Ajansiirron ongelma

TVkaista Oy on yritys, joka tarjoaa kuluttajille televisio-ohjelmien tallennuspalveluja. Käytän itse ajansiirtoon digiboksia, mutta idea on näppärä. Voisin palvelun avulla tallentaa valitsemiltani kanavilta kaikki neljän viikon ohjelmat eikä tarvitsisi jälkikäteen murehtia, että tuokin ohjelma jäi tallentamatta. Näin yhtiö mainostaa palveluaan: ”Katso mitä haluat, milloin haluat – vihdoinkin televisiosta tulee hyvää ohjelmaa silloin kun Sinä haluat! Voit tallentaa kotimaiset tv-kanavat neljäksi viikoksi omaan käyttöösi.”

Palvelu ei kuitenkaan välttämättä ole laillinen. Verkkotallennuspalveluiden tarjoajat ja tv-yhtiöt ovat jo kauan vääntäneet kättä asiasta, ja asiaa on selvitetty myös opetus- jka kulttuuriministeriön asettamassa tekijänoikeustoimikunnassa.  Syyttäjä on 22.10. ilmoittanut nostaneensa syytteet TVkaista Oy:n toimitusjohtajaa ja teknistä johtajaa vastaan tekijänoikeusrikoksesta, teollisoikeusrikoksesta sekä törkeästä petoksesta. Syytteen mukaan TVkaista Oy on Internetissä tarjonnut käyttäjilleen tilausvideopalveluna (Video on Demand, VOD) kahdeksan televisiokanavan koko ohjelmatarjonnan, pitämällä verkkosivullaan televisiolähetykset käyttäjiensä katsottavissa ja tallennettavissa vähintään kahden viikon ajan televisiolähetyksen jälkeen.

Jutun asiakirjat eivät toistaiseksi ole julkisia, joten tietoni perustuvat pelkästään sanomalehtiin. Asian tekijänoikeudellinen puoli näyttäisi melko selvältä. Syyttäjän käsityksen mukaan syytetyt ovat tallentaneet ja myyneet tv-ohjelmia ilman oikeudenomistajien lupaa. Asianomistajina ovat Yleisradio, MTV, muut suuret tv-yhtiöt ja tekijänoikeusjärjestöt. TVkaista taas katsoo tarjonneensa asiakkailleen vain palveluja, joiden avulla asiakkaat ovat tehneet kopioita yksityiseen käyttöönsä tekijänoikeuslain sallimissa puitteissa.

Vuoden 2012 tekijänoikeustoimikunta selvitti omassa mietinnössääm verkkotallennuspalveluiden juridiikkaa ja päätyi seuraavaan näkemykseen:

"Verkkotallennuspalveluiden voitaisiin toisaalta katsoa muistuttavan palveluja, jossa ulkopuolinen taho tallentaa TV-ohjelmia yksityisen henkilön puolesta. Kappaleen valmistamista valmistuttajan yksityistä käyttöä varten säädetään tekijänoikeuslain 12 § 2 momentissa. Ilman palveluntarjoajaa, ei asiakkaalle valmistuisi kappaletta teoksesta. Kuitenkin, koska tekijänoikeuslain 12 § 3 momentissa todetaan, ettei pykälän 2 momenttikoske sävellysteoksen ja elokuvateoksen valmistuttamista, ei säännöstä ilman lainmuutosta voitaisi ulottaa näitä teoksia laajasti käyttäviin verkkotallennuspalveluihin."

 

Toimikunta siis katsoi, ettei yksityistä kopiointia koskeva tekijänoikeuslain kohta sovellu verkkitallennuspalveluihin. Tuomioistuin ratkaisee aikanaan, kummasta asiassa oli kysymys.

Teollisuusoikeusrikoksessa on kysymys siitä, että TVkaista on syyttäjän mukaan käyttänyt toiminnassaan tv-kanavien tavaramerkkejä ilman lupaa. On mielenkiintoista nähdä, millaisesta käytöstä tässä on kyse. Riittääkö rikokseksi se, että kanavien nimet on mainittu? Petossyyte on vielä mielenkiintoisempi. Syytetyt ovat syyttäjän mukaan esittäneet palvelusta ”totuudenvastaisia kuvauksia ja väitteitä, jotta asianomistajille ja niiden puolesta toimiville henkilöille syntyisi virheellinen kuva TVkaistan palvelun teknisestä luonteesta ja laillisuudesta.” Onko kyse ollut lain tulkinnasta vai jostakin muusta?

Erikoisinta asiassa on se, että syytettynä on myös yhtiön neuvonantajana toiminut lakimies. Tässä tulevat jo mieleen Scott Turowin oikeussalidekkarit, joissa tuomareita ja syyttäjiäkin epäillään murhista. Jos kyse olisi amerikkalaisesta romaanista, voisin kuvitellaa syyttäjän päättäneen "throw the book at them" eli syytetään heitä samalla kertaa kaikesta mahdollisesta. Kun asiakirjat eivät vielä ole julkisia, on vaikea arvioida mistä todella on kysymys, mutta ainakin on varmaa, että jutun etenemistä kannattaa seurata. ?

Mitä sitten tapahtuu, jos tuomioistuin toteaa etteivät verkkotallennuspalvelut mahdu yksityisen kopioinnin rajoihin? Loppuuko toiminta siihen?

Kuluttajien kannalta verkkotallennuspalveluissa on kysymys aivan hyödyllisestä toiminnasta. Minultakin on hajonnut jo viisi digiboksia sen jälkeen kun digitelevisio syrjäytti analogisen. Verkkotallennus saattaisi olla taloudellisempi ratkaisu. Tv-kanavat itse eivät tarjoa kuluttajille vastaavaa palvelua, niiden verkkosivuilta vanhat ohjelmat katoavat liian nopeasti. Miksi ihmeessä tv-ohjelmien yksityisessä kopioinnissa ei nykyisen lain mukaan saa käyttää apuna ulkopuolista palvelua? Olisiko vastaavan palvelun järjestäminen mahdollista edes sopimalla oikeuksista asianomistajien kanssa?

Tekijänoikeustoimikunta pohti tätäkin vaihtoehtoa, mutta tulokset olivat laihoja. Nykyisen lain puitteissa se ei näyttäisi olevan mahdollista, kun kellään ei ole käsissään kaikkia niitä oikeuksia joista pitäisi néuvotella. Toisaalta verkkopalveluja tarjoavat yhtiöt eivät ilmeisesti ole edes pyrkineet neuvottelemaan asiasta. Pattitilanne.

Yleisemmällä tasolla asia tuo mieleen kaapelitelevision tulon Suomeen kauan sitten. Minäkin katson kotonani televisiota kaapeliverkon välityksellä. Kaapeliyhtiö harjoittaa televisio-ohjelmien jälleenlähettämistä ilman oikeudenomistajien lupaa. Nykyisin tekijänoikeuslaissa on rajoitus, joka sallii tällaisen toiminnan, mutta kaapelitelevision alkuvuosina sitä ei vielä ollut. Sen sijaan kaapeliyhtiöillä on muun lainsäädännön perusteella velvollisuus välittää edelleen valtakunnallisten tv-kanavien ohjelmat.

Miksi Yleisradio, MTV ja tekijänoikeusjärjestöt eivät silloin haastaneet kaapeliyhtiöitä oikeuteen?  Jos kaapelitelevision leviäminen olisi pysäytetty tekijänoikeudellisin perustein, se olisi tuskin mullistanut maailmaa. Katselisimme edelleen televisio-ohjelmia antennin avulla, tarjontaa olisi jonkin verran nykyistä vähemmän.

Poliittisesti tuskin olisi kuitenkaan ollut viisasta, jos televisioyhtiöt olisivat ryhtyneet rajoittamaan lupamaksunmaksajien oikeuksia katsoa ohjelmia haluamallaan tavalla. Niille jakeluvelvoite oli mieluisampi ratkaisu. Tekijänoikeusjärjestötkään eivät ilmeisesti halunneet yksin ryhtyä toimenpiteisiin, vaikka siihen olisi ehkä olisim löytynyt perusteita.

Nyt ajat ovat muuttuneet. Yleisradioyhtiöt joutuvat kilpailemaan katsojista muiden nettipalveluiden kanssa ja haluavat houkutella katsojat omille nettisivuilleen, joilla on mahdollista nähdä osa ohjelmistosta jälkikäteen. Kuka tietää, vaikka kaapelijakelua koskeva rajoituskin nousisi vielä uuteen harkintaan – ainakin asia on edelleen mukana opetus- ja kulttuuriministeriön papereissa.

EMI häviää historiaan

EU:n komissio antoi viime kuussa Universal Musicille luvan ostaa EMI:n levytuotanto. Yhdysvaltain Federal Trade Commission oli jo aikaisemmin kesällä hyväksynyt kaupan, joten vuonna 1931 perustettu Electric & Musical Industries Ltd. siirtyy ilmeisesti lähiaikoina historiaan.

Kauppa on osoitus kansainvälisen äänilevyalan jatkuvasta keskittymisestä. Vuonna 2000 Suomessa oli vielä kuusi suurta levy-yhtiötä, joiden markkinaosuudet olivat 11 ja 16 % välillä. Vuonna 2012 suuria oli vain neljä ja niiden yhteenlaskettu osuus myynnistä oli 81 %. Tällä välin kaksi niistä (BMG ja Sony) on jo sulautunut yhteen ja yksi (Edel) on poistunut markkinoilta. Menestyneet pienemmät suomalaisyhtiöt kuten Poko, Spinefarm, Siboney ja Johanna ovat yksi toisensa jälkeen siirtyneet monikansallisten omistukseen. Universalin markkinaosuus Suomessa vuonna 2011 oli 22,1 % ja EMI:n 14,4 %, yhteenlaskettuna 36,5 %.

Nyt jäljellä on enää ain kolme suurta. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, EMI Finland lopettaa toimintansa muutaman vuoden kuluessa. Yhtiön toimitusjohtaja ehti jo vaihtaa työpaikkaa.

EMIn taiteilijoiden lista ulottui Carusosta Beatlesiin, ja se on pitkään ollut yksi maailman suurimmista levy-yhtiöistä. Vuosien mittaan se on kuitenkin vaihtanut omistajaa moneen kertaan. Viimeksi sen omisti suursijoittaja Guy Hands, joka ei kuitenkaan pystynyt suoriutumaan lainoistaan. Hands on muuttanut Guernseyn veroparatiisiin ja EMI siirtyi Citybankin omistukseen. Pankki ei halunnut ryhtyä pyörittämään kohtuullisen hyvin sujunutta levybisnestä vaan halusi mahdollisimman pian siitä eroon. Potentiaalisia ostajia ei kuitenkaan ollut monia. Kauppaa kommentoineen brittitoimittajat eivät ole innostuneita. The Guardian kirjoitti, että maailman vanhin levy-yhtiö kaatui ”kahlehtimattoman kapitalismin uhrina”.

Euroopan komissiokaan ei ollut innostunut, koska se pelkäsi uuden jättiyhtiön saavan liian hallitsevan markkina-aseman musiikkialalla. Kaupan hyväksymisen ehtona oli, että Universal joutuu myymään osan EMI:n levymerkeistä muille levy-yhtiöille, muuten uudella yhtiöllä olisi liian hallitseva markkina-asema. Myynnissä ovat mm Coldplay, David Guetta ja Pink Floyd sekä koko Parlophone-levymerkki, tosin ilman  Beatlesien tuotantoa.

Samoja epäilyjä oli myös Federal Trade Comissionilla Yhdysvalloissa. Se pelkäst, että Universal pystyisi tulevaisuudessa sanelemaan musiikin verkkokaupan ehdot ja panemaan tien poikki kilpailijoilta. Senaatin lakivaliokunnalle antamassaan lausunnossa Universalin pääjohtaja Lucian Grainge pystyi kuitenkin vakuuttamaan viranomaiset siitä, että pelot liiallisesta keskittymisestä ovat turhia. Piraatit ovat hänen mukaansa huolehtineet siitä, että alalla on kilpailua. Piraatit osoittautuivat jälleen hyödylliseksi viholliseksi.

Miten arkistojen käy?

Aika näyttää, miten nopeasti EMIn nimi katoaa markkinoilta. Tutkijat ovat myös olleet huolestuneita siitä, miten EMI:n arkistojen käy. Yhtiöön vuosien mittaan sulautuneiden levymerkkien joukossa oli vuonna 1898 perustettu Gramophone Co, joten sitä voidaan pitää maailman vanhimpana jatkuvasti toimineena levy-yhtiönä. Gramophone teki ensimmäiset suomalaiset äänilevyt jo vuonna 1901, ja yhtiön taiteilijoita olivat myös Aino Ackté ja Alfred Tanner. EMI:n arkisto Hayesissa, Lontoon lähellä on yksi maailman merkittävimmistä musiikkiarkistoista, joka hyvinkin ansaitsisi tulla nimetyksi Unescon maailmanperintökohteeksi.

Kävin Hayesissa siellä menneinä vuosina useita kertoja, kun pääsy arkistoon oli vielä helpompaa. Suomalaisten levyjen kokoelma ei ollut täydellinen, mutta monista varhaisista harvinaisuuksista siellä on ainoa tunnettu kopio. Onneksi saimme jo vuosia sitten Roger Lindbergin ystävällisellä avulla Suomeen nauhakopiot kaikista täältä puuttuneista levyistä, mutta arkistossa on yhä mittaamaton määrä äänityksiä joka puolelta maailmaa. Harvat edes tietävät, että Hayesista löytyy kaiken muun ohella hieno sarja tshetsheniläisiä sotatansseja, jotka Gramophonen teknikot äänittivät Vladikavkazissa vuonna 1912. Kaukasiassa niitä tuskin on tallella yhtään kappaletta, eikä kukaan ole kuunnellut niitä sataan vuoteen.

Brittiläiset tutkijat ovatkin olleet huolestuneita siitä, mitä EMI:n historialliselle arkistolle (ennen vuotta 1946 tehdyt äänitteet) nyt tapahtuu. Kaupallista merkitystä sillä ei juuri ole, EMI ei vuosikausiin ole sanottavasti julkaissut ennen toista maailmansotaa tekemiään äänitteitä. Muodollisesti arkisto ei edes ole osa levy-yhtiötä vaan sitä ylläpitää itsenäinen säätiö, EMI Group Archive Trust. EMI on ilmeisesti kuitenkin ollut säätiön päärahoittaja. Viime vuosina henkilökunta on supistunut ja pääsy arkistoon on vaikeutunut. Toivon mukaan se jossakin vaiheessa päätyy osaksi Britannian kansalliskirjastoa, minne se kuuluisi.

Syövätkö piraatit vuosittain 185,000 työpaikkaa?

”Piratismin vaikutuksia EU:ssa selvitti maaliskuussa 2010 Brysselissä julkaistu tutkimus, jonka mukaan vuonna 2008 eurooppalaisilta luovan teollisuuden aloilta hävisi yli 185 000 työpaikkaa. Alan taloudellisten menetysten arvioidaan olleen 10 miljardia euroa. Pääsyyksi tutkimus löysi laittoman nettipiratismin. Vuoteen 2015 mennessä piratismin ennustetaan vievän luovilta aloilta 1,2 miljoona työpaikkaa. Piratismi uhkaa luovia aloja Euroopassa, vuoteen 2015 mennessä arvioidaan menetettävän tuloja 240 miljardia euroa.”

Tämä uutinen löytyy Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen nettisivuilta. Sen lähteenä on ranskalaisen Tera Consultants – yhtiön julkaisema tutkimus Building a Digital Economy: the Importance of Saving Jobs in the EU's Creative Industries, jossa arvioidaan piratismin taloudellisia vaikutuksia Euroopassa. Linkki tutkimukseen löytyy monien organisaatioiden, mm Unescon sivuilta. Tutkimuksen tilaaja oli kansainvälinen kauppakamari ICC.

Tutkimuksen asetelma on kiinnostava. Tutkijat (joiden nimiä ei mainita) ovat ensin arvioineet ”luovan teollisuuden” taloudellista merkitystä Euroopassa ja päätyneet tulokseen, jonka mukaan ala edustaa 6,9 prosenttia Euroopan taloudesta ja 6,5 % työvoimasta. ”Luova teollisuus” tarkoittaa samaa kuin WIPO:n käyttämä termi ”copyright-based industries”. WIPO on vuonna 2003 julkaissut ohjekirjan ”Guide on Surveying theEconomic Contribution of the Copyright-Based Industries”, jota on käytetty Suomessakin.

Sen jälkeen tutkijat ovat keränneet tietoja äänilevy- ja elokuva-alan liikevaihdosta ja laittomasta kopioinnista viidessä suurimmassa EU-maassa vuosina 2004 – 2008. Liikevaihdon todetaan laskeneen. ”Vaikka piratismi ei olekaan ainoa syy myynnin laskuun, se on epäilemättä tärkein syy”, raportissa arvioidaan. Seuraavaksi tutkijat ovat laskeneet, kuinka paljon työntekijöitä on näillä aloilla ja arvioineet, millaisen laskun piratismi on aiheuttanut työpaikkojen määrässä. Luvut on yleistetty koskemaan kaikkia EU-maita käyttäen kertoimena bruttokansantuloa. Näin on päädytty kymmenen miljardin euron ja 185 000 työpaikan menetykseen. Kun näin laskettu trendi on ekstrapoloitu vuoteen 2015, päädytään 1,2 miljoonan työpaikan menetykseen, mikäli EU:n politiikassa ei tapahdu mitään ”merkittäviä käänteitä” (tutkijoiden ilmaisu).

Jos lautojen kysyntä laskee, sahoja suljetaan ja työntekijät joutuvat työttömiksi. Hypoteesi on kiinnostava ja tulokset saattavat olla oikeita, mikäli laskelmien perustana käytetyt luvut ja kertoimet voidaan todentaa. Olen yrittänyt lukea raporttia samalla tavalla kuin tieteelliseen lehteen tarjottua artikkelia, josta toimitus on pyytänyt lausuntoa. Onko hypoteesi uskottava, voidaanko käytetyt lähteet varmentaa, onko laskelmat tehty oikein, perustuvatko päätelmät faktoihin?

 

Faktoja, olettamuksia ja epäselvyyksiä

 

Myyntilukuja ja niiden laskua koskevat tiedot ovat sinänsä melko selviä. Samoja tietoja löytyy eri maiden kansallisista tilastoista. Tapa, jolla TERA:n tutkijat esittävät luvut, on kuitenkin monissa tapauksissa epäselvä. Esimerkiksi Italiaa koskevissa luvuissa sivulla 27 todetaan, että italialaiset käyttivät vuonna 2008 1,700 miljoonaa euroa audiovisuaalisiin tuotteisiin ja ”viidessä vuodessa audiovisuaalisten tuotteiden kysyntä putosi 15  %”. Samalla sivulla olevasta taulukosta ilmenee kuitenkin, että myynti oli 3,983 miljoonaa euroa ja laskua vuodesta 2004 on ollut 10 %. Alaviitteessä 14 samalla sivulla todetaan, että ”paikallisten markkinoiden pudotus vuoden 2004 jälkeen on ollut 41 % ”. Tietojen arviointia vaikeuttaa, että ainoa viite on toisen konsulttiyhtiön (Price, Waterhouse and Cooper) vuonna 2009 laatima selvitys. Muutos ei voi olla samanaikaisesti 10, 15 ja 41 %. Kysyin TERA:lta sähköpostitse selitystä, mutta en saanut vastausta.

Seuraavaksi on arvioitu, että Italiassa menetettiin vuonna 2008 791 miljoonaa euroa audiovisuaalisten tuotteiden piratismin vuoksi. Luku on suurempi kuin viidessä vuodessa tapahtunut myynnin lasku (423 M€). Tämä edellyttää, että piratismi on aiheuttanut laskua jo vuonna 2004, mutta vertailulukuja piratismin kehityksestä ei esitetä. Tutkijat eivät myöskään pohdi, olisiko jokin muu ilmiö – esimerkiksi lama tai rakennemuutos - voinut vaikuttaa laskuun. Liitteessä 1 ilmoitetaan, että Italiassa tehdään vuosittain 147,990,000 laitonta tiedostonlatausta (s. 51), mutta mistään ei käy ilmi, mitä vuotta tieto koskee. Poikkeuksellisen tarkan luvun lähteeksi ilmoitetaan Federazione Anti - Pirateria Audiovisiva, joka on suunnilleen TTVK:ta vastaava italialainen järjestö. En löytänyt järjestön sivuilta vastaavia tietoja.

Piratismin vaikutusten arvioimiseksi on kehitetty monimutkainen laskennallinen malli. Tutkijat ovat aivan oikein todenneet, että piratismi ei vaikuta kaikkien tuotteiden kysyntään samalla lailla. TERA on arvioinut sen vähentävän DVD-levyjen myyntiä 8 % ja elokuvissa käyntiä 4 % latausten määrään verrattuna. Näin saatu luku on kerrottu tuotteiden keskimääräisellä hinnalla ja oletettu, että kärsitty menetys on tämän suuruinen.

Malli tuntuu uskottavalta, kunnes lukija huomaa, että TERA on arvioinut myös piratismin vaikutuksia television talouteen. Yhden tv-ohjelman hinnaksi (unit retail price) on ilmoitettu 0.055 € ja kertoimeksi 25 %. Siitä, miten lukuihin ja kertoimiin on päädytty tai mitä empiiristä näyttöä niiden tueksi löytyy, ei sanota mitään. Lukujen lähteeksi on ilmoitettu vain ”TERA Consultants estimate”. Miksi DVD-levyjen kerroin on 8, eikä 4 tai 16 tai jokin muu? Avoimeksi jää myös, millaisen mekanismin kautta laittoman latauksen oletetaan vaikuttavan television talouteen.

 

Negatiiviset ja positiiviset vaikutukset

 

Tutkimuksen keskeisenä tuloksena on pidetty laskelmaa piratismin vaikutuksesta työpaikkoihin. TERAn mukaan eurooppalaisilta luovan teollisuuden aloilta hävisi vuonna 2008 yli 185 000 työpaikkaa. Pääsyyksi tutkimus löysi nettipiratismin. Vuoteen 2015 mennessä piratismin ennustetaan vievän luovilta aloilta 1,2 miljoona työpaikkaa. Tämä on ymmärrettävästi herättänyt huolestumista.

Työpaikkoja koskeva osa tutkimuksesta mahtuu puoleen sivuun. Koko tulos perustuu olettamukseen, jonka mukaan työpaikkojen määrä vaihtelee lineaarisessa suhteessa piratismin määrään. Ensin on arvioitu eri lähteiden perusteella audiovisuaalisten alojen työvoiman määrän suhde kokonaismyyntiin viidessä maassa (vuotta ei ilmoiteta). Saatu suhdeluku on kerrottu TERAn arvioimalla piratismin aiheuttamien tappioiden määrällä ja näin päädytty laskelmaan menetetyistä työpaikoista.

Hämmästyttävää kyllä, laskelmissa ei ole lainkaan huomioitu työpaikkojen määrän todellista kehitystä vuosina 2004 – 2008 eikä niitä ole verrattu toteutuneeseen myyntiin. Lukujen pitäisi olla helposti saatavissa, mutta niitä ei lainkaan esitetä. Tiedot 185 000 ja 1,2 miljoonan työpaikan menetyksestä perustuvat siis ainoastaan matemaattisiin malleihin, eikä tutkijoita kiinnosta, miten työpaikkojen määrä on oikeasti muuttunut tutkimusajanjaksolla.

Tekijänoikeuden taloudellisten vaikutusten tarkastelussa käytetään yleisesti kansainvälisen tekijänoikeusjärjestön WIPOn mallia, johon myös TERAn tutkijat viittaavat. WIPO jakaa ”tekijänoikeusteollisuuden” neljään sektoriin. Ydinalueen muodostavat alat, kuten äänilevy- ja elokuvateollisuus, joiden tuotanto on kokonaisuudessaan tekijänoikeuden alaista. Lisäksi laskelmissa otetaan huomioon ”tekijänoikeudesta riippuvainen teollisuus” (interdependent  copyright industries), ”osittain tekijänoikeudesta riippuvainen teollisuus” (partially dependent copyright industries) sekä tukialat (non-dedicated support industries). Musiikin alalla ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat esimerkiksi muusikot, levy-yhtiöt ja konserttien järjestäjät, toiseen soittimet ja studiolaitteet, kolmanteen tyhjien cd-levyjen valmistajat ja neljänteen vaikkapa autoilijat, jotka muun ohella kuljettavat levyjä ja muusikoita. Laskettaessa tekijänoikeuden taloudellisia vaikutuksia ydinalueiden liikevaihto huomioidaan sataprosenttisesti, muut alat portaittain alenevilla kertoimilla.

Jos käytetään WIPOn mallia, joudutaan ottamaan huomioon se mahdollisuus, että piratismilla on saattanut olla myös positiivisia vaikutuksia talouteen. Vaikka muusikot ja levy-yhtiöt jäisivät ilman rahojaan, piratismi voi hyvinkin lisätä tyhjien dvd-levyjen, laajakaistaliittymien ja tietokoneiden myyntiä. Työpaikkojakin saattaa syntyä lisää. Vaihtoehtoisena hypoteesina voitaisiin jopa esittää, että piratismilla on ollut merkittävä vaikutus laajakaistaliittymien nopeaan leviämiseen Euroopassa ja tätä kautta kokonaistyöllisyyteen. Helposti saatavissa oleva sisältö houkutteli useampia hankkimaan uutta tekniikkaa.

TERAn arviossa kokonaisvaikutukset on sivuutettu. Ongelma on ratkaistu siten, että TERA ei käytä laskelmiensa pohjana WIPOn mallia vaan itse kehittämäänsä suppeampaa mallia, jossa huomioidaan ainoastaan ydinalat. TERAn mukaan tällä tavoin saadaan ensi kertaa ”tarkempi arvio luovan teollisuuden todellisesta panoksesta Euroopassa” (s. 14) kuin WIPOn mallissa. Muuten ratkaisua ei perustella.

Vaikka piratismilla olisi myös positiivisia vaikutuksia EU:n taloudelliseen kehitykseen, se ei ole puolustus ilmiölle. Tekijänoikeus on olemassa juuri siksi, että rahat ohjautuisivat sisällön tuottajille. Mutta jos tutkimuksessa löytyisi negatiivisten vaikutusten lisäksi merkittäviä positiivisia vaikutuksia, tämä pakottaisi ehkä arvioimaan uudelleen nykyisen tekijänoikeuslain toimivuutta. Nyt kysymys on tietoisesti suljettu tutkimuksen ulkopuolelle.

 

Konsultti vai tutkija?

 

Vaikka olenkin suhtautunut TERAn tutkimukseen kriittisesti, se tarjoaa mielenkiintoisen matemaattisen mallin piratismin taloudellisten vaikutusten tutkimukselle. Jos TERAn laskelmille saataisiin empiiristä tukea, tietäisimme paljon enemmän. Nyt luvut ovat vain arvauksia.

Tutkimus herättää yleisempiä kysymyksiä. Tekijänoikeuden taloudesta ja piratismista on tullut Euroopassa merkittävä poliittinen kysymys. Kuitenkin siitä on vähän riippumatonta tieteellistä tutkimusta. Päätöksentekijät joutuvat luottamaan lähes yksinomaan etujärjestöjen ja konsulttien kokoamaan tietoon. Miksi näin on?

Akateeminen tutkimus ei ole kallista, ja siihen on usein saatavissa riippumatonta rahoitusta esimerkiksi Suomen Akatemialta. Tutkimuksen taso varmistetaan moneen kertaan vertaisarvioinnissa. Tutkijoiden edellytetään noudattavat tiukkoja eettisiä sääntöjä ja ilmoittavan käyttämänsä lähteet niin, että toiset tutkijat voivat myöhemmin seurata päättelyketjua ja varmistaa tulokset – tai osoittaa ne vääriksi. Haittapuolena voi olla työn hitaus sekä se, ettei tutkija useinkaan pysty tarjoamaan varmoja vastauksia. Kokonaiskuva syntyy vasta useiden tutkijoiden työn tuloksena.

Usein on helpompi käyttää tutkimustyötä tarjoavia konsulttifirmoja. Niissäkin on pitkälle koulutettuja työntekijöitä, mutta akateemisen lähdekritiikin tai vertaisarvioinnin paine ei häiritse työtä. Poliitikoilla ja virkamiehillä ei ole sellaiseen aikaa. Tutkimukset valmistuvat nopeasti ja tulokset ovat vakuuttavia, kun tutkijat eivät pohdi liian monia vaihtoehtoja. Kun kysyy konsultilta, ei tarvitse pelätä epämiellyttäviä vastauksia.

Piraatit - hyödyllinen vihollinen

Turun hovioikeus tuomitsi heinäkuussa 35-vuotiaan helsinkiläisnaisen ja 21-vuotiaan helsinkiläismiehen tekijänoikeusrikoksesta ehdollisiin neljän ja kolmen kuukauden vankeusrangaistuksiin. Lisäksi vastaajat tuomittiin maksamaan hyvityksiä ja korvauksia yhteensä yli 800 000 euroa.

Tämä uutinen löytyy Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen (TTVK) ylläpitämiltä Antipiracy-sivuilta, joilta saa hyvän katsauksen piratismin vastaisesta kampanjasta sekä viime vuosina annetuista tuomioista. TVVK arvioi, että ”Internet-piratismi on merkittävä ongelma suomalaiselle kulttuurialalle; laittomasta nettilataamisesta aiheutuvat tappiot yhteiskunnalle ovat yli 350 miljoonaa euroa vuodessa. Suomessa on arviolta 125 000 aktiivista, luvatta aineistoja vertaisverkossa jakavaa nettipiraattia.”

Piratismi voi tarkoittaa monta eri asiaa, ja itse rajoittaisin mieluiten sanan käytön Somalian merirosvoihin. Piratismi voi tarkoittaa väärennettyjä lääkkeitä, Venäjältä salakuljetettuja savukkeita tai kiinalaisia Nikejä. Suomalaisessa julkisuudessa se tarkoittaa tavallisesti tekijänoikeusrikkomuksia ja ennen kaikkea luvatta kopioitujen tiedostojen jakelua verkossa. Kaikki osapuolet tuntuvat käyttävän termiä (vrt ”Pirate Bay”), joten tyydyn siihen.

Piraattien demonisointi

 

Piratismin vastaisessa kampanjassa on hyödynnetty vahvasti piratismi-termin laajaa tulkintaa. Koululaisille suunnatussa sarjakuvalehdessä Seikkailu yöjunassa sankareilla on hengen lähtö hiuskarvan varassa. Mukana on konnia huumeparonista DVD-elokuvia kauppaavaan myymälävarkaaseen sekä piraattinetti-sivuja pyörittävään tanskalaiseen veronkiertäjään. Tarinassa kuljetetaan myös mafian huumerahoja.

Tällaistakin maailmassa tapahtuu, mutta suomalaisista oikeudenkäynneistä nousee esiin aivan toisenlainen kuva piraateista. Useimmat kiinnijääneet näyttävät olleen tietotekniikka-alan ammattilaisia tai opiskelijoita. Kukaan heistä ei ole ansainnut rahaa toiminnallaan, joten pestävää rahaa ei ole syntynyt: korvaukset on tuomittu aiheutetusta haitasta. Mafiayhteyksistä ei ole näyttöä, viimeisin piraattipalvelin Suomessa löytyi teleyhtiö Elisan konesalista (Elisa yhtiönä ei ole epäiltyjen joukossa).

Suomalainen piratismi on aivan muuta kuin kampanjassa maalattu kuva. Useimmiten kysymyksessä näyttäisi enemmän olevan laittomiin mittasuhteisiin riistäytynyt keräilyharrastus kuin vaarallinen mafia. Nörteistä ei kuitenkaan ole helppoa tehdä vauhdikkaita sarjakuvia (Robert Crumb ehkä pystyisi tähän).   Ilman pelottavia vihollisia ei synny tehokasta kampanjaa. 

Viisikymmentä vuotta kylmää sotaa

 

Äänilevy- ja elokuva-ala ovat aina kokeneet olevansa uhattuina. Kuusikymmenluvulla radion ja television väitettiin vaarantavan niiden olemassaolon ja molempien pelättiin olevan jo kuoleman porteilla. Pian äänilevyteollisuus aloitti historiansa nopeimman kasvun ja elokuva-ala oppi työskentelemään television kanssa. Radion vaaroista ei julkisuudessa enää puhuta, mutta vanhat uhkat kaivetaan kaapista kun levytuottajat ja radioyhtiöt neuvottelevat radiosoitosta maksettavista korvauksista.  

Seitsemänkymmenluvulla esiin nousi yksityisen kopioinnin uhka: ”Home taping is killing music”. Kasvu jatkui. Nyt on piratismin vuoro.

Ulkoisia uhkia vastaan taistelemisesta on tullut vakiintunut osa äänilevy- ja elokuva-alojen toimintastrategiaa. Se tuo vahvasti mieleen kylmän sodan. Atomisodan uhka taisi ajoittain olla ihan todellinen, mutta kumpikin osapuoli myös hyötyi vihollisen olemassaolosta. Kylmä sota oli hyvä perustelu aseteollisuuden laajentamiselle ja naapureiden alistamiselle. Kun Neuvostoliitto romahti, lännen oli löydettävä uusia uhkia. Keksittiin Irakin kemialliset aseet, joita ei tainnut koskaan olla olemassa.

Monet media-alan uhkista olivat todellisia. Oli kohtuullista, että radioasemat pantiin lainmuutoksilla maksamaan korvauksia levyjen soitosta (Yhdysvalloissa tämä ei ole toteutunut vieläkään). Mutta uhkiin voitiin aina vedota kun tarvittiin lainmuutoksia tai uusia tukijärjestelmiä. Kukaan ei ole pystynyt osoittamaan, mitä haittaa televisio-ohjelmien viivästetty katselu kodeissa aiheuttaa oikeudenomistajille, mutta tästäkin maksetaan hyvitystä. EU:n asiakirjoista näkyy, että suoja-aikojen pidentämistä perusteltiin piratismin aiheuttamilla tulonmenetyksillä, vaikka asioilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Piraateista on tullut hyödyllinen vihollinen.

 Piratismin todelliset vaikutukset

 

Laittoman nettilataamisen laajuutta ei sinänsä voi kiistää. Skaala ulottuu täysin näkyvästä toiminnasta (YouTube) internetin syvimpiin loukkoihin. Kysymys piratismin taloudellisista vaikutuksista on hankalampi, ja arviota 350 miljoonan euron tappioista vuodessa kannattaa pysähtyä hetkeksi pohtimaan. Miten tällaisiin lukuihin on päädytty?

Intuitiivisesti vaikuttaa uskottavalta, että musiikin ja elokuvien laajamittainen lataaminen netistä voisi vähentää tuotteiden myyntiä. Tiedetään, että luvaton aineiston levittäminen verkossa (”piratismi”) on yleistynyt internetin myötä. Toisaalta taas tiedetään, että äänilevyjen ja elokuvien myynti on laskenut.

Filosofit ovat kuitenkin varoittaneet, ettei kahden ilmiön samanaikainen esiintyminen ole todistus kausaalisuhteesta. Muistan tilastotieteen alkeiskirjasta esimerkin, jonka mukaan lapsiluvun ja haikaroiden määrän välillä Euroopan eri alueilla on positiivinen korrelaatio. Haikarat eivät kuitenkaan tuo lapsia, vaan taustalla on kolmas tekijä: molemmat luvut ovat suurimpia maaseudulla. Voisiko äänilevy- ja elokuvateollisuuden vaikeuksien taustalla olla muitakin tekijöitä?

Äänitteiden myynti on laskenut vuoden 2000 jälkeen. Mutta myös ne mediat, jotka eivät ole kärsineet piratismista, ovat menettäneet yleisöään. Kaarle Nordenstrengin ja Osmo Wiion juuri ilmestyneessä kirjassa Suomen mediamaisema on paljon puhuva taulukko viestintävälineiden päivätavoittavuudesta 1992 – 2010. Sanomalehdet ja radio ovat menneet alaspäin, televisio on hädin tuskin pysytellyt paikoillaan, internetin tavoittavuus on ponkaissut nollasta seitsemäänkymmeneen prosenttiin. Äänilevyteollisuus voi olla vaikeuksissa, mutta Sanoma Oy:n osakkeiden kurssi on muutamassa vuodessa tippunut puoleen. Kun lukee levy-yhtiöiden tilinpäätöksiä kaupparekisterissä, niillä menee itse asiassa paremmin.

Kun kuuntelee äänilevy- ja elokuva-alan edustajia julkisuudessa, piratismi on ainoa syy alojen vaikeuksiin. Kun lukee taloustieteellisiä aikakauslehtiä, kuva on epäselvempi. Monet tutkijat ovat löytäneet näyttöä piratismin haitallisista vaikutuksista, mutta esimerkiksi Oberholzer-Gee ja Strumpf (2007) päätyivät oman aineistonsa perusteella päinvastaiseen tulokseen: piratismilla ei ollut tilastollisesti merkittävää vaikutusta toteutuneeseen myyntiin.

Piratismin vaikutuksista tarvittaisiinkin parempia tutkimuksia. Riippuvuussuhteita käsittelevässä tutkimuksessa tarvitaan vaihtoehtoinen hypoteesi, jonka mukaan riippuvuussuhdetta ei ole. Entä jos äänilevyjen myynnin lasku ei johdukaan piraateista, vaan kuluttajien käyttäytymisen muutoksista? Samaan aikaan kun äänitteiden myynti on laskenut, pelialasta on kasvanut kolme kertaa äänilevyteollisuuden kokoinen. Entä jos entiset äänitteiden ostajat käyttävätkin nyt aikansa pelaamiseen? Äänilevyjen soitto radiossakin on entisestään kasvanut. Eikö se enää vaikuta äänitteiden myyntiin?

Piratismin todellisten vaikutusten on toki haastavaa. Seuraavalla kerralla ajattelin vielä käydä tarkemmin läpi joitakin tunnettuja tutkimuksia aiheesta.

Tarua ja totta piratismista

Sain hiljattain käsiini amerikkalaisen virallisjulkaisun Observations on Efforts to Quantify the Economic Effects of Counterfeit andPirated Goods. suomeksi suunnilleen Havaintoja yrityksistä mitata tuoteväärennösten ja piratismin taloudellisia vaikutuksia. Raportin on tuottanut United States Government Accountability Office (GAO), joka vastaa suunnilleen Valtiontalouden tarkastusvirastoa Suomessa. Kuivan tuntuinen raportti osoittautui varsinaiseksi salapoliisikertomukseksi. GAO:n tarkastajat ovat selvittäneet, miten luotettavia virallisissa raporteissa esitetyt arviot piratismin taloudellisista vaikutuksista ovat. Osalle ei löytynyt minkäänlaista todellisuuspohjaa, mutta ne kiertävät virallisissa raporteissa ja lehdistössä täytenä totena.

Hyvä esimerkki tästä on arvio, jonka mukaan amerikkalaiset yritykset menettäisivät vuosittain 200 - 250 miljardia dollaria piratismin vuoksi. Tiedon lähteeksi on ilmoitettu liittovaltion poliisi FBI, mutta FBI ilmoitti GAO:lle, ettei sillä ole mitään tietoa luvun lähteistä tai laskutavasta, eikä se voi vahvistaa sitä. Kansainvälisen kauppakamari (ICC) on puolestaan esittänyt arvion, jonka mukaan 5 – 7 prosenttia maailmankaupasta muodostuisi piraattituotteista. Muistan nähneeni luvun myös suomalaisessa lehdistössä. Luku päätyi jopa OECD:n raporttiin, vaikka sen lähteitä ei ole voitu selvittää. Vuonna 2007 OECD sanoutuikin irti luvusta ja arvioi sen sijaan, että piraattituotteiden osuus on alle 2 prosenttia.

Kaksi prosenttia maailmankaupasta on suuri summa, mutta jos joku olettaa, että se koostuu suosikkielokuvista ja musiikista, hän on väärässä. Yhdysvaltain tullin GAO:lle esittämien laskelmien perusteella piraattituotteiden kärjessä ovat kengät ja merkkivaatteet, joiden osuus oli yli puolet. Sitten seurasivat elektroniikka, lääkkeet ja savukkeet. Median osuus kaikista piraattituotteista oli tässä arviossa vain kolme prosenttia. GAO muistuttaakin, että piratismin vaikutus eri maissa ja eri aloilla vaihtelee suuresti ja kaikkien tietojen yleistämiseen on suhtauduttava varovaisesti.

Piratismi on lainvastaista ja sen määrän arvioiminen on jo lähtökohtaisesti haastavaa. Tähän on kuitenkin olemassa erilaisia menetelmiä, alkaen tiettyjen raaka-aineiden kulutuksesta ja päätyen takavarikkojen tilastoimiseen ja kuluttajakyselyihin. Jos tutkijat ilmoittavat arvioiden pohjana käyttämiensä lukujen lähteet sekä laskutavat, käyttäjä voi itse arvioida lukujen luotettavuutta. GAO valittaa kuitenkin, etteivät teollisuuden intressijärjestöt useinkaan voi tai halua esittää näitä tietoja esittämistään luvuista.

Vaikka piratismin laajuus tunnettaisiinkin, sen taloudellisten vaikutusten arvioiminen on toinen ongelma. Julkisuudessa näkee usein arvioita, joissa piraattituotteiden (enemmän tai vähemmän luotettavasti arvioitu) määrä on kerrottu tuotteiden vähittäiskauppahinnalla ja sen jälkeen todetaan tuottajien menettäneen vastaava summa. Suomessa jopa tuomioistuimet näyttävät käyttäneen tätä menetelmää. GAO huomauttaa kuitenkin, että taloustieteen näkökulmasta on erittäin epätodennäköistä, että kaikki piraattituotteita ostaneet kuluttajat olisivat hankkineet vastaavan laillisen tuotteen. Empiiristen tutkimusten perusteella on yleensä päädytty kertoimiin, jotka ovat huomattavasti alhaisempia. Jos suhde on 0,1, kymmenen piraattituotetta syrjäyttää yhden laillisen.

Vielä hankalampaa on arvioida piratismin kokonaisvaikutuksia talouteen ja työllisyyteen. Useimmat GAO:n haastattelemat asiantuntijat valittivat, ettei tähän ole luotettavia menetelmiä. GAO muistuttaa myös, että taloustieteen näkökulmasta piratismilla voi olla myös myönteisiä vaikutuksia. ”Jos halutaan arvioida piratismin nettovaikutuksia, negatiivisten vaikutusten ohella on otettava huomioon positiiviset. Vaikka yksi haastattelemamme asiantuntija katsoikin, ettei piratismilla ole talouteen mitään myönteisiä vaikutuksia, toiset asiantuntijat totesivat, että myönteisiä vaikutuksia on olemassa ja ne olisi myös otettava huomioon. Positiivisista vaikutuksista on kuitenkin vähän tutkimuksia…”

Jos ajatus piratismin myönteisistä vaikutuksista kokonaistalouteen tuntuu yllättävältä, voidaan esimerkiksi ajatella, että väärennettyjen cd-levyjen suosio kasvattaisi laillisten cd-soitinten kysyntää.

Piratismi ja tuoteväärennökset ovat vakava ongelma. Jos Suomessa tilaa internetistä Viagraa, voi syyttää pelkästään itseään, mutta on maita, joissa väärennettyjä lääkkeitä löytyy apteekistakin. Piratismi on kuitenkin niin monimutkainen asia, että päätöksenteon pohjana pitäisi olla mahdollisimman luotettavaa tietoa sen laajuudesta ja vaikutuksista. On huolestuttavaa, jos jopa virallisiin tilastoihin päätyy lukuja, jotka tarkemmin tutkittaessa osoittautuvat tuulesta temmatuiksi. Jos se on näin helppoa, alan ymmärtää, miksi Eurokriisi syntyi…

 

 

 

 

Hyvitysmaksu työllistää tuomareita

Kiitos kaikille, jotka antoivat palautetta hyvitysmaksun ongelmia käsittelevästä kirjoitussarjastani. Päätin omistaa vielä muutaman päivän asian tutkimiselle. Hyvitysmaksusta löytyy yllättävän paljon aineistoa, se työllistää eri maissa tuomareita ja Euroopassa on ainakin yksi lakiasiantoimisto, lontoolainen Bird and Bird, jolla on jo hyvitysmaksujuttuihin erikoistunut osasto.

Hyvitysmaksu peritään kopiointiin soveltuvien laitteiden ja välineiden ostajilta sillä perusteella, että heidän oletetaan tekevän yksityiseen käyttöönsä kopioita suojatusta aineistosta. Tämän taas oletetaan aiheuttavan vahinkoa tekijöille. Vaikka hyvitysmaksun logiikkaa voidaan arvostella, se toimi selkeästi silloin kun maksun pääkohteina olivat äänikasetit, joille tallennettiin musiikkia radiosta.

Tekniikan kehittyessä hyvitysmaksun rajat ovat hämärtyneet. Ongelmat johtuvat ainakin osittain siitä, että maksua koskeva direktiivi on moniselkoinen. Maksun kohteet ja taso vaihtelevat eri maissa.  Maksujen jakoperusteista on vaikea löytää tietoa. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuoreet ratkaisut täsmentävät kuitenkin direktiiviä, ja huomaan että minun olisi pitänyt tukia ne tarkemmin. Suomessa  1984 käyttöön otettu kasettikorvaus oli tekijänoikeuslakiin liitetty apurahajärjestelmä. Ratkaisuista selviää, että vuoden 2001 direktiivi on aivan muuta. Vaikka Suomen tekijänoikeuslain hyvitysmaksua koskevat kohdat ovatkin pääosin samat kuin vuonna 1984, niiden merkitys on täysin muuttunut. Nykyinen hyvitysmaksu on tekijän yksinoikeuden laajennus. Hyvitysmaksujen jakamisesta ”tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin” ei puhuta mitään.

Tuomioistuimen ennakkoratkaisu asiassa Padewan v. SGEA koski espanjalaisen tekijänoikeusjärjestön oikeutta periä myyjältä hyvitysmaksu laitteista, jotka oli tarkoitettu yritysten käyttöön. Thuiskopie v. Opus Supplies koski alankomaalaisen oikeusjärjestön oikeutta periä maksu Saksassa toimivalta yritykseltä, joka harjoitti postimyyntiä Alankomaihin. Kysymykset olivat näennäisesti suppeita, mutta perusteluissa tuomioistuin esittää selkeän tulkinnan hyvitysmaksun tarkoituksesta.

Tuomioistuimen mukaan vuoden 2001 direktiivi laajensi tekijöiden, esiintyvien taiteilijoiden ja tuottajien yksinoikeutta koskemaan yksityistä kopiointia. Oikeudenomistajilla on yksinoikeus sopia kopioinnista. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin sallia kopioinnin, jos ottavat käyttöön hyvitysmaksun. Se on korvaus vahingosta, joka tekijöille aiheutuu suojattujen teosten kopioimisesta yksityisiin tarkoituksiin. Käyttäjien saamasta hyödystä, joka oli vanhan kasettikorvauksen tärkein peruste, ei direktiivissä tai tuomioissa sanota mitään.

Hyvitysmaksu näyttäisi olevan samantapainen tekijänoikeudellinen pakkolisenssi kuin korvaus äänitteiden julkisesta esittämisestä. Tekijät eivät voi kieltää kopiointia, mutta heillä on oikeus korvaukseen. Järjestelmät eroavat kuitenkin siinä suhteessa, että hyvitysmaksu peritään myyjiltä, joiden oletetaan vyöryttävän maksu edelleen laitteiden käyttäjien maksettavaksi. Näin toteutuu tuomioistuimen mukaan tasapaino tekijöiden ja käyttäjien intressien välillä: ne jotka käyttävät teoksia, maksavat niille, joiden teoksia he käyttävät. Hyvityksen oikeutettuja ovat kaikki, joilla on lain mukaan oikeus teoksiin tai tallenteisiin,  mukaan luettuina tuottajat ja yleisradioyhtiöt. Korvauksia ei voi rajoittaa vain oman maan tekijöille.

Direktiivissä tai tuomioissa ei oteta kantaa siihen, minkä suuruinen maksun tulisi olla. Sama koskee myös julkisesta esittämisestä maksettavia korvauksia, jotka nekin vaihtelevat suuresti. Suomessa äänilevyjen radioinnista maksettavista korvauksista on väännetty kättä korkeimmassa oikeudessa asti. Ei näistä tuomiostakaan löydy mitään sääntöä korvauksen suuruudelle. Tuomioistuin on kuullut molempia osapuolia ja päätynyt sitten johonkin summaan, jonka laskuperusteita ei ilmoiteta.

Jos hyvitysmaksu on tekijänoikeuden laajennus, tästä seuraa mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Maksu on ”itsenäinen unionin oikeuden käsite”, se koskee unionissa tuotettuja teoksia ja tallenteita. Vastavuoroisuussääntöjen mukaan se ei koske unionin ulkopuolella, esimerkiksi Yhdysvalloissa tuotettua aineistoa. Eivät suomalaiset radioasematkaan maksa korvauksia amerikkalaisten levyjen soittamisesta, koska Yhdysvallat ei anna meille vastaavaa suojaa. Jos hyvitysmaksun perusteena on kopioiden määrä tai kopioinnin aiheuttama vahinkoa, laskelmista on vähennettävä EU:n ulkopuolella tuotettu aineisto.

Padawan-ratkaisu nostaa myös esiin kysymyksen, miten realistinen Markus Leikolan ehdotus ”kolmen korin” hyvitysmaksusta oli. Maksun laajentaminen tallennuspalveluihin mahtuu selvästi direktiivin raameihin. Sen sijaan Leikolan ehdottama sisällöntuottajilta perittävä maksu tuskin menisi läpi yhteisöjen tuomioistuimessa, ellei direktiiviä muuteta. Eiväthän sisällöntuottajat tuota  kappaleen valmistamiseen tarkoitettuja koneita, laitteita tai tarvikkeita. Opetusministeriö on jo ilmoittanut, ettei Leikolan ehdotusta toteuteta, joten kysymys jää retoriseksi.

Espanja siirtyy budjettirahoitukseen

Padewan-ratkaisussa Euroopan yhteisöjen tuomioistuin totesi, että Espanjan hyvitysmaksu oli direktiivin vastainen, koska se perittiin myös yrityskäyttöön myydyistä laitteista. Ratkaisu on täysin yksiselitteinen. Maksun periminen laitteista, koneista ja tarvikkeista, jotka on selvästi varattu muuhun tarkoitukseen kuin yksityiskäyttöön tapahtuvaan kopiointiin ei ole yhteensopivaa direktiivin kanssa. Tuomioistuin palautti asian takaisin Barcelonan alueoikeuteen, mutta Espanjan hallitus teki omat johtopäätöksensä. Hyvitysmaksujen periminen lopetettiin Espanjassa vuoden 2012 alusta ja hallitus lupasi hoitaa hyvityksen budjetista tarkoitukseen osoitettavalla määrärahalla.

(Suomessa yrityksillä on jo lain mukaan oikeus saada hankkimistaan laitteista takaisin maksamansa hyvitysmaksu. Järjestelmää on pidetty kankeana, mutta se täyttää direktiivin vaatimukset ja toimii niin kauan, kun palautuksen hakijoiden määrä on pieni. Harva pienyritys viitsii hakea palautusta muutamasta DVD-levystä. Mutta jos hyvitysmaksu ulotetaan koskemaan tietokoneita ja puhelimia, palautuksen hakijoita tulee olemaan lähes miljoona, siihen on oikeutettu jokainen taksimies ja kampaamo, joka maksaa laskunsa verkkopankissa.)

Nyt Espanjasta on saatu tietoja siitä, miten budjettirahoitus käytännössä toimii. Hallitus on osoittanut tarkoitukseen viisi miljoonaa euroa. Se on huomattavasti vähemmän kuin Suomen vuotuinen hyvitysmaksukertymä, ja Espanja on sentään huomattavasti suurempi maa. Riippumattomia tuottajia edustavat EUROCINEMA ja IMPALA pitävät summaa ”naurettavana” ja vaativat palaamista entiseen järjestelmään. Keskustelu hyvitysmaksusta jatkuu siis Espanjassakin.

Alankomaat ei pääse eroon hyvitysmaksusta

Alankomaat on Ruotsin ja Saksan ohella yksi niistä maista, joissa tekijänoikeusasiat ovat nousseet päivänpolitiikkaan. Alankomaiden hallitus jäädytti vuonna 2007 hyvitysmaksut sen aikaiselle tasolle, ja myöhemmin oikeusministeri ilmoitti, että maa aikoo kokonaan luopua hyvitysmaksusta. Kaikki eivät olleet tyytyväisiä. Hyvitysmaksuja kannattava euroedustaja Emine Bozkurt tiedusteli EU:n komissiolta, onko suunnitelma direktiivin vastainen. Sisämarkkinakomissaari Michael Barnier ilmoitti, että EU harkitsee toimenpiteitä, jos Alankomaat ryhtyy poistamaan hyvitysmaksua.

Tällä välin esittäviä taiteilijoita edustava NORMA haastoi Alankomaiden valtion oikeuteen tuloista, jotka se on menettänyt, kun hyvitysmaksuja ei ole peritty mp3-soittimista ja ulkoisista kovalevyistä. Maaliskuussa haagilainen tuomioistuin katsoi, että nämä laitteet kuuluvat direktiivin mukaan hyvitysmaksun piiriin ja määräsi valtion maksamaan NORMAlle korvauksia. Valtio on valittanut korkeimpaan oikeuteen, mutta päätöstä odotetaan aikaisintaan ensi vuonna. Oikeusministeriö on nyt ilmoittanut, että järjestelmä uudistetaan vuoden 2013 alusta.

En ymmärrä hollantia niin paljon, että voisin seurata maassa käytyä tekijänoikeusdebattia. Olisi mielenkiintoista tietää, mihin seikkoihin Alankomaiden valtio vetosi oikeudessa puolustaessaan kantaansa. Katsoiko se, ettei direktiiviä tarvitse noudattaa, vai väittikö se, etteivät uudet laitteet aiheuta vahinkoa? Millaista näyttöä väitteiden tueksi esitettiin?

Britannia ei edes harkitse hyvitysmaksua

Iso-Britannia ei ole koskaan ottanut hyvitysmaksua käyttöön. Alankomaiden ratkaisun jälkeen jotkut kommentoijat ihmettelivätkin, voisivatko maan tekijänoikeusjärjestöt haastaa samalla tavalla kruunun oikeuteen.

Eivät voi, sillä Britannia noudattaa direktiiviä kirjaimellisesti. Direktiivin pääsääntö on, että kaikki yksityinen kopiointi edellyttää oikeudenomistajien lupaa – paitsi sellainen, josta on vain vähäistä haittaa. Britanniassa yksityinen kopiointi on kiellettyä, joten asia on järjestyksessä. Jos oikeudenomistajat haluavat, ne voivat ryhtyä myymään kopiointiin oikeuttavia lisenssejä tai haastaa lain rikkojia oikeuteen. Lakiasiantoimisto Bird & Bird toteaa näin:  ”UK copyright law does not provide for private copying and similar end-user copying exceptions and there is no levy system in the UK. Therefore, acts such as copying music onto an MP3 player for private purposes infringe copyright, although right holders have not taken any action to prevent such infringement.”

Kaikesta päätellen maksuja ei edes suunnitella. Hallitus on ilmoittanut Hargreavesin komitean ehdotusten mukaisesti, että se aikoo laajentaa oikeutta yksityiseen kopiointiin ilman maksuja: ”We will ensure that such an exception is sufficiently narrow so that any harm caused to copyright owners through private copying is minimised, and therefore do not intend to introduce a levy on electronic devices or blank media, such as exists in some other countries.”

Minulle ei ole täysin selvinnyt, miten britit aikovat tehdä tämän joutumatta ristiriitaan Brysselin kanssa. Todennäköisesti tässä aiotaan vedota periaatteeseen, jonka mukaan vähäistä haittaa ei tarvitse korvata. Brittiläisen politiikan tyyliin kuuluu, että mannermaalla toimivasta EU:sta ja sen direktiiveistä ei puhuta mitään hyvää. 

Olisi kuitenkin mielenkiintoista tutkia Britannian roolia direktiivin syntyvaiheissa. Miten Britannian hallitus ja brittiläisen mepit toimivatr kun tietoyhteiskuntadirektiiviä valmisteltiin? Vaikka direktiivi onkin tekijänoikeuden logiikan kannalta kristallinkirkas (ensin kielletään yksityinen kopiointi ja sitten sallitaan se määrätyin ehdoin), oli outoa tarjota jäsenmaille mahdollisuus jättäytyä Britannian tavoin järjestelmän ulkopuolelle. Jokainen ymmärtää, ettei yksityisen kopioinnin kieltämisellä ole mitään käytännön merkitystä. Oliko tämä porsaanreikä Britannian ehto direktiivin läpimenolle?

Britannian musiikkiteollisuus on ollut varsin taitava lobbaamaan tekijänoikeuslakiin haluamiaan muutoksia.  Lex Beatles eli suoja-aikojen pidentäminen 70 vuoteen palveli ennen kaikkea suurten brittiyhtiöiden etuja. Miksi musiikkiteollisuus ei ole saanut läpi hyvitysmaksua Britanniassa? Onko elektroniikkateollisuus vaikutusvaltaisempi, vai haaveileeko musiikkiteollisuus jo ajasta, jolloin kopionestojärjestelmät estävät kaiken yksityisen kopioinnin?

Varmaa kuitenkin on, että keskustelu hyvitysmaksusta jatkuu Euroopassa. En kadehdi suomalaisia päättäjiä, jotka ovat jo lykänneet järjestelmän uudistamista vuodella. Miten kehittää hyvitysmaksua siten, ettei kasvava osa kerätyistä maksuista valu ajan mittaan suurille eurooppalaisille tuotantoyhtiöille, kuten direktiivi näyttäisi vaativan?

Löytävätkö orvot teokset vihdoin kodin?

Euroopan parlamentti hyväksyi kesäkuussa direktiivin ”orpoteosten tietyistä sallituista käyttötavoista”. Jos otsikko tuntuu hämärältä, ei ole ihme. Virallisessa ruotsinkielisessä käännöksessä orpoteosten nimeksi on muuttunut ”anonyma verk”, joka tarkoittaa aivan eri asiaa. Kun keskustelin vuosi sitten direktiivistä Brysselissä muutamien euroedustajien ja heidän avustajiensa kanssa, asia näytti olevan heillekin outo. Asia konkretisoitui vasta kun kerroin että Hiski Salomaan tunnettu laulu Lännen lokari on orpoteos, jonka esittäminen on Suomessa teoriassa tekijänoikeuslain vastaista, koska sen nykyistä omistajaa ei ole pystytty selvittämään.

Kuten direktiivin johdannossa todetaan, ”tekijänoikeuden suojaamien teosten asettamiseen yleisön saataville digitaalisessa verkkokirjastossa tai -arkistossa tarvitaan ennakkolupa. Jos tekijänoikeuden haltijaa ei voida määrittää tai paikantaa, kyseisiä teoksia kutsutaan orpoteoksiksi. Tällöin tekijänoikeuden haltijalta ei myöskään saada teosten verkkoon viemiseksi tarvittavia lupia. Kirjastot tai muut laitokset, jotka julkaisevat teoksia verkossa yleisölle ilman ennakkolupaa, ovat vaarassa rikkoa tekijänoikeuksia.”

Orpoteokset eli orvot teokset ovat normaalin oikeustajun vastainen asia. Irtaimen omaisuuden voi helposti menettää. Jos löydän puiston penkiltä kultakellon, saan sen omakseni, jos omistaja ei ole kolmen kuukauden kuluessa lunastanut sitä löytötavaratoimistosta. Tekijänoikeus ei häviä, vaikka oikeudenomístajat eivät millään tavoin huolehtisi siitä. Teoksilla ei ole löytötavaratoimistoa. Vuonna 1912 julkaistu sanomalehtikirjoitus voi olla edelleen suojattu, jos sen kirjoittaja on ollut pitkäikäinen. Jos kirjoittaja ei ole ollut ammattilainen ja hänellä on lisäksi ollut tavallinen nimi, nykyisten omistajien selvittäminen voi olla täysin mahdotonta.

Orpoteokset ovat tekijänoikeudellinen umpikuja, josta ei aikaisemmin ollut suurta haittaa. Kukaan ei ole joutunut vankilaan Lännen lokarin esittämisestä. Hiski Salomaa oli poikkeus, hän kuoli New Yorkissa lapsettomana ja varattomana vuonna 1957, eikä hänen pesäänsä koskaan selvitetty. Taloudellisesti merkittävien teosten perijät pitävät huolta oikeuksistaan, tiedot löytyvät tekijänoikeusjärjestöjen rekistereistä. Tilanne on kuitenkin muuttunut. Kun suoja-aikoja on pidennetty, unohdettujen teosten määrä on kasvanut. Samaan aikaan suurten historiallisten kokoelmien digitoiminen on tullut mahdolliseksi. Vaikka laki antaa kirjastoille tiettyjä oikeuksia kopioiden tekoon, julkaiseminen vaatii aina oikeudenomistajan luvan. Rangaistukset ovat koventuneet: ennen tekijänoikeusrikokset olivat asianomistajarikoksia, nyt yleisen syytteen alaisia.

Yhdysvalloissa orpoteosten määrää on tutkittu systemaattisesti, ja kirjastojärjestöjen tutkimuksissa on todettu yli 30 % ennen vuotta 1964 julkaistuista teksteistä ”orvoiksi”. Pohjana on otos kaikesta kirjastoaineistosta lehtiartikkelit mukaan luettuina; luvussa ei ole aineisto, jonka suoja-ajan on todettu päättyneen. Suomessa tällaisia selvityksiä ei ole koskaan uskallettu tehdä. Ongelma on suurin Itä-Euroopan maissa, joissa miljoonia ihmisiä kuoli tai katosi maailmansodassa ja sen jälkeen. Heidän joukossaan oli tekijöitä, joiden perunkirjoitukset jäivät tekemättä.

Orpoteosdirektiivi ei ole löytötavaralaki, joka mitätöisi unohtuneiden teosten oikeudet. Direktiivi koskee vain kirjastoja ja arkistoja. Kotiseutuyhdistys, joka julkaisee uutena painoksena paikkakunnan historiasta kertovia orpoja kirjoituksia, saattaa edelleenkin syyllistyä rikokseen. Kirjastoilta vaaditaan, että ne ovat huolellisesti yrittäneet löytää teosten oikeat omistajat. Tietyt teoslajit jäävät kokonaan direktiivin ulkopuolelle. Jos oikeudenomistajat myöhemmin tulevat esiin, orpoteosstatus peruuntuu. komission alkuperäinen ehdotus oli vielä suppeampi, mutta parlamentti sai direktiiviin mukaan pieniä laajennuksia. Kyseessä on siis pieni askel, mutta kuitenkin alku.

Suomen hallitus on suhtautunut orpoteosdirektiiviin varauksellisesti ja eduskunta tyrmäsi sen kokonaan. Tähän on myös asiallisia syitä. Orpoteosdirektiivi ei ratkaise sitä ongelmaa, miten suuria määriä loppuunmyytyjä mutta edelleen suojattuja teoksia voidaan julkaista verkossa järkevällä tavalla. Suomessa on jo kollektiivisopimuksilla laajennettu kirjastojen oikeuksia tietyissä tapauksissa, ja hallitus pelkäsi, että direktiivi rajoittaisi jäsenvaltioiden oikeuksia kansallisiin ratkaisuihin.

Sivistysvaliokunnan kannanotto on kuitenkin fundamentalistisuudessaan raju: ”Valiokunta ei voi hyväksyä myöskään sitä, että tunnetun mutta tavoittamattomissa olevan henkilön teokset voitaisiin ottaa käyttöön lupaa hankkimatta ja korvauksetta. Tätä ei mahdollista myöskään vuoden 2001 tietoyhteiskunnan tekijänoikeusdirektiivi, jossa määritellään tekijän yksinoikeuteen sallitut rajoitukset. Ehdotetun direktiivin soveltamisala tulisikin rajata vain teoksiin, joiden tekijä on tuntematon.” Miksi tavoittamattomissa olevat tekijät tarvitsevat näin vahvan suojan, kun direktiivi palauttaisi oikeudet jos he vain astuvat esiin? Onko parempi, jos luvan myöntää tekijänoikeusjärjestö, joka ei edusta tekijää eikä voi tilittää hänelle senttiäkään?

Orpoteosdirektiivi elää nyt omaa elämäänsä. Komission ja parlamentin jälkeen se tulee vielä ministerineuvoston hyväksyttäväksi. Jos Suomi kaataa siellä direktiivin eduskunnan tahdon mukaisesti, teemme ikävän tempun Itä-Euroopan maille, jotka tarvitsevat sitä ihan oikeasti. Suomi tekisi myös karhunpalveluksen eurooppalaisille tutkijoille, sillä kansallisten lakien perusteella avattuja nettiarkistoja ei voi näyttää naapurimaissa, joissa laki on toinen.

Erikoisinta orpoteosten historiassa onkin se, miten vaikeaksi ne ovat osoittautuneet. Orpoteosten ”vapauttaminen” palvelisi ainoastaan informaation vapautta, on vaikea kuvitella miten kukaan pystyisi tekemään niillä bisnestä.Yhdysvalloissa orpoteospoikkeusta on yritetty saada aikaan vuosikaudet. Suomen hallitus ehdotti jo parikymmentä vuonna sitten tekijänoikeuslakiin vastaavaa pykälää, mutta se kaatui eduskunnassa kustantajien vastalobbaukseen. Orpoteosten ongelmaa on vähätelty ja tekijänoikeusjärjestöt ovat silmät kirkkaina ilmoittaneet, ettei niiden tiedossa ole mitään orpoja teoksia. Rakentavia ratkaisuja ei ole esitetty.