijänoikeusrikoksista vankeusrangaistuksiin ja huomattaviin korvauksiin. Viime vuonna Ruotsin korkein oikeus hylkäsi heidän valituslupahakemuksensa, jonka jälkeen he veivät jutun Euroopan ihmisoikeus-tuomioistuimeen. Neij ja Kolmisoppi katsoivat, että tuomio rikkoi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artiklaa, joka koskee sananvapautta. Sopimuksen mukaan ”oikeus sisältää vapauden pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta”. Neij ja Kolmisoppi katsoivat, että heidät oli tuomittu siitä, että ulkopuoliset henkilöt olivat käyttäneet heidän palvelintaan tiedonvälitykseen.

 

Tuomioistuin otti argumentin vakavasti ja totesi, että Pirate Bayn toiminta oli 10. artiklan tarkoittamaa tietojen ja ajatusten levittämistä. Saman artiklan mukaan sananvapaudelle voidaan kuitenkin asettaa rajoituksia ”toisten henkilöiden oikeuksien turvaamiseksi” ja muista syistä. Neij ja Kolmisoppi oli tuomittu Ruotsin tekijänoikeuslain mukaan ja tuomio koski ainoastaan tekijänoikeuslain suojaamaan materiaalin luvatonta levittämistä. Tällä perusteella tuomioistuin piti tuomiota perusteltuna.

 

Tämä tuskin yllätti ketään. Merkittävää päätöksessä on kuitenkin, että tuomioistuimen mukaan tekijänoikeuksia ja sananvapautta on punnittava samalla vaa’alla. Jos Pirate Bayn tapauksessa ei olisi ollut kysymys kaupallisesta toiminnasta vaan poliittisesta debatista (”political expression and debate”), päätös olisi voinut olla toinen.

Ihmisoikeustuomioistuimen päätöksen (19.2.2013) englanninkielinen versio löytyy verkosta. Lehtitietojen mukaan Neij oleskelee nykyisin Laosissa.

Käynnistääkö Antigua laillisen ”piraattipalvelimen”?

Antigua-Barbudan saarivaltio aikoo maanantaina 29.1. jättää maailman kauppajärjestölle WTO:lle kirjelmän, jossa se vaatii oikeutta myydä amerikkalaisia elokuvia ja musiikkia ilman oikeudenomistajien lupaa, kertoo suurlähettiläs Colin Murdoch Antigua Observer-lehdelle. Kysymyksessä on vastatoimi Yhdysvaltain Antigualle asettamille kaupparajoituksille, jotka WTO on jo aikaisemmin todennut kansainvälisten sopimusten vastaisiksi. TorrentFreak-sivusto on jo tulkinnut ilmoitusta siten, että Antigua haluaa avata WTO:n tuella laillisen piraattisivuston.

Antigua on 80 000 asukkaan postmoderni saarivaltio itäisellä Karibialla. Harva viljelee enää banaaneja, uusina elinkeinoina ovat matkailu, finanssipalvelut ja koulutus. Antigualla voi hankkia edullisesti ihan oikean lääkärintutkinnon. 2000-luvun alussa viisi prosenttia maan työvoimasta toimi uhkapeliteollisuudessa, jonka asiakkaat olivat pääasiassa Yhdysvalloista. Kun Yhdysvallat asetti ulkomaisille verkkopeliyrityksille rajoituksia, elinkeino romahti ja Antigua vei asian maailman kauppajärjestöön. Antiguan mielestä rajoitukset rikkoivat GATT-vapaakauppasopimusta, koska Yhdysvallat salli kaupalliset verkkopelit omien rajojensa sisällä. WTO ratkaisi asian osittain Antiguan hyväksi ja määräsi Yhdysvallat maksamaan 21 miljoonan dollarin vuotuisia korvauksia, joista on sen jälkeen riidelty edelleen. Tiivistelmä WTO:n päätöksestä löytyy tästä ja koko tarina täältä. (Suomea päätös ei periaatteessa koske, koska WTO sallii rajoitukset ”moraalisista syistä”, kunhan ne ovat johdonmukaisia. Antigua ei saa ryhtyä tarjoamaan lottoa verkossa suomalaisille).

Antigua-Barbudalla on siis maailman kauppajärjestön valtakirja käynnistää jonkinlaisia Yhdysvaltoja koskevia vastatoimia. Ilmoitus uuden verkkopalvelun avaamisesta saattaa kuitenkin olla vain keino vauhdittaa neuvotteluja. Ei ole mitenkään varmaa, hyväksyisikö WTO nimenomaan tällaiset vastatoimet. Vaikka Antigua saisikin luvan ”lailliselle piraattipalvelimelleen”, se saisi myydä ainoastaan 21 miljoonan dollarin arvosta yhdysvaltalaisia teoksia vuosittain. Madonnan levyt pitäisi jättää pois sivustoilta, koska ne on enimmäkseen tuotettu Ruotsissa. Mutta tämä avaa kyllä mielenkiintoisia näkymiä. Jos WTO hyväksyy asian ja Suomi sen jälkeen asettaa estoja ”Antigua Bayn” nettisivuille, Antigua voi haastaa Suomen oikeuteen vapaakaupan rajoituksista.

Antiguan tapaus osoittaa, miten monimutkaiseksi kansainvälinen tekijänoikeus on tullut. Monet maailman valtiot sopivat jo 1800-luvulla kunnioittavansa myös toisen sopimusvaltion kansalaisten oikeuksia. Jos Sibeliuksen musiikkia soitetaan Argentiinassa, sieltä maksetaan korvaus Suomeen. Vastaavasti Suomi maksaa argentiinalaisen musiikin käytöstä. Tällä hetkellä suurin osa maailman valtioista on mukana kansainvälisissä tekijänoikeussopimuksissa. Yhdysvallat on kuitenkin jo pitkään ajanut tekijänoikeuksien sisällyttämistä kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin. Jos amerikkalaisia teoksia käytetään luvatta vaikkapa Kepulitaniassa, oikeudenomistajat voivat aina viedä jutun paikalliseen tuomioistuimeen. Mutta jos asia seisoo oikeudessa vuosia, tai kepulitanialaiset tuomarit vapauttavat syylliset, peli on pelattu. Kauppasopimusten perusteella Yhdysvallat voi viedä asian WTO:n tuomioistuimeen. Sen jälkeen se voi vastatoimena asettaa rajoituksia vaikkapa kepulitanialaisen rautamalmin tuonnille.

Yhdysvallat on kuitenkin myös hävinnyt juttuja WTO:ssa. Huvittavin tapaus koski ”irkkubaarien” musiikkia. Meidän Teostoamme vastaava irlantilainen tekijänoikeusjärjestö oli huomannut, että amerikkalaisissa irkkubaareissa soitettiin suojattua musiikkia, josta ei tullut senttiäkään korvauksia oikeudenomistajille Irlantiin. Syynä oli Yhdysvaltain tekijänoikeuslain rajoitus, joka vapautti pienten baarien ja ravintoloiden omistajat kaikista tekijänoikeusmaksuista. EU vei Irlannin pyynnöstä jutun WTO:n tuomioistuimeen, joka totesi, että Yhdysvaltain tekijänoikeuslaki oli tältä osin ristiriidassa kansainvälisten tekijänoikeussopimusten kanssa. Yhdysvallat siis todettiin virallisesti ”piraattivaltioksi” ja määrättiin maksamaan EU:lle korvauksia.

(Yhdysvallat on muutenkin aina vetänyt kotiin päin. Muistan että joskus 1980-luvulla Suomessa valitettiin, ettei amerikkalaisilta klassisen musiikin radioasemilta tullut juuri minkäänlaisia korvauksia Suomeen, vaikka sinne lähetettiin innokkaasti myös suomalaisia sävellyksiä, ja niitä joskus soitettiinkin. Suurista summista ei varmaankaan olisi ollut kysymys, mutta johonkin ne korvaukset hävisivät matkan varrella.)

En ole seurannut asian etenemistä sen jälkeen, mutta tietääkseni Yhdysvallat ei ole muuttanut tekijänoikeuslakiaan – siihen on vahvat sisäpoliittiset syyt. Jos joku löytää viitteen tätä koskevaan WTO:n päätökseen, muistaakseni 1990-luvun lopulta, lisään mielelläni linkin. Varmaa kuitenkin on, ettei EU seuraa Antiguan esikuvaa…

YouTuben ja GEMAn neuvottelut katkenneet Saksassa

YouTube on kaikkien tuntema yhteisöpalvelu, jonka sivuilta löytyy valtava määrä käyttäjien lataamaa musiikkia ja videoita. Joukossa on sekä tuottajien itse julkaisemia promoja että aineistoa, jonka julkaisemiseen ei ole hankittu asianmukaisia lupia. YouTube katsoo, että vastuu lupien hankkimisesta on aineiston tallentajilla, vaikka se itse myy mainostilaa aineiston yhteyteen.

GEMA on saksalaisten säveltäjien tekijänoikeusjärjestö, joka vastaa meidän Teostoamme. Järjestöllä oli aikaisemmin YouTuben kanssa sopimus säveltäjille maksettavista korvauksista, mutta se päättyi vuonna 2009. Sen jälkeen osapuolet ovat neuvotelleet GEMAn vaatimasta 1,6 miljoonan euron korvauksesta. Viime viikolla neuvottelut katkesivat, ja asian käsittely jatkuu oikeudessa.

Juttu on kieltämättä tulkinnanvarainen. Onko YouTube verkkolehteen verrattavissa oleva julkaisija, joka vastaa kaikesta sivuiltaan  löytyvästä sisällöstä? Vai onko se vain Elisaan verrattava verkkopalvelun tarjoaja, jonka velvollisuudet rajoittuvat lainvastaisen aineiston poistoon selvissä rikostapauksissa? Jos vastaus on jälkimmäinen, GEMAn  täytyy itse jäljittää henkilöt, jotka ovat syöttäneet YouTubeen suojattua musiikkia, ja lähettää heille lasku. Toinen mahdollisuus on, että GEMA lähettää säveltäjien nimissä YouTubelle listan kaikista teoksista, joihin ei ole hankittu asianmukaisia lupia, ja vaatii YouTubea poistamaan ne. YouTuben palvelu Saksassa kuihtuisi pian sen jälkeen.

Asian käsittely jatkuu nyt saksalaisessa tuomioistuimessa, joten odotamme lisää uutisia. GEMA on koonnut listan tuhannesta sävellyksestä, joka sen mukaan sisältää vain esimerkkejä luvattomasti julkaistusta aineistosta. GEMA vaatii lisäksi YouTubea poistamaan sivuiltaan kaikki maininnat, joiden se katsoo sisältävät vääriä väitteitä GEMAn vaatimuksista.

Mielenkiintoinen sivujuoni asiassa on, että tilanne kaikissa Euroopan maissa on samanlainen. YouTubessa on myös runsaasti suomalaista musiikkia, jonka käyttöön kukaan ei ole hankkinut lupaa. En kuitenkaan muista, että Teosto tai Tekijänoikeuden tiedotus- tai valvontakeskus olisivat hiiskuneet asiasta sanaakaan. Ehkä tämä on viisasta: annetaan Saksan ensin ratkaista asia, ja sovelletaan sitten tuloksia muihin maihin. Tähän saattaa kuitenkin mennä vuosia, ja siihen saakka epävarmuus jatkuu.

Vuoden 2012 kuuluisat suomalaiset

Olen ottanut tavakseni seurata säännöllisesti kansainvälistä tekijänoikeuskeskustelua. Se on viime vuosina ollut paljon jännittävämpää kuin vaikkapa Formula-kisat. Molemmilla aloilla suomalaiset pääsevät ajoittain julkisuuden valokeilaan. Vuonna 2012 tekijänoikeuden alalla eniten palstatilaa saivat suomalais-saksalainen tietokoneyrittäjä Kim ”Dotcom” Schmitz, joka pidätettiin tammikuussa Uudessa Seelannissa, sekä nimettömäksi jäänyt yhdeksänvuotias helsinkiläistyttö, jonka läppärin poliisi takavarikoi marraskuussa.

Kim Schmitz tunnetaan maailmalla saksalaisena, mutta hänellä on tiettävästi sukujuuriensa perusteella myös Suomen passi. Nykyisin Uudessa Seelannissa asuvalla miehellä on tietokonealalla kirjava menneisyys, mutta viime vuosina hän on vaurastunut Hong Kongiin perustamansa MegaUpload-palvelun ansiosta. Pilvipalvelut eivät periaatteessa ole vastuussa asiakkaittensa mahdollisesti tallentamista laittomista tiedostoista, mutta Yhdysvaltain FBI:n mukaan MegaUpload on suunniteltu niin, että se tukee erityisesti laitonta musiikin ja elokuvien välittämistä. Lisäksi Schmitziä epäiltiin aikeista imuroida MegaUploadiin koko YouTuben sisältö, mikä on hieman huvittavaa, kun muistaa miten aineiston oikeudet on alun perin hoidettu.

Tammikuun 20. Uuden Seelannin poliisi pidätti FBI:n pyynnöstä Schmitzin ja hänen kolme avustajaansa näyttävässä operaatiossa, johon osallistui kaksi helikopteria ja kymmeniä poliiseja. Tapaus ylitti uutiskynnyksen myös Suomessa, mutta ”Dotcomin saagan” jatkovaiheet ovat jääneet meillä pimentoon.

Kerrataan siis. Helmikuussa Schmitz pääsi vapaalle jalalle takuita vastaa. Sitten maan suurimman kaupungin Aucklandin pormestari John Banks jäi kiinni vaalirahoitussotkuista, kun kävi ilmi, että Schmitz oli lahjoittanut hänen kampanjaansa 50 000 dollaria, joita pormestari ei ollut ilmoittanut lain vaatimalla tavalla. Banks puolusteli laiminlyöntiään sillä, ettei ehtinyt lukea allekirjoittamaansa ilmoitusta. Tapaus oli poliittinen isku Banksia tukeneelle pääministeri John Keylle, varsinkin kun kävi ilmi, että Uuden Seelannin poliisi oli FBI:n pyynnöstä käyttänyt laittomia keinoja Schmitzin vakoiluun. Lopulta maan korkein oikeus totesi, että Schmitzin kotiin tehty takavarikko oli sekin ollut lainvastainen.

Kim Schmitz odottaa edelleen oikeudenkäyntiä, jossa päätetään hänen mahdollisesta luovuttamisestaan Yhdysvaltoihin. Tällä välin hänestä on tullut Uudessa Seelannissa kansallissankari. Lokakuussa hän oli mielipidetutkimusten mukaan maassa suositumpi kuin John Banks, ja muutama viikko sitten hän sai kunnian avata Aucklandin joulukadun. Eilisessä pääkirjoituksessaan (27.12.) The New Zealand Herald kiitteli häntä esimerkillisenä yrittäjänä, joka on paljastanut poliitikkojen korruption.

Helsinkiläisen tytön tapauksessa oli vähemmän draamaa, mutta sekin nousi BBC:n uutisiin. Lehtitietojen mukaan yhdeksänvuotias tyttö oli yrittänyt ladata läppärilleen Pirate Bay-palvelusta suosikkilaulajansa Chisun levyn. Tyttö jäi kiinni Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen järjestämässä tehoiskussa, ja isältä vaadittiin 700 euron korvausta ja vaitiololupausta. Kun isä kiisti latauksen, poliisi kävi takavarikoimassa tytön läppärin.

Tytön isä kirjoitti tapauksesta Facebook-sivuilleen, ja tieto levisi vertaisverkoissa nopeasti kansainvälisiin uutistoimistoihin. Tytön nuoren iän lisäksi toimittajia on selvästikin hellyttänyt läppärissä ollut Nalle Puhin kuva, joka pääsi kaikkiin otsikkoihin. Pahennusta taas herätti poliisin tehoiskun varhainen ajankohta, kello kahdeksan aamulla, jolloin toimittajat ilmeisesti mieluiten nukkuisivat. Isä suostui maksamaan puolet vaaditusta korvauksesta, TTVK luopui kanteesta ja tyttö sai läppärinsä takaisin.

Tämäkin tapaus jättää ikävän maun. Jos musiikin lataus netistä on laitonta, on ymmärrettävää että sitä valvotaan. Valvonta on kuitenkin saanut omituisia piirteitä. Koska vain pieni osa syyllisistä saadaan kiinni, varoitukseksi muille vaaditaan mahdollisimman ankaria seuraamuksia. Useimmissa tapauksissa kysymys näyttäisi olevan lievistä tekijänoikeusrikkomuksista. Syyllisiltä vaaditaan kuitenkin viisinumeroisia korvauksia heidän aiheuttamistaan taloudellisista vahingoista, joita ei käytännössä pystytä mittaamaan objektiivisesti. Vaihtoehtona tarjotaan pienempää korvausta ja vaitiolovelvollisuutta. Syylliset tietävät, että oikeudenkäynnistä aiheutuisi joka tapauksessa mittavat kustannukset, joten on parasta myöntyä. Vaitiololupauksen vuoksi kukaan ulkopuolinen ei saa kokonaiskuvaa aiheutetuista vahingoista tai maksetuista korvauksista, eikä kiistanalaisissa tapauksissa saada tuomioistuimen ratkaisua esimerkiksi siitä, mikä on tällaisissa tapauksissa vanhempien vastuu lastensa tekemisistä.

Tässä tapauksessa omituinen lisämaku tulee myös siitä, että isän kertoman mukaan talousrikososaston poliisit olivat neuvoneet häntä maksamaan sovinnolla TTVK:n vaatimat korvaukset. Jos tämä pitää paikkansa, merkitseeko se että tekijänoikeusasioissa kaikki ovat syyllisiä kunnes toisin osoitetaan?

Monissa Euroopan maissa on jo löydetty sivistyneempiä ratkaisuja. Saksassa korvauksille on tällaisissa tapauksissa säädetty yläraja. Britanniassa tekijänoikeusrikkomuksia varten perustetaan erityinen ”small claims  court”, jossa osapuolten kustannukset jäävät huomattavasti pienemmiksi.

Ajansiirron ongelma

TVkaista Oy on yritys, joka tarjoaa kuluttajille televisio-ohjelmien tallennuspalveluja. Käytän itse ajansiirtoon digiboksia, mutta idea on näppärä. Voisin palvelun avulla tallentaa valitsemiltani kanavilta kaikki neljän viikon ohjelmat eikä tarvitsisi jälkikäteen murehtia, että tuokin ohjelma jäi tallentamatta. Näin yhtiö mainostaa palveluaan: ”Katso mitä haluat, milloin haluat – vihdoinkin televisiosta tulee hyvää ohjelmaa silloin kun Sinä haluat! Voit tallentaa kotimaiset tv-kanavat neljäksi viikoksi omaan käyttöösi.”

Palvelu ei kuitenkaan välttämättä ole laillinen. Verkkotallennuspalveluiden tarjoajat ja tv-yhtiöt ovat jo kauan vääntäneet kättä asiasta, ja asiaa on selvitetty myös opetus- jka kulttuuriministeriön asettamassa tekijänoikeustoimikunnassa.  Syyttäjä on 22.10. ilmoittanut nostaneensa syytteet TVkaista Oy:n toimitusjohtajaa ja teknistä johtajaa vastaan tekijänoikeusrikoksesta, teollisoikeusrikoksesta sekä törkeästä petoksesta. Syytteen mukaan TVkaista Oy on Internetissä tarjonnut käyttäjilleen tilausvideopalveluna (Video on Demand, VOD) kahdeksan televisiokanavan koko ohjelmatarjonnan, pitämällä verkkosivullaan televisiolähetykset käyttäjiensä katsottavissa ja tallennettavissa vähintään kahden viikon ajan televisiolähetyksen jälkeen.

Jutun asiakirjat eivät toistaiseksi ole julkisia, joten tietoni perustuvat pelkästään sanomalehtiin. Asian tekijänoikeudellinen puoli näyttäisi melko selvältä. Syyttäjän käsityksen mukaan syytetyt ovat tallentaneet ja myyneet tv-ohjelmia ilman oikeudenomistajien lupaa. Asianomistajina ovat Yleisradio, MTV, muut suuret tv-yhtiöt ja tekijänoikeusjärjestöt. TVkaista taas katsoo tarjonneensa asiakkailleen vain palveluja, joiden avulla asiakkaat ovat tehneet kopioita yksityiseen käyttöönsä tekijänoikeuslain sallimissa puitteissa.

Vuoden 2012 tekijänoikeustoimikunta selvitti omassa mietinnössääm verkkotallennuspalveluiden juridiikkaa ja päätyi seuraavaan näkemykseen:

"Verkkotallennuspalveluiden voitaisiin toisaalta katsoa muistuttavan palveluja, jossa ulkopuolinen taho tallentaa TV-ohjelmia yksityisen henkilön puolesta. Kappaleen valmistamista valmistuttajan yksityistä käyttöä varten säädetään tekijänoikeuslain 12 § 2 momentissa. Ilman palveluntarjoajaa, ei asiakkaalle valmistuisi kappaletta teoksesta. Kuitenkin, koska tekijänoikeuslain 12 § 3 momentissa todetaan, ettei pykälän 2 momenttikoske sävellysteoksen ja elokuvateoksen valmistuttamista, ei säännöstä ilman lainmuutosta voitaisi ulottaa näitä teoksia laajasti käyttäviin verkkotallennuspalveluihin."

 

Toimikunta siis katsoi, ettei yksityistä kopiointia koskeva tekijänoikeuslain kohta sovellu verkkitallennuspalveluihin. Tuomioistuin ratkaisee aikanaan, kummasta asiassa oli kysymys.

Teollisuusoikeusrikoksessa on kysymys siitä, että TVkaista on syyttäjän mukaan käyttänyt toiminnassaan tv-kanavien tavaramerkkejä ilman lupaa. On mielenkiintoista nähdä, millaisesta käytöstä tässä on kyse. Riittääkö rikokseksi se, että kanavien nimet on mainittu? Petossyyte on vielä mielenkiintoisempi. Syytetyt ovat syyttäjän mukaan esittäneet palvelusta ”totuudenvastaisia kuvauksia ja väitteitä, jotta asianomistajille ja niiden puolesta toimiville henkilöille syntyisi virheellinen kuva TVkaistan palvelun teknisestä luonteesta ja laillisuudesta.” Onko kyse ollut lain tulkinnasta vai jostakin muusta?

Erikoisinta asiassa on se, että syytettynä on myös yhtiön neuvonantajana toiminut lakimies. Tässä tulevat jo mieleen Scott Turowin oikeussalidekkarit, joissa tuomareita ja syyttäjiäkin epäillään murhista. Jos kyse olisi amerikkalaisesta romaanista, voisin kuvitellaa syyttäjän päättäneen "throw the book at them" eli syytetään heitä samalla kertaa kaikesta mahdollisesta. Kun asiakirjat eivät vielä ole julkisia, on vaikea arvioida mistä todella on kysymys, mutta ainakin on varmaa, että jutun etenemistä kannattaa seurata. ?

Mitä sitten tapahtuu, jos tuomioistuin toteaa etteivät verkkotallennuspalvelut mahdu yksityisen kopioinnin rajoihin? Loppuuko toiminta siihen?

Kuluttajien kannalta verkkotallennuspalveluissa on kysymys aivan hyödyllisestä toiminnasta. Minultakin on hajonnut jo viisi digiboksia sen jälkeen kun digitelevisio syrjäytti analogisen. Verkkotallennus saattaisi olla taloudellisempi ratkaisu. Tv-kanavat itse eivät tarjoa kuluttajille vastaavaa palvelua, niiden verkkosivuilta vanhat ohjelmat katoavat liian nopeasti. Miksi ihmeessä tv-ohjelmien yksityisessä kopioinnissa ei nykyisen lain mukaan saa käyttää apuna ulkopuolista palvelua? Olisiko vastaavan palvelun järjestäminen mahdollista edes sopimalla oikeuksista asianomistajien kanssa?

Tekijänoikeustoimikunta pohti tätäkin vaihtoehtoa, mutta tulokset olivat laihoja. Nykyisen lain puitteissa se ei näyttäisi olevan mahdollista, kun kellään ei ole käsissään kaikkia niitä oikeuksia joista pitäisi néuvotella. Toisaalta verkkopalveluja tarjoavat yhtiöt eivät ilmeisesti ole edes pyrkineet neuvottelemaan asiasta. Pattitilanne.

Yleisemmällä tasolla asia tuo mieleen kaapelitelevision tulon Suomeen kauan sitten. Minäkin katson kotonani televisiota kaapeliverkon välityksellä. Kaapeliyhtiö harjoittaa televisio-ohjelmien jälleenlähettämistä ilman oikeudenomistajien lupaa. Nykyisin tekijänoikeuslaissa on rajoitus, joka sallii tällaisen toiminnan, mutta kaapelitelevision alkuvuosina sitä ei vielä ollut. Sen sijaan kaapeliyhtiöillä on muun lainsäädännön perusteella velvollisuus välittää edelleen valtakunnallisten tv-kanavien ohjelmat.

Miksi Yleisradio, MTV ja tekijänoikeusjärjestöt eivät silloin haastaneet kaapeliyhtiöitä oikeuteen?  Jos kaapelitelevision leviäminen olisi pysäytetty tekijänoikeudellisin perustein, se olisi tuskin mullistanut maailmaa. Katselisimme edelleen televisio-ohjelmia antennin avulla, tarjontaa olisi jonkin verran nykyistä vähemmän.

Poliittisesti tuskin olisi kuitenkaan ollut viisasta, jos televisioyhtiöt olisivat ryhtyneet rajoittamaan lupamaksunmaksajien oikeuksia katsoa ohjelmia haluamallaan tavalla. Niille jakeluvelvoite oli mieluisampi ratkaisu. Tekijänoikeusjärjestötkään eivät ilmeisesti halunneet yksin ryhtyä toimenpiteisiin, vaikka siihen olisi ehkä olisim löytynyt perusteita.

Nyt ajat ovat muuttuneet. Yleisradioyhtiöt joutuvat kilpailemaan katsojista muiden nettipalveluiden kanssa ja haluavat houkutella katsojat omille nettisivuilleen, joilla on mahdollista nähdä osa ohjelmistosta jälkikäteen. Kuka tietää, vaikka kaapelijakelua koskeva rajoituskin nousisi vielä uuteen harkintaan – ainakin asia on edelleen mukana opetus- ja kulttuuriministeriön papereissa.