Kuka omistaa radiotaajuudet?

Tiedotusvälineet kertoivat viikko sitten, että viestintäviraston suunnitelmat myydä nopeiden 4G- laajakaistaverkkojen taajuudet eniten tarjoaville operaattoreille ovat pahasti epäonnistuneet. Virasto tuli laatineeksi huutokaupalle niin monimutkaiset säännöt, että siitä tuli ikiliikkuja. Huutajat pantiin nyt kuukaudeksi jäähylle, huutokauppa jatkuu lokakuussa uusilla säännöillä.

Miksi taajuuksia ylipäänsä myydään? Kaikkien taajuushuutokauppojen isä on Nobel-palkittu  taloustieteilijä Ronald Coase. Monikaan ei tainnut huomata, että Coase kuoli viime viikolla 102-vuotiaana lähes samaan aikaan kun taajuushuutokauppa keskeytettiin Suomessa. Vuonna 1959 julkaisemassaan artikkelissa The Federal Communications Commission Coase katsoi, että yleisesti hyväksytty tapa jakaa radiotaajuudet viranomaisten harkinnan mukaan oli taloudellisesti tehoton. Taajuudet pitäisi myydä eniten tarjoaville, jolloin korkeimmat tarjoukset tekisivät ne yritykset, jotka pystyvät hyödyntämään taajuuksia tehokkaimmin.

Coasen ajatuksia on viime vuosina hyödynnetty yleisesti matkapuhelintaajuuksien jaossa. Suomi on ollut lähes viimeinen maa Euroopassa, jossa taajuudet on jaettu operaattoreille ilmaiseksi pelkän kauneuskilpailun eli viranomaisharkinnan perusteella. Suomen osalta huutokauppojen käynnistämistä ovat ehkä hidastaneet katkerat kokemukset vuodelta 2001, jolloin valtionyhtiö Sonera hukkasi kolme miljardia euroa ostamalla Saksasta taajuuksia, joilla ei sitten ollutkaan käyttöä (Coasen näkökulmasta tämä oli aivan oikein, tällä tavoin taitamattomat yritykset karsiutuvat markkinoilta). Saksan näkökulmasta huutokauppa onnistui mainiosti. Mutta viestintäviraston vaikeudet osoittavat, ettei taajuushuutokauppojen järjestäminen ole teknisesti aivan yksinkertaista.

Coase käsitteli artikkelissaan lähinnä kaupalliseen radiotoimintaan tarkoitettujen taajuuksien käyttöä. Siihen aikaanhan ei matkapuhelimista edes haaveiltu. Radiotaajuudet ovat kuitenkin osa laajempaa kokonaisuutta, sähkömagneettista spektriä, jota nykyisin hyödynnetään lukemattomiin eri tarkoituksiin langattomista mikrofoneista avaruustutkimukseen. Sähkömagneettinen spektri on rajallinen luonnonvara siinä missä vesi tai mineraalitkin, kaksi radioasemaa ei voi samaan aikaan lähettää ohjelmaa samassa paikassa samalla taajuudella.

Yksikään maa ei kuitenkaan voi yksin päättää taajuuksien jaosta, sillä sähkömagneettiset aallot eivät kunnioita rajoja.  Taajuuksien käytöstä sovitaankin Kansainvälisessä televiestintäliitossa ITU:ssa, jossa ovat mukana kaikki maat. Ensin sovitaan yleisesti taajuusspektrin jaosta televisiolle, puhelinliikenteelle, sotilasilmailulle, avaruustutkimukselle ja satoihin muihin tarkoituksiin. Sen jälkeen taajuudet jaetaan jäsenvaltioiden kesken. Vasta tämän jälkeen maat voivat jakaa saamiaan taajuuksia parhaaksi katsomallaan tavalla.

Jos Coasen idea vietäisiin loppuun saakka, ITU:n pitäisi säännöllisin väliajoin huutokaupata koko taajuusspektri uudelleen. Jos tällä välin olisi syntynyt uutta, taloudellisesti attraktiivista teknologiaa, esimerkiksi Suomessa autojen keskuslukituksessa käytetyt taajuudet voitaisiin myydä kiinalaiselle satelliittikanavalle. Suomalaiset saisivat ohjelmoida avaimensa uudelle, halvemmalle taajuudelle. Näin pitkälle tuskin koskaan edetään. On myös vaikea nähdä, miten vaikkapa sotilasilmailun tarvitsemat taajuudet voitaisiin huutokaupata eri maiden kesken.

Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että taajuuksien huutokauppaamisessa voisi monissa tapauksissa olla järkeä. Voisiko sitä laajakaistaverkkojen lisäksi soveltaa myös radio- ja televisiotaajuuksiin? Kaupallisten radio- ja televisiotaajuuksien jaossa on ollut huvittavia piirteitä, kun hakijat ovat luvanneet viisi hyvää ja kuusi kaunista, jotka eivät sitten olekaan toteutuneet, kun luvat on myönnetty. Huutokauppa olisi paljon reilumpaa. Ongelmana kuitenkin on, miten julkisen palvelun tarvitsemat taajuudet jaettaisiin, olisivatko ne kilpailun ulkopuolella?

On mielenkiintoista pohtia, mitä taajuuksien muuttuminen maksulliseksi merkitsisi radion tulevaisuudelle. Nykyisinhän suurin osa radiokanavista tarjoa kuluttajille lähes samanlaista palvelua kuin musiikkia netissä striimaavat yhtiöt, esimerkiksi Spotify. Molemmat joutuvat maksamaan musiikin tekijöille samalla tavoin, mutta toinen media maksaa käyttämistään taajuuksista, toinen ei. Mitähän Coase sanoisi, jos eläisi?

EU:n tuomioistuin pohtii hyvitysmaksua

Hyvitysmaksu on EU:n direktiiviin perustuva maksu, joka peritään eräiden tallentamiseen soveltuvien laitteiden myynnistä sillä perusteella, että ostajat ehkä käyttävät niitä yksityisten kopioiden tekemiseen tekijänoikeudellisesti suojatusta aineistosta. Maksu on korvaus ”tunnistamattomien teosten todennäköisestä käytöstä”. Periaate on älyllisesti niin haastava, että olen pelkästä mielenkiinnosta seurannut pitkään hyvitysmaksujärjestelmän kehitystä.

 

Niin kauan kun hyvitysmaksun tärkeimpänä kohteena olivat äänikasetit, oli aika helppoa olettaa, että niitä käytettiin radiossa soitetun musiikin tallentamiseen. Rahat jaettiin radion teosto-raporttien perusteella. Mutta tekniikan kehittyessä on käynyt epäselväksi, mitä todellisuudessa kopioidaan, ja samalla on kärjistynyt keskustelu siitä, mihin laitteisiin hyvitysmaksu voidaan ulottaa. Voidaanko se periä älypuhelimista, vaikka suurin osa laitteiden ostajista luultavasti käyttää niitä vain puhumiseen? Eri EU-maissa asia on ratkaistu hyvinkin eri tavoin, mikä taas johtaa ongelmiin, kun laitteita myydään vapaakaupan periaatteiden mukaisesti maasta toiseen.

Nämä kysymykset ovat poikineen EU:n tuomioistuimeen useita juttuja, joissa tuomarit ovat joutuneet tulkitsemaan direktiiviä. Heinäkuussa annetussa tuomiossa osapuolina olivat maksujen keräämisestä Itävallassa vastaava Austro-Mechana GmbH ja useissa EU-maissa toimiva postimyyntiliike Amazon. Viimeksi mainittu oli pelkästään puolen vuoden aikana myynyt 1,8 miljoonan euron arvosta laitteita, joista Itävallassa olisi pitänyt maksaa hyvitysmaksu. Amazon väitti, että maksut oli jo hoidettu alkuperämaassa, eikä sen tarvinnut maksaa niitä uudelleen. Alkuperämaa saattoi olla esimerkiksi Luxemburg, jossa hyvitysmaksu on nolla euroa. Lisäksi Amazon väitti, että osa laitteista oli ehkä myyty ammattikäyttöön, jolloin hyvitysmaksua ei peritä.

Tuomioistuin ratkaisi jutun Austro-Mechanan hyväksi. Se katsoi, että hyvitysmaksu on ensisijaisesti maksettava siinä maassa, jossa laitteita todennäköisesti käytetään kopiointiin, tässä tapauksessa siis Itävallassa. Jos maksu on peritty myös lähetysmaassa, sen voi vaatia takaisin. Tuomioistuin katsoi myös, ettei Austo-Mechanan tarvitse todistaa, että laitteita on käytetty yksityiseen kopiointiin, vaan lakiin voi sisältyä tätä koskeva olettama. ”Tallennusvälineiden pelkkä kappaleenvalmistuskapasiteetti riittää nimittäin oikeuttamaan yksityistä kopiointia koskevan maksun perimisen”. Jos joku on hankkinut laitteita ammattikäyttöön, hänen on itse osoitettava se. Riittää että on mahdollisuus saada maksu takaisin.

Amazon pyrki myös horjuttamaan järjestelmän uskottavuutta väittämällä, ettei Itävallan hyvitysmaksulainsäädäntö ole direktiivin mukainen. Itävallassa hyvitysmaksuun oikeutetuilla järjestöillä on lain mukaan velvollisuus käyttää puolet maksun tuotosta sosiaali- ja kulttuurialan laitosten ylläpitoon. Amazonin mielestä kysymys ei ole direktiivin mukaisesta ”oikeudenhaltijoille maksettavasta sopivasta hyvityksestä”, jos korvauksia ei osoiteta niille, joiden teoksia on todella kopioitu.

Tämä oli aika paha kysymys, mutta tuomioistuin ei nähnyt tässäkään mitään ongelmaa. Se katsoi, että direktiivin ympäripyöreä sananmuoto antaa jäsenmaille suuren vapauden säätää, millä tavoin maksut peritään ja jaetaan, ja jätti lopullisista korvauksista päättämisen Itävallan Oberster Gerichtshofin tehtäväksi.

Suomen osalta tuomioistuimen ratkaisu ei aiheuta mitään muutoksia. Ammattikäyttöön on jo nyt mahdollista hankkia laitteita ilman hyvitysmaksua. Suomessa myös merkittävä osa hyvitysmaksun tuotoista ohjataan Itävallan tavoin yhteisiin tarkoituksiin, vaikka tästä ei olekaan säädetty tarkemmin laissa. Tuomion perusteluista löytyy kuitenkin eräitä mielenkiintoisia kannanottoja, jotka on syytä ottaa huomioon hyvitysmaksun tulevaisuutta pohdittaessa.

Kun hyvitysmaksudirektiivi tuli voimaan vuonna 2001, useissa Euroopan maissa oli jo kasettimaksujärjestelmiä, joiden taustalla oli ajatus siitä, että laajamittainen tyhjien kasettien myynti (joka oli kiistatonta) voisi aiheuttaa musiikin tekijöille taloudellisia vahinkoja (joista ei ollut kiistatonta näyttöä). Direktiivi oli kompromissi, jonka tavoitteena oli velvoittaa kaikki jäsenmaat luomaan ainakin jonkinlainen hyvitysmaksujärjestelmä. Samalla EU tuli kuitenkin muuttaneeksi tekijänoikeuden luonnetta radikaalisti.

Perinteinen tekijänoikeus lähtee yksittäisen tekijän oikeuksien suojaamisesta. Kun radiossa soitetaan Finlandia, tästä on maksettava korvaus Sibeliuksen perikunnalle. Finlandian soittokerrat kirjataan ja tilitetään pikkutarkasti. Mutta jos joku on ostanut ulkoisen kovalevyn, kuinka suuri osa maksusta pitäisi tilittää Sibeliukselle? Tekijänoikeus ei ole kulttuurikilpailu, vaan rahat pitäisi jakaa todellisen käytön mukaan. Jos kovalevyjen ostajat ovatkin Finlandian asemasta kopioineet gangsta rapiä tai saksalaisia pornofilmejä, rahat pitäisi tilittää näiden tekijöille. Ellei Euroopassa olisi jo ollut kohtalaisen hyvin toimivia tekijänoikeusjärjestöjä, jotka ovat tottuneet hallinnoimaan suuria teosmääriä, koko yhtälö olisi ollut mahdoton.

EU:n tuomioistuimen perusteluista käy selvästi ilmi, että unioni on luonut uudenlaisen kollektiivisen tekijänoikeuden, mutta jättänyt auki, miten se nivelletään tekijänoikeuden yleisiin periaatteisiin ja kansainvälisiin tekijänoikeussopimuksiin. Kuten päätöksessä todetaan, tällä hetkellä on useimmissa tapauksissa ”käytännössä mahdotonta määrittää, mistä teoksesta kappaleita on valmistettu, kuka niitä on valmistanut ja mitä välineitä tähän on käytetty.” Direktiivi kuitenkin velvoittaa jäsenvaltiot huolehtimaan siitä, että ”oikeudenhaltijat voivat jatkaa luovaa ja taiteellista työtä”. Korvausten ei tarvitse olla yksilöllisiä, vaan ne voivat olla esimerkiksi ”korvaukseen oikeutettujen hyväksi perustettuja sosiaali- ja kulttuurialan laitoksia”.

Toisaalta unionin keskeisiin periaatteisiin kuuluu myös EU-kansalaisten yhdenvertaisuus. Jäsenmaiden on kohdeltava kaikkia oikeudenomistajia samalla tavalla, sillä ”ei nimittäin olisi kyseisen hyvityksen tavoitteen mukaista, että kyseiset laitokset myöntäisivät hyvityksestä koituvan edun muille henkilöille kuin oikeudenhaltijoille tai sulkisivat sen ulkopuolelle oikeudellisesti tai sosiaalisesti oikeudenhaltijat, joilla ei ole kyseisen jäsenvaltion kansalaisuutta”.

Tästä päätöksestä näyttäisi seuraavan, että myös oikeudenhaltija Sir Paul McCartneylla pitää olla oikeus hakea Itävallasta paikkaa säveltäjien vanhainkodista, tai Suomesta apurahaa uuteen taiteelliseen tuotantoon. Ei ole syrjintää, vaikka hakemus hylättäisiin -  eiväthän kaikki hakijat saa sitä kuitenkaan. Mutta pitäisikö hakulomakkeiden olla saatavissa kaikilla EU-kielillä?

Mutta vaikka usein onkin ”käytännössä mahdotonta määrittää, mistä teoksesta kappaleita on valmistettu, kuka niitä on valmistanut ja mitä välineitä tähän on käytetty”, eräissä tapauksissa kopioinnista on varsin tarkkaa tietoa. Esimerkiksi suomalaiset tv-yhtiöt tutkivat katselun ohella myös kopiointia – eivät sen aiheuttaman haitan, vaan siitä koituvan hyödyn vuoksi. Tiedämme, että suosituimpia tv-sarjoja kopioidaan kodeissa yleisesti myöhempää katselua varten. Näitä tietoja myös hyödynnetään Suomessa korvauksia jaettaessa.  

Kaikissa EU-maissa kopioidaan yleisesti myös muiden EU-maiden kansalaisten tuottamaa aineistoa. Kaiken järjen mukaan tästä aiheutuu samanlaista vahinkoa kuin kotimaisten teosten kopioinnista. Miten EU:n yleinen tuomioistuin haluaisi hoitaa tämän kysymyksen? Tätä kukaan ei ole tuomioistuimelta vielä kysynyt, joten emme tiedä sen kantaa, mutta syrjintäkiellosta ei ole epäselvyyttä. Pitäisikö siis myös Agatha Christien saada osa Suomen hyvitysmaksutuotoista, koska hänen (suojattuihin) teoksiinsa perustuvia ohjelmia on tutkitusti kopioitu Suomessa? Mitä tapahtuisi, jos Dame Agathan perikunta veisi tätä koskevan jutun tuomioistuimeen?

Tuomioistuin ei myöskään ole vielä sanonut mitään siitä, miten korvaustaso pitäisi arvioida. Direktiivissä ja päätöksissä puhutaan ”korvausta edellyttävästä vahingosta”, mutta vähäistä haittaa ei tarvitse korvata. Hyvitysmaksujen tuotosta ei myöskään voida korvata piratismista, lamasta, radiosoitosta tai muista tekijöistä mahdollisesti aiheutuvia vahinkoja. Merkitseekö tämä, että jäsenvaltiot voivat vapaasti tehdä olettamia siitä, millainen kopiointi on haitallista? Yksityisen kopioinnin taloudellisista vaikutuksista ei ole puolueetonta tutkimusta. Mitä tapahtuisi, jos laitevalmistajat veisivät tuomioistuimen jutun, jossa väitettäisiin (joihinkin tutkimuksiin perustuen), että mitään vahinkoa ei olekaan tapahtunut?

Ken elää, hän näkee. Tällä valin EU:ssa ja monissa jäsenvaltioissa pohditaan hyvitysmaksun uudistamista, Paavo Arhinmäkikin on luvannut vuodeksi 2014 jotakin uutta. Tästä olisi hyvä jo keskustella. Olisiko ehkä parempi luopua kokonaan tekijänoikeuteen hyvin epäselvästi perustuvasta hyvitysmaksusta ja säätää sen tilalle jonkinlainen Google-vero, jonka tuotto käytettäisiin kulttuurin tukemiseen?

78 kierrosta minuutissa

Suomen jazz- ja pop-arkisto on juuri julkaissut kirjani, jonka nimi on 78 kierrosta minuutissa – äänilevyn historia 1877 – 1960. Kun pienellä kustantajalla ei ole resursseja markkinointiin, täytyy itsekin kantaa korsi kekoon.

78 kierroksen shellakkalevy oli äänilevyteollisuuden pääformaattina 1890-luvulta viisikymmenluvun puoliväliin, joten itse asiassa se eli pitempään kuin seuraavaksi tullut vinyylilevy. Monin puolin maailmaa savikiekkoja tehtiin vielä 1960-luvun lopulla, ja jopa Beatlesien levyjä ilmestyi tässä formaatissa Intiassa.

Kirjaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu savikiekkojen keräilijöille, vaan teemana on äänilevyn taloudellinen ja kulttuurihistoria. Tästä aiheesta on tullut viime vuosina niin paljon uutta tietoa, että vuonna 1990 julkaistu Äänilevyn historia on jo jokseenkin vanhentunut. Itselleni oli yllättävää todeta, miten nopeasti äänilevy levisi ympäri maailmaa heti vuosisadan vaihteen jälkeen. Uusi keksintö otettiin yhtä innokkaasti vastaan kuin tietokonepelit myöhemmin. Vuoteen 1925 mennessä EMI:n edeltäjä, Gramophone Company, oli tehnyt jo neljännesmiljoona erilaista levyä eri puolilla maailmaa, eksoottisimmat Tiibetin markkinoille. Äänilevyteollisuuden ensimmäinen kriisi oli jo vuosina 1907 – 08, jolloin levy-yhtiöitä meni ylituotannon ja laman seurauksena nurin.

Viime vuosina on myös saatu uutta tietoa äänilevyn varhaisvuosien taloudesta. 1900-luvun alussa ainoa (lähes) maailmanlaajuisesti markkinoitu musiikin laji oli ooppera, ja aikakauden parhaiten ansaitsevia äänilevytaiteilijoita olivatkin oopperalaulajat. Peter Martlandin mukaan Caruso ansaitsi vuosittain levyjensä myynnistä Euroopassa noin viisi kertaa lontoolaisen hienostolääkärin palkan. Lisäksi tulivat levymyynti Amerikassa sekä esiintymispalkkiot, joista laulajat kuitenkin saivat suurimmat tulonsa. Suurten tulojen takana ei kuitenkaan ollut miljoonien kappaleiden myynti, vaan se, että oopperalaulun ystävät olivat sata vuotta sitten valmiita maksamaan oopperalevyistä jopa kymmenen kertaa enemmän kuin rahvaanomaisemmasta musiikista.

Minua on myös kiinnostanut äänilevyn tekijänoikeudellisen aseman kehitys. Oikeusoppineiltahan vei pitkä aika päättää, kuka oli äänilevyn ”tekijä”. Oliko se levy-yhtiö, levyllä esiintyvä taiteilija tai pelkästään levytetyn kappaleen säveltäjä? Lopullisesti asia ratkaistiin vasta 1961 Rooman sopimuksessa, jossa luotiin oppi ”naapurioikeuksista”. Sen takana oli kuitenkin äänilevyteollisuuden vuonna 1933 käynnistävm kampanja, johon sisältyi lobbausta ja oikeudenkäyntejä joka puolella maailmaa. Saksassa äänilevyteollisuus voitti alimmassa oikeusasteessa, mutta hävisi seuraavassa. Löysin yllättäen kiinalaisen tutkijan Szu-Wei Chenin väitöskirjan Kiinan musiikkiteollisuudesta 1930-luvulla.

Kirjoittajan mukaan Shanghain radioasemat saivat vuonna 1935 EMI:n paikallisjohtajalta kirjeen, jossa niitä kiellettiin esittämästä radio-ohjelmissa levyjä ilman levy-yhtiöiden lupaa. Radiointia varten asemien olisi maksettava tuntuva korvaus, ja lisäksi niiden olisi joka kerta mainittava radiossa soitetun levyn tilausnumero. Kirjeessä kerrottiin myös, että vastaava järjestely oli jo vakiintunut useimmissa Euroopan maissa ja Amerikassa, mikä ei ollut täysin totta. Juttu eteni oikeuteen, ja aikanaan Kiinan korkein oikeus ratkaisi asian radioasemien hyväksi. Tämän kampanjan koko historia on vielä kirjoittamatta.

Sen jälkeen lainsäädäntö kehittynyt, ja Euroopassa radioasemat maksavat korvauksia äänilevyjen soitosta (ei kuitenkaan Kiinassa eikä Yhdysvalloissa). Äänilevyteollisuus on muutenkin kasvanut. Vuonna 1929 maailmassa myytiin arviolta 300 miljoonaa levyä, vuonna 2000 myynti oli noussut 3500 miljoonaan. Tällä välillä äänilevy oli kokenut monta kriisiä, mutta joskus historia toistaakin itseään.

Kansalaisaloite tulee eduskuntaan

Tekijänoikeuslakia koskeva kansalaisaloite on lehtitietojen mukaan kerännyt jo yli 50 000 ääntä ja tulee syksyllä eduskunnan käsittelyyn. Allekirjoitin itsekin aloitteen, vaikka en ole vakuuttunut kaikista sen yksityiskohdista. On tärkeää, että eduskunta huomaa, että tekijänoikeudet kiinnostavat suurta yleisöä ja niillä saattaa olla poliittista painoarvoa.

 

Kansalaisaloitteessa on esitetty nykyiseen tekijänoikeuslakiin useita muutoksia, joiden tavoitteena on parantaa teoksien käytettävyyttä mm opetuksen yhteydessä. Osa asioista saattaa ratketa muullakin tavalla, esimerkiksi eduskunnassa jo vireillä olevan laajennetun sopimuslisenssin kautta. Aloitteen ytimenä on kuitenkin kysymys luvattoman latauksen rangaistavuudesta: rikos vai rikkomus? Oliko oikein, että poliisi takavarikoi kymmenvuotiaan Julietten Nalle Puh-läppärin? On hieman tekopyhää todeta kansanedustaja Mikko Alatalon tavoin, että ”musiikin lataaminen omaan käyttöön ei nytkään ole rangaistavaa” (HS 24.7.). Näinhän asia on, mutta tyypillisessä piratismitapauksessa omaan käyttöön musiikkia ladannutta henkilöä ei syytetäkään tästä, vaan siitä, että hän on samaan aikaan ehkä syyllistynyt tietämättään myös musiikin laittomaan levittämiseen. Nyt nimikkeeksi tuleekin tekijänoikeusrikos, josta maksimirangaistus on kaksi vuotta vankeutta. Tämä riittää kotietsintään ja laitteiden takavarikointiin.

Hyvä katsaus tilanteeseen löytyy Helsingin Sanomissa 1.6. julkaistusta artikkelista ”Musiikkiala jahtaa satunnaisesti valittuja piraatteja”. Kiinni saatuja lataajia uhataan suurilla korvausvaatimuksilla ja lopuksi sovitaan pienemmästä korvauksesta, johon liittyy vaitiolovelvollisuus. Jos luvattomaan pysäköintiin syyllistyneitä käsiteltäisiin samalla tavalla, asiasta nousisi jumalaton haloo, mutta tekijänoikeudet ovat niin monimutkaisia, että asiat ovat vain ajautuneet tähän. Yllä oleva ei tietenkään koske henkilöitä, jotka ovat tietoisesti ylläpitäneet palvelimia, joilta on jaettu suuria määriä luvattomia aineistoja.

On hyvä todeta, ettei kansalaisaloitteessa suinkaan ehdoteta piratismin laillistamista. Asia on aidosti vaikea, se on nähty muissakin maissa. Ranskassa ongelma yritettiin ratkaista niin sanotun HADOPI-lainsäädännön avulla. Vastaavaa järjestelmää on ehdotettu Suomeenkin, mutta Ranskassa HADOPIa ollaan jo purkamassa, koska se ei toiminut toivotulla tavalla. Eri maissa kokeilluista ”kolmen varoituksen” tai ”kuuden iskun” järjestelmistä on vaihtelevia kokemuksia. Myös rangaistukset ja korvaukset näyttävät vaihtelevan suuresti maasta toiseen.

Voi olla, että järkevän ja kohtuullisen ratkaisun löytäminen osoittautuu lakiteknisestikin yhtä vaikeaksi kuin yksityinen pysäköinninvalvonta, jota tekijänoikeuksien valvonta muistuttaa. Pitää myös selvittää, miten vakavan piratismin valvonta toimii, jos ehdotettu muutos toteutetaan. Olisi kuitenkin sääli, jos asian käsittely eduskunnassa johtaisi vain vanhojen iskulauseiden toistamiseen. Ei luvattoman latauksen tarvitse olla nimenomaan rikos tai rikkomus, juristit keksivät kyllä nopeasti kolmannenkin vaihtoehdon jos näin vain päätetään. Hyvitysmaksun kehitys on hyvä esimerkki siitä, miten tekijänoikeuslakiin pystytään kehittämään tarvittaessa hyvinkin innovatiivisia virityksiä.  Opetus- ja kulttuuriministeriö voisi kantaa oman kortensa kekoon laatimalla selvityksen siitä, miten ongelma on yritetty ratkaista muissa EU-maissa, ja millaisia kokemuksia tästä on ollut.

Parasta tietysti olisi, jos ongelma ratkeaisi luonnollista tietä siten, että laillisen verkkoaineiston saatavuuden parantuessa luvatun lataaminen vähenee samassa suhteessa. Tästä on jo merkkejä.

Warner avasi arkistonsa

Warner Music Finland avasi viime viikolla lähes koko arkistonsa nettiin. Musiikinharrastajilla on nyt mahdollisuus kuunnella Spotify-musiikkipalvelun kautta useita kymmeniä tuhansia suomalaisia äänitteitä. Porttina arkistoon toimii käyttäjäystävällinen portaali, josta musiikkia voi hakea muun muassa vuosiluvun ja taiteilijan nimen mukaan. Aineistosta puuttuu klassinen musiikki, jota varten avataan myöhemmin eri palvelu.

Warner Music on Suomessa suhteellisen nuori tulokas, mutta yrityskauppojen kautta sen omistukseen on päätynyt keskeinen osa suomalaista levytuotantoa puolen vuosisadan ajalta. Suurin osa äänitteistä on peräisin Fazer Musiikilta, jonka Warner osti 1990-luvun alussa. Fazer oli siihen mennessä ehtinyt kasvaa suurimmaksi suomalaiseksi levy-yhtiöksi, jonka omistukseen oli eri vaiheissa päätynyt muun muassa Scandia-Musiikin, Levytukun, Pohjoismaisen Sähkön ja monen pienemmän yrityksen koko tuotanto.

Ajallisesti arkisto alkaa suunnilleen viisikymmenluvun puolivälistä, vinyylilevyn aikakauden alusta. Mukana on myös merkittävä määrä vanhempia äänityksiä, jotka ne on vuosien mittaan julkaistu uudelleen LP- tai CD-muodossa, mutta pelkästään 78 kierroksen ”savikiekoilla” ilmestynyt aineisto puuttuu. 1960-luvulta 1980-luvulle Warnerin arkistossa on pikaisesti laskien kolme neljäsosaa koko aikakauden suomalaisesta levytuotannosta. Tällä hetkellä Warnerin markkinaosuus Suomessa on noin 40 %, joskin sen osuus vuosittain julkaistuista levynimikkeistä on huomattavasti pienempi.

Eduskunnassa on parhaillaan käsiteltävänä tekijänoikeuslain muutos, joka merkitsee äänilevyjen suoja-ajan pidennystä viidestäkymmenestä vuodesta 70 vuoteen. Blogiani seuranneet tietävät, että olen suhtautunut tähän muutokseen tietyin varauksin. Monet ovat pelänneet, että levy-yhtiöt pitävät myynnissä vain parhaiten kaupaksi menevän osan arkistoistaan ja muuten tyytyvät makaamaan omistamansa aineiston päällä ja nostamaan radiosoitosta hiljalleen kertyvät Gramex-korvaukset. Nyt voidaan todeta, että uuteen lakiin sisältyvä ”käytä tai menetä” –pykälä toimii ainakin Warnerin kohdalla. Tämän säännöksen mukaanhan levy-yhtiöt voivat menettää yli 50 vuotta vanhempien äänitteittensä oikeudet, mikäli ne eivät pidä niitä yleisön saatavilla.

Pitkään toimineen levy-yhtiön näkökulmasta arkiston digitointi on väistämättä joskus edessä, jos yhtiö haluaa varmistaa sen säilymisen. Viisikymmentä vuotta vanhat masternauhat ovat jo elinkaarensa lopussa. Historia on kuitenkin osoittanut, etteivät kaikki levy-yhtiöt jaksa ajatella näin pitkäjänteisesti. Kysymys on siis myös kansallisesta kulttuuriperinnöstä. Julkisuudessa ei ole juuri tullut esiin, että Warnerin arkiston digitoimiseen on käytetty osittain julkisia varoja ja kopiot masternauhoista on talletettu Kansalliskirjastoon, jossa ne ovat tulevaisuudessa tutkijoiden käytettävissä paremmallakin äänenlaadulla kuin Spotifyssä.

Tässä tapauksessa siis liikeyrityksen intressit ja kansallinen kulttuuripolitiikka kohtaavat onnellisesti toisensa: molempien intressissä on, että julkaistu aineisto säilyy  ja on jatkuvasti suomalaisten käytettävissä. On mielenkiintoista nähdä, miten Warnerin kilpailijat vastaavat haasteeseen. Vaikka Warnerin arkisto onkin suurin, myös Universalin ja Sonyn omistuksessa on paljon historiallisesti merkittävää aineistoa. Esimerkkeinä voidaan mainita Love Recordsin ja Pokon tuotanto. Ja miten saadaan vanhin osa suomalaista levytuotantoa verkkoon?

Myös Yleisradion arkistossa on paljon suomalaista musiikkia, joka on yhtiön itse tuottamaa. Saadaanko nskin tavalla tai toisella kuultavaksi verkossa. Ja toisaalta -  tarvitaanko musiikkiradiota kohta lainkaan, jos verkosta on näin helppoa kuunnelle levyjä?

Piraatteja ilmassa

Marimekon kopiokankaasta on jo kirjoitettu riittävästi, mutta en malta olla laittamatta lusikkaani tähänkään soppaan. Kuvittelen asiassa käyneen näin. Suunnittelija on nähnyt vanhassa neuvostoliittolaisessa taidekirjassa kansantaiteilijan maalauksen. Hän ei ole osannut venäjää eikä ukrainaa, vaan on olettanut kuvan olevan kansanperinnettä ja siksi vapaa. Siinähän oli hieno idea uuteen kankaaseen!

Tekijänoikeus ei tunne käsitettä ”kansanperinne”. Suuri osa kansanperinteestä vain sattuu olemaan vapaata, koska teokset ovat niin vanhoja, että niiden suoja-aika on päättynyt. Tässä tapauksessa tekijä kuitenkin oli vuonna 1997 kuollut ukrainalainen Maria Primatshenko. Työ lienee peräisin 1960-luvulta.

Tapauksessa on kuitenkin monia knoppeja, jotka osoittavat että tekijänoikeus on vähintään yhtä kiehtovaa kuin sudokut. Professori Jukka Kemppinen on jo ehtinyt huomauttaa, ettei Neuvostoliitossa 1960-luvulla syntyneiden teosten nykyinen tekijänoikeudellinen status ole mitenkään itsestään selvä. Neuvostoliitto ei koskaan liittynyt Bernin tekijänoikeussopimukseen. Maalla oli bilateraaliset tekijänoikeussopimukset Itävallan ja Ruotsin kanssa, mutta ei Suomen. 1960-luvulla neuvostoliittolaisten kuvataiteilijoiden teokset olivat Suomessa vapaita, ja Marimekko olisi silloin voinut huoletta käyttää aihetta. Vuonna 1973 Neuvostoliitto liittyi sentään ns Universaalisopimukseen (Universal Copyright Convention), jonka suojataso oli jonkin verran Bernin sopimusta alhaisempi.

Sen jälkeen Neuvostoliitto on hajonnut, ja Primatsenkosta tuli ukrainalainen. Ukraina on Suomen tavoin liittynyt Bernin kansainväliseen tekijänoikeussopimukseen, joten Primatshenkon työt ovat pääsääntöisesti meilläkin suojattuja. Ei välttämättä kuitenkaan yhtä pitkään kuin suomalaisten taiteilijoiden työt: tekijänoikeuslaissa on varaus, jonka mukaan Suomi ei anna muiden maiden kansalaisille parempaa suojaa kuin mitä nämä maat antaisivat Suomen kansalaisille. Tästä syystä esimerkiksi suomalaiset radioasemat eivät maksa amerikkalaisille muusikoille Gramex-korvauksia, koska Yhdysvalloissa ei ole vastaavaa järjestelmää. Ellei Ukrainassa ole 70 vuoden suoja-aikaa suomalaisille, mekään emme anna sitä ukrainalaisille taiteilijoille.

Neuvostoliiton hajoamisen vaikutukset tekijänoikeuksiin ovat muutenkin vielä harmaata vyöhykettä. Erityisen hankalaa tämä on esiintyvien taiteilijoiden ja tuottajien kohdalla. Latviasta löytyy tuore oikeustapaus, jonka mukaan neuvostoaikana tehtyjen latvialaisten äänilevyjen tekijänoikeuksia ei voitu yksityistää, koska niitä ei tuomioistuimen mukaan ollut olemassa. Olen kysellyt balttilaisilta kollegoilta, miten asia on ratkaistu, ja kaikki vain pyörittelevät päitään.

Huvittavinta asiassa on se, että Yhdysvaltain kauppaministeriö on juuri tämän kuun alussa todennut Ukrainan olevan tekijänoikeuksien alalla maailman pahin roistovaltio – ”worst offender”. Kuvitellaanpa että Ukrainan hallitus olisi halunnut maineensa puhdistamiseksi käynnistää piraattien vastaisen kurikampanjan ja ryhtynyt takavarikoimaan lainvastaisia tuotteita. Juuri sopivasti Kiovan lentokentälle olisi laskeutunut Finnairin kone, jonka kyljessä on piraattikopio tunnetun ukrainalaisen taiteilijan työstä. Bingo!

L’exception culturelle saa uutta puhtia Ranskassa

En ole huomannut, että suomalaiset mediat olisivat vielä kommentoineen mietintöä, jonka Canal Plus-televisiokanavan entinen toimitusjohtaja Pierre Lescure jätti 13. toukokuuta presidentti Francois Hollandelle. Englanninkielisessä maailmassa ”Lescuren raportti” digitaalisen ajan kulttuuripolitiikasta on saanut melkoisesti huomiota. Oikeudenomistajia edustavat järjestöt ovat olleet pääosin tyytyväisiä, irvileuat ovat väittäneet, että tavoitteena on vain lihottaa ranskalaisia näyttelijöitä, jotka sitten häipyvät miljoonineen Venäjälle. Eniten huomiota ovat saaneet Lescuren ehdottama yhden prosentin vero älypuhelimille ja tietokoneille, sekä suunnitelmat pudottaa yksityisten piraattien maksimirangaistus 60 euron sakkoon. Teinien sijasta Ranska aikoo ryhtyä jahtaamaan niitä, jotka hyötyvät piratismista taloudellisesti.

 

Koko raporttia on syytä tarkastella Ranskan omaperäistä kulttuuripolitiikkaa vasten. Toisin kuin Suomessa, Ranskassa on kulttuuri- ja viestintäministeriö, ja viestintä nähdään olennaisena osana kulttuuripolitiikkaa. Ranskassa esimerkiksi kaikilta televisiokanavilta peritään maksu, joka käytetään kotimaisen elokuvatuotannon tukemiseen. Ajatellaan tilannetta Suomessa: ensin viestintäministeri myöntää uudelle tv-kanavalle toimiluvan, ja sen jälkeen kulttuuriministeri haluaa sen ryhtyvät rahoittamaan kotimaista elokuvatuotantoa? Ei varmasti onnistuisi. En väitä, että näin pitäisi tehdä, mutta Suomessa asia ei rakenteellisista syistä pääsisi edes harkintaan.

Raportin taustalla on yksi Ranskan kulttuuripolitiikan suurista ideoista, l’exception culturelle. EU neuvottelee parhaillaan Yhdysvaltain kanssa uudesta vapaakauppasopimuksesta.  Ranska on ilmoittanut, että taloudellisesti yhdentyvässä maailmassa kulttuurin pitää olla poikkeus, johon vapaakauppasopimukset eivät ulotu. Kysymys ei ole vain gallialaisesta snobismista, vaan Ranska on mm onnistunut kiristämään Googlelta huomattavan summan ranskalaisten kustantajien tukemiseen sillä perusteella, että Google nappaa hakukoneeseensa näiden tuottamia uutisia.

Lescuren raportti painaa lähes kaksi kiloa, ja siinä on peräti 80 kulttuurin ja viestinnän eri aloja koskevaa ehdotusta. Koko raportti on ladattavissa Ranskan kulttuuri- ja viestintäministeriön sivuilta. Oma ranskankielen taitoni ei riitä komiteamietintöjen lukemiseen, joten joudun arvioimaan sitä lehdistön kommenttien perusteella. Jos joku pystyy täsmentämään, tervetuloa mukaan.

Eniten huomiota on siis saanut Lescuren ehdottama yhden prosentin maksu älypuhelimille ja päätelaitteille (”smartphone tax” englanninkielisissä selostuksissa). Maksu täydentäisi nykyistä hyvitysmaksua ja myöhemmin korvaisi sen kokonaan. En ole kuitenkaan saanut selville (huono kielitaito), miten maksu suhtautuisi nykyiseen hyvitysmaksudirektiiviin. Olisiko kyseessä aito vero, jonka tuoton ministeriö voi jakaa harkintansa mukaan, vai sittenkin jonkinlainen tekijänoikeudellinen maksu? Varmaa kuitenkin on, että EU joutuu ottamaan tähän kantaa hyvitysmaksua uudistettaessa.

Mietinnössä ehdotetaan myös monia toimenpiteitä, joiden tavoitteena on parantaa (ranskalaisen) kulttuurin saatavuutta verkossa. Digitaalisten palveluiden verokohtelun pitää olla samanlainen kuin fyysisten tuotteiden. Äänitteiden verkkojakeluun ehdotetaan ilmeisesti eräänlaista pakkolisenssiä siltä varalta, että sopimusteitse ei päästä ratkaisuun asiasta. Uusien elokuvien jakelua verkossa helpotetaan. Nykyinen Hadopi, piratismia valvova viranomainen lakkautetaan presidentti Hollanden vaalilupausten mukaisesti ja sen tehtävät siirretään radio- ja televisiotoimintaa valvovalle viestintäneuvostolle CSA:lle.