Hyvitysmaksu poistuu – halpenevatko laitteet?

Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu poistui vuoden vaiheessa. Tarkemmin sanottuna hyvitysmaksu on edelleen olemassa, mutta tästä lähtien vastaava korvaus tekijöille maksetaan suoraan valtion budjetista. Laitteiden valmistajilta maksua ei siis enää peritä, joten laitteiden hintojen pitäisi vastaavasti laskea.

Mistään öljyn hinnan tapaisesta romahduksesta ei toki ole kysymys. Yhden teran ulkoisesta kovalevystä hyvitysmaksu on ollut 18 euroa ja tavallisesta tallentavasta digiboksista 25 euroa (tallennuskapasiteetti 500 gigaa). C-kasettien hinnan pitäisi laskea 30 senttiä ja VHS-kasettien noin euron, jos niitä jostakin vielä löytyy. Vuonna 2014 voimassa olleet hinnat löytyvät hyvitysmaksutoimiston sivuilta.

Koska maksu on peritty tukkuportaasta, kestää jonkin aikaa ennen kuin se tulee näkyviin kaupan hyllyillä, mutta ennen pitkää sen pitäisi näkyä alentuvina hintoina. Kun inflaatiokin on negatiivinen, valmistajilla ei pitäisi olla paineita hintojen nostoon. Jos hyvitysmaksun poisto ei vuoden mittaan mitenkään näy hinnoissa, joku on vetänyt välistä.

Kulttuurin tekijöiden kannalta muutos on myönteinen. Hallintokulut vähenevät ja jaettava summa nousee. Vaikka olenkin ajoittain suhtautunut hyvitysmaksun logiikkaan kriittisesti, rahat ovat menneet hyviin tarkoituksiin.

Uudesta järjestelystä huolimatta yksityisestä kopioinnista joudutaan edelleen tekemään tutkimuksia. Ei ole itsestään selvää, miten korvaukset pitäisi jakaa esimerkiksi musiikin ja elokuvien tekijöiden kesken – lähtökohtana pitäisi olla tieto siitä, mitä suomalaiset todella kopioivat. Medioiden pirstoutuessa tämän selvittäminen alkaa olla haastavaa. 

Kemppinen

Jukka Kemppinen on juuri täyttänyt 70 vuotta ja tullut aikuiseksi. Onneksi olkoon!

Suomi on pieni maa. En voi väittää kuuluvani Jukan lähipiiriin, mutta vuosien mittaan tiemme ovat sivunneet niin usein, että lyhyt muistelu on paikallaan. Muistaakseni tapasin Kemppisen ensi kerran joskus 60-luvun lopulla. Olin tehnyt muutamia lehtijuttuja sarjakuvista ja Jukka halusi tietää, aionko kenties kirjoittaa aiheesta kirjan. Kun vastasin kieltävästi, hän vaikutti helpottuneelta. Kohta markkinoille ilmestyikin Kaukorannan ja Kemppisen Sarjakuvat, erinomainen sarjakuvan historia. Sitä seurasi pian antologia Sarjakuvan maailmat.  Ne olivat mukana antamassa potkua Suomen sarjakuvaseuralle, Puupää-palkinnoille ja sarjakuvan nousulle muiden taidemuotojen rinnalle.

Hesarin syntymäpäiväjutusta voi lukea Kemppisen keskeiset ansiot: kirjailija. hovioikeudenneuvos, professori ja tietysti myös Suomen tuotteliain ja arvostetuin blogisti. Jotakin voi kuitenkin lisätä. Kauan sitten Kemppinen julkaisi myös useita hyvät arvostelut saaneita runokokoelmia - ehkä niistä voisi saada ainakin e-uusintapainokset? Muistaakseni hänen lukuisiin ansioihinsa kääntäjänä kuului myös Barbapapa-kirjojen suomenkielisen asun luominen.

Juristina Kemppisen erikoisalana on tekijänoikeus ja muut immateriaalioikeudet. Kun 1980-luvulla juristipiireissä alkoi levitä käsitys, jonka mukaan tekniikan nopea kehitys oli murentamassa tekijänoikeuksia ja johtaisi luovan työn tuhoon, Kemppinen kuului niihin verraten harvoihin ääniin, jotka muistuttivat, ettei asia ole ihan näin yksinkertainen. Tänään tiedämme, että hän oli oikeassa. Piratismi oli hankala ilmiö, mutta se pani myös liikkeelle uusia, tuottoisia kulttuuriteollisuuden haaroja - esimerkkinä vaikkapa YouTube ja Spotify. Jos olisimme pystyneet kaksikymmentä vuotta sitten näkemään tämän kehityksen selvemmin, olisimme ehkä pystyneet muovaamaan lainsäädäntöä paremmin sellaiseen suuntaan, että se suojaisi myös pieniä tekijöitä suuria toimijoita vastaan.

Syntymäpäiväsankareille on tapana ojentaa lahjoja, mutta tällä kertaa pyytäisin itse sellaista. Blogien kirjoittaminen on hieno juttu, mutta voisko Kemppiseltä vielä toivoa kirja, jossa hän tarkastelisi kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta tekijänoikeuksien kehitystä Internetin aikakaudella? Kukaan muu Suomessa tuskin pystyy vastaavaan.

Kadonnutta musiikkia etsimässä

Harry Orvomaa (1927 – 1990) oli tunnettu levytuottaja ja Scandia-Musiikki Oy:n toimitusjohtaja. Hänen löytöjään olivat Brita Koivunen, Laila Kinnunen, Reijo Taipale, Danny, Johnny ja monet muut. Orvomaa oli myös innokas äänilevyjen keräilijä. Hän lahjoitti vuonna 1985 mittavan 78 kierroksen levyjen kokoelmansa Suomen äänitearkistolla, jonka perustajajäseniin hän kuului. Kokoelman pääosa koostui jazzista, mutta lahjoitukseen kuului Orvomaan lapsuudenkodista peräisin olevia jiddishinkielisiä levytyksiä toista maailmansotaa edeltävältä ajalta.

Jazzlevyt on luetteloitu ajat sitten, mutta ryhdyin vasta hiljattain tutkimaan arkiston varastossa seisoneita juutalaisia levyjä. Oivalsin vasta nyt, että suomella ja jiddishillä on paljon yhteistä. Molemmat olivat 1800-luvun alussa väheksyttyjä rahvaan kieliä, joilla ilmestyi lähinnä hengellistä kirjallisuutta. Vuosisadan puolivälissä molemmista tuli kirjallisia kieliä. Samoihin aikoihin kun Aleksis Kivi odotti Nummisuutareiden pääsyä näyttämölle, nuori kirjailija nimeltä Abraham Goldfaden viimeisteli ensimmäistä näytelmäänsä Iasissa, Romaniassa. Kivestä tuli suomalaisen näytelmäkirjallisuuden isä, Goldfadenista jiddishinkielisen. Bergbom perusti vuonna 1872 Suomalaisen teatterin, josta sittemmin tuli Kansallisteatteri. 

Juutalaisilla ei ollut valtiota, mutta kaikkiin vähänkin merkittäviin kaupunkeihin Itä-Euroopassa syntyi juutalaisia teattereita. Goldfadenin ensimmäinen näytelmä Di mumeh Soseh (Susanna-täti) sai satoja seuraajia. Hän perusti ensimmäisen teatterinsa Bukarestiin ja toimi myöhemmin mm Odessassa, Harkovassa, Lembergissä (nykyisessä Lvivissä), Pariisissa ja lopulta New Yorkissa.

Jiddishinkielisen teatterin kukoistus sattui samaan aikaan kun äänilevyn nousu. Teatterit esittivät laulunäytelmiä, näyttelijät tulkitsivat lauluja levylle. Levyille tallennettiin myös kuuluisien kanttoreiden esityksiä ja klezmer-tanssimusiikkia. Englantilainen tutkija Michael Aylsworth on laskenut, että yksinomaan Lembergissä toimineen Gimpelin teatterin näyttelijät tekivät vuosien mittaan ainakin 600 levyä. Teatterin tarina on luettavissa Der Yidisher Gramofon –nimiseltä sivustolta.

Juutalaisten levyjen julkaiseminen jatkui vilkkaana toiseen maailmansotaan saakka. Esimerkiksi Varsovassa toiminut Sirena –yhtiö julkaisi paljon jiddishinkielistä musiikkia (tunnettu Dallapé-orkesteri kävi myös levyttämässä Sirenan studiolla). Toiminta katkesi holokaustiin. Sodan jälkeen jiddishinkielisiä lauluja on levytetty pääasiassa Yhdysvalloissa. Ainakin puolet ennen maailmansotaa tuotetuista jiddishinkielisistä levyistä näyttää hävinneen, loput ovat hajallaan monissa yksityisissä ja julkisissa kokoelmissa.

Kun kuuntelee Michael Aylsworthin kokoamaa CD-levyä Gimpelinteatterin näyttelijöiden levytyksistä, oivaltaa nopeasti, että tässä on suuri musta aukko Euroopan kulttuurihistoriassa. Itä-Euroopan juutalaiset teatterit toimivat sata vuotta sitten eräänlaisena populaarimusiikin piilaaksona, joka koulutti suuren määrän näyttelijöitä, säveltäjiä ja sanoittajia ja tuotti tuhatmäärin lauluja, jotka ovat jääneet populaarimusiikin yhteiseen muistiin. Esimerkiksi ”Chaveh” näytelmästä ”Jud in Rumänien”, jonka Sam Schilling –niminen näyttelijä levytti Lembergissä vuonna 1906, on jo putkahtanut kaksi kertaa esiin suomen kielellä. Matti Jurva levytti sen vuonna 1938 nimellä ”Senga”. Olavi Virran tulkinnassa vuonna 1959 laulun nimeksi oli muuttunut ”Eva” (tekijätkin ovat tietysti vaihtuneet, vaikka sävelmä on sama). Monet Gimpelin näyttelijät vierailivat myös Yhdysvalloissa ja veivät ja toivat mukanaan musiikkia. Broadwayn ja Hollywoodin menestys maailmansotien välisenä aikana oli myös suurelta osin eurooppalaisten emigranttien ansiota.

Tärkeimmät juutalaisten ja jiddishinkielisten levyjen kokoelmat ovat nykyisin Yhdysvalloissa, mutta niissä on pääasiassa Amerikassa tuotettuja levyjä. Näytteitä kokoelmista voi kuunnella vaikkapa Florida Atlantic Universityn Judaica music collection –sivustolta. Euroopasta ei vastaavaa arkistoa löydy, aineisto on hajallaan . Orvomaan kokoelmassakin saattaa olla levyjä, joita ei ole säilynyt missään muualla. Kokoelman inventointi on alkanut.

Europeana Sounds tulee

Musiikin suoratoistopalvelut ovat tulleet ryminällä. Spotify ja kilpailijat ovat musiikkiteollisuuden nopeimmin kasvava sektori, ja Spotifyssa on yhtiön oman ilmoituksen mukaan 20 miljoonaa äänitettä. Vaikka luvussa onkin jonkin verran ilmaa, määrä on kunnioitusta herättävä. Moni kysyy jo, tarvitaanko erillisiä ääniarkistoja ja musiikkikirjastoja. Kaikkihan on jo verkossa?

Kaikki musiikki ei kuitenkaan ole vielä verkossa. Mitä kauemmas historiassa mennään taaksepäin, sitä vähemmän musiikkia suoratoistopalveluista löytyy. Tämä on aivan ymmärrettävää: kuluttajien kiinnostus kohdistuu ennen muuta ajankohtaisen musiikkiin. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Jo ennen vuotta 1925 maailmassa oli ilmestynyt lähes puoli miljoonaa äänilevyä, joista verkossa on vain pieni osa. Suoratoistopalveluista löytyvän musiikin kattavuudessa on musiikin lajien, maiden ja aikakausien mukaan suuria eroja.

Toinen ongelma on, että suoratoistopalveluissa musiikkia koskevan informaation, hienosti sanottuna metadatan taso vaihtelee suuresti. Parhaimmillaan se on niukkaa, huonoimmillaan täysin virheellistä. Kukaan ei tarkasta ja ylläpidä tietokannasta löytyviä tietoja. Varsinkin klassisessa musiikissa sama sävellys voi esiintyä lukemattomilla nimillä. Verratkaa vaikkapa Kansalliskirjaston Viola-musiikkitietokannasta löytyviä tietoja niihin tietoihin, jotka samoista levyistä löytyvät Spotifysta. Ammatillisesti hoidettuja musiikkiarkistoja tarvitaan edelleen.

Kaupallisiin suoratoistopalveluihin verrattuna musiikkikirjastot ja -arkistot ovat avautuneet hitaasti verkkoon. Yksi tunnetuimmista on Yhdysvaltain kongressin kirjaston ylläpitämä ”kansallinen jukebox”, jossa on kuunneltavissa yli 10,000 äänitettä vuotta 1925 edeltävältä ajalta. Kirjojen digitointiin verrattuna äänitteiden digitointi on kuitenkin jäljessä. Suomen Kansallisessa digitaalisessa kirjastossa on luettavissa jo yli 150 000 kirjaa, äänitteitä on alla tuhat. Sama tilanne on Euroopan kirjastojen yhteisessä hakuportaalissa Europeanassa.

Nyt monet Europeanassa mukana olevat maat ovat päättäneet korjata tilanteen. Europeana Sounds on EU:n rahoittama, kolme vuotta kestävä hanke, jonka tavoitteena on nostaa Europeanan kautta kuunneltavissa olevien äänitteiden määrä miljoonaan. Hankkeen budjetti on yli kuusi miljoonaa euroa. Projektia vetää Richard Ranft British Librarysta, ja siinä ovat mukana Alankomaiden, Ranskan, Saksan, Itävallan, Tanskan ja Latvian kansalliskirjastot sekä eräitä pienempiä musiikkiarkistoja Irlannista ja Kreikasta. Latvian kansalliskirjasto on jo avannut oman äänilevyarkistonsa verkkoon.

Europeana Soundilla on omat verkkosivut, jotka on suunnattu lähinnä tavallisille verkkosurffajille. Siellä on makupaloja mukana olevien arkistojen kokoelmista – tällä hetkellä etualalla ovat tietysti joululaulut. Projektin viralliset dokumentit löytyvät Europeana Pro –sivuilta.  

Näistä asiakirjoista käy ilmi, mihin Europeana Soundsia tarvitaan. Vaikka Euroopan kirjastoissa ja arkistoissa on miljoonia äänitteitä, ne eivät ole yhtä helposti tutkijoiden ja muiden asiakkaiden saatavilla kuin esimerkiksi kirjat. Syy ei tietenkään ole vain kirjastojen: äänitteiden käyttöön liittyvät tekniset ja tekijänoikeudelliset kysymykset ovat huomattavasti hankalampia kuin kirjojen. Mutta musiikin suoratoistopalvelut ovat jo ratkaisseet nämä kysymykset, kirjastot voivat ottaa niistä oppia.

Tarkoituksena ei tietenkään ole, että musiikkiarkistot ryhtyisivät kilpailemaan Spotifyn ja kumppaneiden kanssa tarjoamalla samaa aineistoa. Siinä ei olisi mitään järkeä. Pikemminkin voidaan ajatella, että tulevaisuudessa päästäisiin molempia osapuolia hyödyttävään yhteistyöhön. Arkistoissa on kuitenkin paljon sellaista aineistoa, jota tuskin koskaan löytyy kaupallisista palveluista. Äänien maailma on laajempi kuin pelkkä musiikki, jossa siinäkin on vielä paljon tekemistä: kansanperinnettä, radio-ohjelmia, luonnon ääniä, suullista historiaa.

Alkuvaiheessa Europeana Soundsia vetävät länsieurooppalaiset kansalliskirjastot. Pohjoismaista on mukana vain Tanska. Hankkeeseen voivat kuitenkin liittyä kaikki eurooppalaiset ääniarkistot, jotka haluavat julkaista kokoelmiaan verkossa. Tie on auki myös pienemmille arkistoille.

Suomikin siirtää hyvitysmaksun budjettiin

Opetusministeriö julkaisi 17.11. lyhyen tiedotteen, jonka otsikkona oli ”Lainauskorvauksiin tulossa reilu korotus”. Kysymys on jo vakiintuneesta korvauksesta, joka maksetaan (lähinnä kotimaisille) kirjailijoille siitä, että heidän teoksiaan on lainattu kirjastoista. Korvaussumma nostetaan vuositasolla neljästä kahdeksaan miljoonaan. Ministeri Piia Viitasen mukaan tekijät saavat lainauksesta nyt aikaisempaa kohtuullisemman korvauksen  

Tiedotteen lopussa kerrottiin myös lyhyesti, että vuoden 2015 talousarvioon esitetään uutta 11 miljoonan määrärahaa yksityisen kopioinnin hyvitysjärjestelmää varten.

Tämä on melkoinen uutinen - ainakin sille (hyvin pienelle) asianharrastajien ryhmälle, joka on seurannut hyvitysmaksujärjestelmän kehitystä 1980-luvulta saakka. Alun perin hyvitysmaksuja perittiin c- ja vhs-kaseteista, joilla kopioitiin enimmäkseen radio- ja televisio-ohjelmia. Maksu perittiin siis kuluttajilta, jotka tekivät kopioita. Ne, jotka ostivat eniten tyhjiä kasetteja, maksoivat myös eniten. Korvauksien jako perustui suurelta osin Yleisradion ohjelmatietoihin. Ne joiden levyjä oli soitettu eniten, saivat myös suurimmat korvaukset.

Vuosien mittaan järjestelmä on muuttunut yhä sumeammaksi. C-kasetteja ei enää ole, niiden tilalle on tullut suuri määrä laitteita ja järjestelmiä, joita käytetään kopiointiin ja moneen muuhunkin tarkoitukseen. Tekijänoikeusjärjestöt ja elektroniikkateollisuus ovat jo pitkään käyneet sotaa siitä, mihin laitteisiin hyvitysmaksu tulisi ulottaa. EU:n direktiivistä ei ole paljon apua: se määrää vain, että oikeudenhaltijoiden on saatava sopiva hyvitys, jos jäsenvaltio sallii yksityisen kopioinnin. Yksityiskohdista päättäminen on jätetty kunkin valtion harkintaan. Tämä on poikinut EU:n tuomioistuimeen lukuisia riitajuttuja, kun jompikumpi osapuoli on ollut tyytymätön kansallisiin ratkaisuihin.

Espanjan valtio kyllästyi ensimmäisenä jo pari vuotta sitten riitoihin, kun EU-tuomioistuin pakotti sen uudistamaan järjestelmänsä. Maan syntinä oli se, ettei hyvitysmaksuja palautettu yrityskäyttöön myydyistä laitteista (kuten Suomessa tehdään). Espanjan hallitus päätti ryhtyä maksamaan hyvitysmaksut valtion budjetista. Suomi on nyt siis päättänyt edetä Espanjan viitoittamalla tiellä.

Julkaistusta tiedotteesta ei käy tarkemmin ilmi, miten ja milloin päätetty muutos toteutetaan. Eduskunnan on ensin hyväksyttävä vuoden 2015 budjetti. Sen jälkeen joudutaan ilmeisesti muuttamaan tekijänoikeuslain ja –asetuksen hyvitysmaksua koskevat kohdat. Alentavatko elektroniikkakauppiaat jo myynnissä olevien laitteiden hintaa sinä päivänä kun hyvitysmaksu poistuu? En oikein jaksa uskoa tähän, mutta ajan mittaan hinnat toivottavasti laskevat, kun hyvitysmaksuja ei enää eritä kuluttajilta vaan suoraan veronmaksajilta.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Espanjan tekijänoikeusjärjestöt ovat valittaneet EU:n tuomioistuimeen hyvitysmaksujen siirtämisestä budjettiin. Järjestöt väittävät, että Espanjan ratkaisu on direktiivin vastainen, koska yhteys kopioiden tekijöiden ja maksun välillä katoaa. Kaikki veronmaksajathan eivät tee kopioita. Järjestöjä hiertää kuitenkin enemmän se, että budjettirahoitukseen siirtymisen yhteydessä korvausten taso laski roimasti. Ilmeisesti ne eivät kuitenkaan ole uskaltaneet valittaa tuomioistuimeen pelkästään hyvityksen sopivasta määrästä: tästä ei ole ennakkotapauksia.

Suomessa tuskin tarvitsee pelätä, että hyvitysmaksuissa kävisi samalla tavoin kuin autoverossa, jossa EU-tuomioistuin pakotti Suomen muuttamaan systeemiä. Elektroniikkateollisuus ei ainakaan valita, kun se pääsee eroon työläästä hyvitysmaksujen perinnästä. Tekijänoikeusjärjestöillä ei myöskään ole aihetta valittaa, kun maksu nousee vuoden 2013 6,7 miljoonasta 11 miljoonaan. Tulee kuitenkin olemaan mielenkiintoista nähdä, mihin uusi raha ohjataan. Av-tuotantoon, musiikkituotantoon, henkilökohtaisiin tilityksiin tai johonkin muuhun? Kuka päättää jakosuhteesta? Kirjallisia teoksiakin kopioidaan, ainakin jonkin verran, mutta tähän saakka ne ovat jääneet korvausjärjestelmän ulkopuolelle. EU:n tuomioistuimen aikaisempien tulkintojen mukaan osa rahoista voidaan ohjata ”tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin”, mutta osa on mahdollisuuksien mukaan maksettava niille, joiden teoksia on todella kopioitu. Tämänkään selvittäminen ei ole aivan yksinkertaista. 

YouTube aloittaa musiikin suoratoistopalvelun

Kuten useimmat varmasti jo ovat huomanneet, Google käynnistää maanantaina (17.11.) seitsemässä maassa uuden musiikin suoratoistopalvelun. YouTube Music Keyn betaversio julkistetaan Yhdysvalloissa, Britanniassa, Irlannissa, Espanjassa, Italiassa, Suomessa ja Portugalissa. Spotify, Deezer ja muut jo toimivat palvelut saavat nyt kovan kilpailijan.

”Digitaalinen musiikki” on jo kauan ollut ääniteteollisuuden nopeimmin kasvava ala. Suuret levy-yhtiöt ovat hankkiutuneet verkkopalveluiden osakkaiksi ja taiteilijat ovat enimmäkseen olleet tyytyväisiä – korvausten suuruudesta on valitettu, mutta pois jääneitä on ollut vähän, viimeksi Taylor Swift, jonka levyjä ei suoratoistopalveluista löydy. Kilpailu on kuitenkin kovaa, ja kuluttajilla on monia vaihtoehtoja. Viime vuonna maksullisilla suoratoistopalveluilla oli koko maailmassa vain muutamia kymmeniä miljoonia asiakkaita.

Maailmalla Googlen uusi palvelu on ollut suuri uutinen. Myös epäileviä ääniä on kuulunut. YouTube Music Key maksaa suunnilleen yhtä paljon kuin Spotify ja muut vanhat toimijat. Mitä Googlella on sellaista, jota Spotifylla ei ole?

Lehdistötiedotteiden mukaan YouTube tarjoaa käyttäjilleen 30 miljoonaa musiikkikappaletta, Spotify 20 miljoonaa. Tällä tuskin on merkitystä. Olen jo aikaisemmin todennut, ettei Spotifyssä oikeasti ole 20 miljoonaa eri musiikkikappaletta. Suuret luvut tulevat osittain siitä, että samat esitykset löytyvät moneen kertaan, kun ne on julkaistu monilla eri albumeilla. Merkittävää kilpailuetua voi toki syntyä, jos jompikumpi palvelu pystyy hankkimaan yksinoikeuden hyvin suosittujen taiteilijoiden levytyksiin.

YouTube Musicin ja Spotifyn toimintatavoissa on kuitenkin eräitä mielenkiintoisia eroja. Spotifyn päätuotteena on musiikin suoratoisto. Se hankkii musiikin esitysoikeudet levy-yhtiöiltä ja tekijänoikeusjärjestöiltä ja sopii näiden kanssa korvausten suuruudesta. Se ei myy äänitiedostoja eikä tarjoa musiikkivideoita.

YouTube ja Google puuhaavat monenlaista. Googlella on musiikkikauppa, YouTube on kasvanut suureksi näyttämällä eri tahoilta haalittuja videoita. Palvelussa on jo kuunneltavissa ilmaiseksi valtava määrä musiikkia, mutta tekijänoikeudellisesti se toimii harmaalla vyöhykkeellä. YouTube ei pääsääntöisesti hanki tarjolla olevan musiikin esitysoikeuksia oikeudenomistajilta, vaan toimii ainoastaan palvelun tarjoajana. Oikeuksien selvittämisestä vastaavat (tai käytännössä eivät vastaa) palvelun käyttäjät, esimerkiksi nimimerkki Enska888, joka on ladannut YouTuben Leif Lindgrenin laulaman tangon Liljankukka, jolla on jo 356775 kuuntelukertaa.

Jos ja kun Liljankukka soisi Spotifyssa 350000 kertaa, Lindgren sekä Kärjen ja Helismaan perikunnat saisivat jo pienen tilin. Sen sijaan YouTube ei tietääkseni ole maksanut tästä oikeudenomistajille senttiäkään. Vastuu on nimimerkki Enska888:lla.

Samaan aikaan kun Suomessa on metsästetty näyttävästi piraatteja, Googlea ja YouTubea on kohdeltu silkkihansikkain. Olisi ollut helppoa poimia YouTubesta tuhat ilman lupaa sinne ladattua ikivihreää suomalaista sävelmää ja vaatia palvelua poistamaan ne. Enskan nimi ja osoitekin olisi voitu selvittää. Näin ei ole tapahtunut. Luultavasti tämä on ollut viisasta. Munivaa kanaa ei pidä tappaa, ja ajan mittaan YouTube Music Key saattaa jopa munia oikeudenomistajille kultamunia.

Tulevaisuus näyttää, käykö näin. On mielenkiintoista seurata, miten Googlen muut nyt musiikkipalvelut kehittyvät. Analyytikot ovat varoittaneet, että suoratoistopalvelu syö Googlen musiikkikaupan tuottoa. Mutta miten käy YouTube ilmaiselle musiikkitarjonnalle sen jälkeen kun maksullinen palvelu on päässyt vauhtiin. Löytyykö Liljankukka ilmaisesta YouTubesta vielä parin vuoden kuluttua? Google on aina valittanut, ettei se pysty valvomaan kaiken sivustoillaan tarjolla olevan aineiston tekijänoikeuksia. Ehkä se ei olekaan niin vaikeata?

Saavatko valtiot maksaa hyvitysmaksuja?

Uusi EU-komissio on aloittanut työnsä. Kunhan komissio on saanut hoidetuksi talouskriisin ja Britannian jäsenyyden, pöydällä on pitkä listä edelliseltä komissiolta kesken jääneitä tekijänoikeuskysymyksiä. Viime vuosina uusien linjanvetojen luominen on käytännössä kuitenkin luisunut EU:n tuomioistuimelle.

Syy tähän löytyy siitä, että EU:ssa tekijänoikeuslainsäädäntö on harmonisoitu vain osittain. Tällä hetkellä on olemassa kolmen tyyppisiä säännöksiä. Joissakin asioissa, esimerkiksi suoja-ajoissa, on yksiselitteinen direktiivi. Kaikki EU-maat ovat sitoutuneet noudattamaan niitä, eikä suoja-ajoissa ole tulkitsemisen varaa. Sitten on direktiivejä, jotka ovat niin moniselitteisiä, että jäsenvaltioille on jätetty paljon tulkinnan varaa niiden soveltamisessa. Hyvä esimerkki tästä on korvaus yksityisestä kopioinnista. Jäsenmailla on velvollisuus luoda tekijöitä varten korvausjärjestelmä, mikäli ne sallivat yksityisen kopioinnin. Käytännön toteutus on kuitenkin jätetty kunkin valtion harkintaan, mistä on ollut seurauksena pitkä rivi oikeusjuttuja EU:n tuomioistuimessa, kun osapuolet ovat asettaneet kyseenalaiseksi kansallisten tuomioistuinten ratkaisut. Kolmanneksi on asioita, jotka eivät lainkaan kuulu EU-tekijänoikeudet piiriin. Tällaisia ovat esimerkiksi moraaliset oikeudet ja työsuhdetekijänoikeus.

Tekniikan nopean kehityksen vuoksi tekijänoikeusasioista on tullut aidosti vaikeita. Kukaan ei viisitoista vuotta sitten olisi pystynyt ennustamaan tarkasti kaikkea sitä, miten tekniikka on sen jälkeen muuttunut (tietoyhteiskuntadirektiivi on vuodelta 2001). EU-tuomioistuimessa on ollut lukuisia juttuja, joissa käsitellään piratismia, verkko-operaattorin vastuuta, linkittämistä ja muita vastaavia asioita. Tuomioistuimen ratkaisut löytyvät netistä, ja niitä on kommentoitu laajalti. Minua kiinnosti kuitenkin tapaus, jossa tuomioistuin otti kantaa kirjastojen oikeuteen digitoida kirjoja ja tarjota digitoitua aineistoa asiakkaittensa käyttöön kirjaston sisällä (C-117/13 Technische Universität Darmstadt v Eugen Ulmer KG). Saksalainen kustantaja Ulmer oli haastanut oikeuteen Darmstadtin teknillisen korkeakoulun kirjaston, joka oli digitoinut sisäiseen verkkoon asiakkaittensa luettavaksi Ulmerin kustantaman kirjan. Kustantajan mielestä kirjaston olisi pitänyt ostaa useampia kappaleita kirjaa. EU-tuomioistuin totesi kuitenkin, että jäsenvaltiot voivat antaa kirjastoille oikeuden digitoida kirjoja. Kirjasto voitti jutun.

Suomen näkökulmasta tässä ei ole mitään uutta. Tekijänoikeuslaissa on jo yksityiskohtaiset säännökset kirjastojen ja arkistojen oikeudesta digitoida kirjoja ja muita suojattuja teoksia. EU-tuomioistuin katsoi kuitenkin, että kirjastot voivat myös tarjota asiakkailleen mahdollisuuden tehdä digitoiduista teoksista kopioita muistitikulle ja tulostaa ne myöhemmin paperille. Kyse on silloin yksityisestä kopioinnista, joka on sallittua, jos muistitikuista peritään yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu – kuten esimerkiksi Suomessa. Vaikka tässä tapauksessa kysymys oli kirjallisista teoksista, periaatteessa ratkaisu näyttäisi koskevan kaikkia teoslajeja. Tämä herättää ajatuksia vaikkapa Kansallisen audiovisuaalisen instituutin palveluiden kehittämisestä.

Ratkaisua odottamassa on vielä useita juttuja, joilla on merkitystä kaikille EU-maille. Copydan Båndkopi (C-463/12) on tanskalaisen tuomioistuimen pyytämä ennakkoratkaisu, jossa pyritään täsmentämään yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun perusteita. Milloin kopioinnista aiheutuva haittaa on katsottava niin pieneksi, ettei hyvitysmaksua tule periä? Miten on toimittava, jos laitteita (esimerkiksi älypuhelimia) käytetään pääasiassa muihin tarkoituksiin kuin kopiointiin? Tästä asiasta on jo EU:n julkisasiamiehen Cruz Villalonin lausunto, mutta tuomioistuin ratkaisua joudutaan vielä odottamaan.

Tuomioistuimen käsittelyssä on myös toinen hyvitysmaksua koskeva asia, jossa ovat vastakkain Espanjan valtio ja paikalliset tekijänoikeusjärjestöt. Muutama vuosi sitten EU-tuomioistuin totesi Espanjan silloisen hyvitysmaksujärjestelmän direktiivin vastaiseksi, koska maksuja perittiin myös yrityskäyttöön myydyistä tallennusvälineistä. Espanjan valtio kyllästyi jatkuviin riitoihin ja päätti ryhtyä maksamaan hyvitysmaksut valtion budjetista. Tekijänoikeusjärjestöt eivät olleet tyytyväisiä, sillä niiden mielestä hyvitysmaksuihin varattu summa oli liian pieni. Valituksen perusteena ei kuitenkaan ole korvauksen suuruus, vaan muodolliset seikat: tuomioistuin joutuu ratkaisemaan, onko hyvitysmaksujen korvaaminen suoraan jonkin valtion budjetista sopusoinnussa direktiivin kanssa.

Käytännössä hyvitysmaksut muodostavat melko pienen osan tekijänoikeuden rahavirroista. Tekniikan kehittyessä on tullut yhä hankalammaksi päättää, mistä laitteista hyvitysmaksuja tulisi kerätä. Espanjan päätös siirtää maksu kaikkien veronmaksajien maksettavaksi poistaa perinnästä ja maksujen palautuksista aiheutuvat hallinnolliset kulut. Se ei kuitenkaan poista kysymystä siitä, mikä olisi hyvitysmaksun oikea taso.

Espanjan tapaus on jo yhdeksäs hyvitysmaksua koskeva asia, joka on päätynyt Euroopan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Tämä osoittaa, että nykyisen direktiivin sanamuoto on vanhentunut ja liian tulkinnanvarainen. Jos hyvitysmaksujärjestelmää halutaan edelleen kehittää, uuden komission pitäisi rohkeammin uudistaa sitä. Miten maksu voidaan käytännössä periä pilvipalveluista, joihin talletetaan yhä enemmän aineistoa? Vai onko Espanjan ratkaisu tulevaisuudessa sittenkin ainoa realistinen vaihtoehto, jonkinlainen tv-maksun tapainen maksu, joka peritään kaikilta veronmaksajilta riippumatta siitä, tekevätkö he kopioita muistitikulle, pilveen tai paperille?