Kuka ostaisi minulta käytetyn musiikkitiedoston ?

Kuulun ikäpolveen, jolle musiikin lataaminen tiedostomuodossa on vierasta. Kun levyt ovat hyllyssäni, ei tarvitse pelätä kovalevyn hajoamista. Jos kyllästyn niihin, voin lahjoittaa ne pois tai viedä ne tuttuun divariin ja vaihtaa muihin levyihin. Savikiekkoja voi soittaa, vaikka sähköt olisivat poikki.

Päätin kuitenkin elää ajassa ja ostaa musiikkia netistä. Hakeuduin Digi-anttilaan ja valitsin sivun ”klassinen musiikki”. Kymmenen eniten myydyn klassisen kappaleen listalta poimin numerot 8 ja 9, Maria Callasin Vissi d’arte oopperasta Tosca sekä Mikko Alatalon Suojelusenkelin. Nettikaupoissa levyt ovat aina aakkosjärjestyksessä esittäjän etunimen mukaan, Toscaa on turha etsiä P:stä. Ja Mikko Alatalon Suojelusenkeli on Netti-Anttilassa todellakin sijoitettu klassiseen musiikkiin. Suojelusenkeli maksoi nettikaupassa 1.36€ ja Callas vain euron, mikä olikin kohtuullista, koska äänite on jo vapaa. Lisäksi kymmenen senttiä pankin kuluja – ei paha. Kuitissa tuotteiden myyjäksi osoittautui SecuryCast Oy.

Nyt olen jo väsynyt kuuntelemaan kappaleita. Callas minulla on sitä paitsi jo ennestään LP-levyllä, jonka äänen laatu on mielestäni parempi. Voisinko myydä ne edelleen? Ostamani äänitteet ovat suojaamattomia mp3-tiedostoja. Toimitusehdoissa todetaan kuitenkin, että ”palvelu sisältää tekijänoikeudella, tavaramerkkioikeudella ja muilla immateriaalioikeuksilla suojattua aineistoa. Asiakkaalla ei ole ilman tekijän, oikeudenhaltijan tai SecuryCast Oy:n nimenomaista kirjallista lupaa tai Palvelussa olevaa nimenomaista ilmoitusta laajemmasta käyttöoikeudesta (esim. lehdistötiedotteet) oikeutta kopioida tai muuten hyödyntää Palvelusta saamaansa aineistoa muutoin kuin omassa henkilökohtaisessa käytössään.”

Mahtaakohan ehto olla kohtuullinen? Voiko se koskea myös aineistoa, jonka tekijänoikeudet ovat jo vanhentuneet? Kahdesta äänitiedostosta saisin niin vähän, että tienaan summan nopeammin laittamalla keittiön nurkassa odottavat tyhjät limupullot kierrätykseen. Tiedostojen jälleenmyynti askarruttaa kuitenkin muitakin. Yhdysvalloissa on parhaillaan vireillä oikeusjuttu, jossa ratkaistaan, voiko yhtiö nimeltä Re-Digi ryhtyä myymään edelleen laillisesti ostettuja, käytettyjä mp3-musiikkitiedostoja. Re-Digi ilmoittaa olevansa The World's First Pre-Owned Digital Marketplace. Vastapuolena jutussa on Universal Musicin hiljattain ostama EMI Music, joka katsoo, etteivät nettikaupasta musiikkia ostaneet olekaan ostaneet yhtään mitään - asiakkaat ovat ainoastaan lunastaneet lisenssin kuunnella EMI:n äänitteitä.

Yhdysvaltain tekijänoikeuslaki poikkeaa jonkin verran meikäläisestä. Euroopasta ei vastaavia ratkaisuja vielä löydy, mutta Euroopan tuomioistuimen tuore ratkaisu jutussa Oracle vs UsedSoft Gmbh antaa ymmärtää, että ainakin käytettyjen tietokoneohjelmien kauppa saattaa olla laillista, sanoipa tuotteen alkuperäinen myyjä mitä tahansa. Saattaa siis olla mahdollista, että Suomeenkin syntyy joskus Huuto.netin kaltainen käytetyn digimusiikin kauppapaikka.

Itse asiassa pitäisi olla myös äänitetuottajien edun mukaista, että heidän tuotteillaan on jälleenmyyntiarvo. Laillisesti ladatun musiikin arvo nousisi, jos sen voisi halutessaan myydä eteenpäin. Kuinka paljon olisit valmis maksamaan uudesta autostasi, jos tietäisit, ettei sillä ole  vähän käytettynä mitään arvoa ?

Suoja-ajat pitenevät

Äänilevyjen suoja-ajat pitenivät tämän vuoden alussa 50 vuodesta 70 vuoteen. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että vuonna 1962 julkaistujen äänilevyjen tekijänoikeudellinen suoja-aika on juuri päättynyt, mutta vuonna 1963 julkaistujen levyjen suoja jatkuu vielä kahdellakymmenellä vuodella eli vuoden 2033 loppuun. ”Jatkoaikaa” saavat mm Brita Koivusen Saavissa on reikä, Eino Grönin Kohtalon tango sekä The Soundsin Emma. Suomen lainsäädännössä pidennys ei vielä näy, mutta koska EU hyväksyi asiaa koskevan direktiivin vuonna 2011, asia tulee meidänkin eduskuntamme käsiteltäväksi ennen vuoden loppua.

Suoja-ajan pidennystä perusteltiin aikoinaan mm sillä, että taiteilijoiden pitää saada nauttia esitystensä tuotoista elinaikansa loppuun saakka. Vasta-argumenttina todettiin, että pidennyksen vuoksi suuri määrä levytyksiä saattaa lukkiutua vielä kahdeksi vuosikymmeneksi levy-yhtiöiden holveihin, jos tuottajat eivät julkaise uudelleen vanhoja äänitteitä eivätkä anna muidenkaan tehdä sitä. Taloudellisesti kysymys ei ole suurista asioista. Kauppojen hyllyiltä löytyy vähän vanhoja äänitteitä, riippumatta siitä onko suoja-aika voimassa tai ovatko ne jo vapaita. Radiosoitoista kaikkien yli 50 vuotta vanhojen levyjen osuus on yhden prosentin luokkaa. Eino Grönin tulot eivät juuri riipu siitä, säilyykö Kohtalon tango suojattuna vai ei. Suurempi merkitys pidennyksellä on niille yhtiöille, jotka omistavat pääosan vanhemmista suomalaisista levyistä - nehän saavat mm puolet levyjen soitosta  kertyvistä Gramex-tuloista.

Tällä hetkellä suoja-ajan pidennystä valmistellaan kaikissa EU-maissa, ja esimerkiksi Britannian Intellectual Property Office on käynnistänyt julkisen konsultaation. Uudistuksen pääpiirteet on lyöty lukkoon direktiivissä, mutta yksityiskohdissa on vielä hiomista. Direktiiviin sisältyy ”use it or lose it” –periaate, joka on herättänyt keskustelua. Säännön tarkoituksena on varmistaa, että levy-yhtiöt ryhtyvät todella julkaisemaan uudelleen levyjä, joiden suoja pitenee. Jos näin ei tapahdu, taiteilijoilla on mahdollisuus saada levyn oikeudet itselleen. Miten tämä käytännössä tapahtuisi, on kuitenkin vielä epäselvää. Pitääkö taiteilijoiden toimia yhdessä, vai voiko jokainen erikseen toimia asiassa?

Nyt on käynyt selväksi, ettei myöskään ole yksiselitteistä onko levy saatavissa vai ei. Sony julkaisi viime joulukuussa sadan kappaleen painoksen Bob Dylanin vuonna 1962 tekemiä julkaisemattomia äänityksiä. Tarkoituksena oli turvata, ettei niiden suoja päättyisi vuoden 2012 lopussa. Nyt julkaisuvuodeksi tuli 2012 ja äänitteet pääsivät pidennetyn suojan piiriin. Pientä painosta perusteltiin sillä, ettei sen haluttu kilpailevan Dylanin tuoreen albumin Tempestin  kanssa. Mutta mitä nykymaailmassa vaaditaan, että äänite täyttää direktiivin julkaisuehdon, jos levy-yhtiö ei jostakin syystä halua panostaa uudelleenjulkaisuun, mutta haluaa kuitenkin istua oikeuksien päällä. Riittääkö että levy on ollut viikon ajan ostettavissa paikallisella valuutalla nettikaupasta Burkina Fasossa?

Tämäkin saattaa olla vain teoreettinen ongelma. Esimerkiksi Warner Music Finland on julkisuudessa luvannut julkaista lähiaikoina koko vanhan ohjelmistonsa verkkokaupassa. Sadan kappaleen Dylan-julkaisu antaa kuitenkin ajatuksen aihetta.

YouTuben ja GEMAn neuvottelut katkenneet Saksassa

YouTube on kaikkien tuntema yhteisöpalvelu, jonka sivuilta löytyy valtava määrä käyttäjien lataamaa musiikkia ja videoita. Joukossa on sekä tuottajien itse julkaisemia promoja että aineistoa, jonka julkaisemiseen ei ole hankittu asianmukaisia lupia. YouTube katsoo, että vastuu lupien hankkimisesta on aineiston tallentajilla, vaikka se itse myy mainostilaa aineiston yhteyteen.

GEMA on saksalaisten säveltäjien tekijänoikeusjärjestö, joka vastaa meidän Teostoamme. Järjestöllä oli aikaisemmin YouTuben kanssa sopimus säveltäjille maksettavista korvauksista, mutta se päättyi vuonna 2009. Sen jälkeen osapuolet ovat neuvotelleet GEMAn vaatimasta 1,6 miljoonan euron korvauksesta. Viime viikolla neuvottelut katkesivat, ja asian käsittely jatkuu oikeudessa.

Juttu on kieltämättä tulkinnanvarainen. Onko YouTube verkkolehteen verrattavissa oleva julkaisija, joka vastaa kaikesta sivuiltaan  löytyvästä sisällöstä? Vai onko se vain Elisaan verrattava verkkopalvelun tarjoaja, jonka velvollisuudet rajoittuvat lainvastaisen aineiston poistoon selvissä rikostapauksissa? Jos vastaus on jälkimmäinen, GEMAn  täytyy itse jäljittää henkilöt, jotka ovat syöttäneet YouTubeen suojattua musiikkia, ja lähettää heille lasku. Toinen mahdollisuus on, että GEMA lähettää säveltäjien nimissä YouTubelle listan kaikista teoksista, joihin ei ole hankittu asianmukaisia lupia, ja vaatii YouTubea poistamaan ne. YouTuben palvelu Saksassa kuihtuisi pian sen jälkeen.

Asian käsittely jatkuu nyt saksalaisessa tuomioistuimessa, joten odotamme lisää uutisia. GEMA on koonnut listan tuhannesta sävellyksestä, joka sen mukaan sisältää vain esimerkkejä luvattomasti julkaistusta aineistosta. GEMA vaatii lisäksi YouTubea poistamaan sivuiltaan kaikki maininnat, joiden se katsoo sisältävät vääriä väitteitä GEMAn vaatimuksista.

Mielenkiintoinen sivujuoni asiassa on, että tilanne kaikissa Euroopan maissa on samanlainen. YouTubessa on myös runsaasti suomalaista musiikkia, jonka käyttöön kukaan ei ole hankkinut lupaa. En kuitenkaan muista, että Teosto tai Tekijänoikeuden tiedotus- tai valvontakeskus olisivat hiiskuneet asiasta sanaakaan. Ehkä tämä on viisasta: annetaan Saksan ensin ratkaista asia, ja sovelletaan sitten tuloksia muihin maihin. Tähän saattaa kuitenkin mennä vuosia, ja siihen saakka epävarmuus jatkuu.

Vuoden 2012 kuuluisat suomalaiset

Olen ottanut tavakseni seurata säännöllisesti kansainvälistä tekijänoikeuskeskustelua. Se on viime vuosina ollut paljon jännittävämpää kuin vaikkapa Formula-kisat. Molemmilla aloilla suomalaiset pääsevät ajoittain julkisuuden valokeilaan. Vuonna 2012 tekijänoikeuden alalla eniten palstatilaa saivat suomalais-saksalainen tietokoneyrittäjä Kim ”Dotcom” Schmitz, joka pidätettiin tammikuussa Uudessa Seelannissa, sekä nimettömäksi jäänyt yhdeksänvuotias helsinkiläistyttö, jonka läppärin poliisi takavarikoi marraskuussa.

Kim Schmitz tunnetaan maailmalla saksalaisena, mutta hänellä on tiettävästi sukujuuriensa perusteella myös Suomen passi. Nykyisin Uudessa Seelannissa asuvalla miehellä on tietokonealalla kirjava menneisyys, mutta viime vuosina hän on vaurastunut Hong Kongiin perustamansa MegaUpload-palvelun ansiosta. Pilvipalvelut eivät periaatteessa ole vastuussa asiakkaittensa mahdollisesti tallentamista laittomista tiedostoista, mutta Yhdysvaltain FBI:n mukaan MegaUpload on suunniteltu niin, että se tukee erityisesti laitonta musiikin ja elokuvien välittämistä. Lisäksi Schmitziä epäiltiin aikeista imuroida MegaUploadiin koko YouTuben sisältö, mikä on hieman huvittavaa, kun muistaa miten aineiston oikeudet on alun perin hoidettu.

Tammikuun 20. Uuden Seelannin poliisi pidätti FBI:n pyynnöstä Schmitzin ja hänen kolme avustajaansa näyttävässä operaatiossa, johon osallistui kaksi helikopteria ja kymmeniä poliiseja. Tapaus ylitti uutiskynnyksen myös Suomessa, mutta ”Dotcomin saagan” jatkovaiheet ovat jääneet meillä pimentoon.

Kerrataan siis. Helmikuussa Schmitz pääsi vapaalle jalalle takuita vastaa. Sitten maan suurimman kaupungin Aucklandin pormestari John Banks jäi kiinni vaalirahoitussotkuista, kun kävi ilmi, että Schmitz oli lahjoittanut hänen kampanjaansa 50 000 dollaria, joita pormestari ei ollut ilmoittanut lain vaatimalla tavalla. Banks puolusteli laiminlyöntiään sillä, ettei ehtinyt lukea allekirjoittamaansa ilmoitusta. Tapaus oli poliittinen isku Banksia tukeneelle pääministeri John Keylle, varsinkin kun kävi ilmi, että Uuden Seelannin poliisi oli FBI:n pyynnöstä käyttänyt laittomia keinoja Schmitzin vakoiluun. Lopulta maan korkein oikeus totesi, että Schmitzin kotiin tehty takavarikko oli sekin ollut lainvastainen.

Kim Schmitz odottaa edelleen oikeudenkäyntiä, jossa päätetään hänen mahdollisesta luovuttamisestaan Yhdysvaltoihin. Tällä välin hänestä on tullut Uudessa Seelannissa kansallissankari. Lokakuussa hän oli mielipidetutkimusten mukaan maassa suositumpi kuin John Banks, ja muutama viikko sitten hän sai kunnian avata Aucklandin joulukadun. Eilisessä pääkirjoituksessaan (27.12.) The New Zealand Herald kiitteli häntä esimerkillisenä yrittäjänä, joka on paljastanut poliitikkojen korruption.

Helsinkiläisen tytön tapauksessa oli vähemmän draamaa, mutta sekin nousi BBC:n uutisiin. Lehtitietojen mukaan yhdeksänvuotias tyttö oli yrittänyt ladata läppärilleen Pirate Bay-palvelusta suosikkilaulajansa Chisun levyn. Tyttö jäi kiinni Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen järjestämässä tehoiskussa, ja isältä vaadittiin 700 euron korvausta ja vaitiololupausta. Kun isä kiisti latauksen, poliisi kävi takavarikoimassa tytön läppärin.

Tytön isä kirjoitti tapauksesta Facebook-sivuilleen, ja tieto levisi vertaisverkoissa nopeasti kansainvälisiin uutistoimistoihin. Tytön nuoren iän lisäksi toimittajia on selvästikin hellyttänyt läppärissä ollut Nalle Puhin kuva, joka pääsi kaikkiin otsikkoihin. Pahennusta taas herätti poliisin tehoiskun varhainen ajankohta, kello kahdeksan aamulla, jolloin toimittajat ilmeisesti mieluiten nukkuisivat. Isä suostui maksamaan puolet vaaditusta korvauksesta, TTVK luopui kanteesta ja tyttö sai läppärinsä takaisin.

Tämäkin tapaus jättää ikävän maun. Jos musiikin lataus netistä on laitonta, on ymmärrettävää että sitä valvotaan. Valvonta on kuitenkin saanut omituisia piirteitä. Koska vain pieni osa syyllisistä saadaan kiinni, varoitukseksi muille vaaditaan mahdollisimman ankaria seuraamuksia. Useimmissa tapauksissa kysymys näyttäisi olevan lievistä tekijänoikeusrikkomuksista. Syyllisiltä vaaditaan kuitenkin viisinumeroisia korvauksia heidän aiheuttamistaan taloudellisista vahingoista, joita ei käytännössä pystytä mittaamaan objektiivisesti. Vaihtoehtona tarjotaan pienempää korvausta ja vaitiolovelvollisuutta. Syylliset tietävät, että oikeudenkäynnistä aiheutuisi joka tapauksessa mittavat kustannukset, joten on parasta myöntyä. Vaitiololupauksen vuoksi kukaan ulkopuolinen ei saa kokonaiskuvaa aiheutetuista vahingoista tai maksetuista korvauksista, eikä kiistanalaisissa tapauksissa saada tuomioistuimen ratkaisua esimerkiksi siitä, mikä on tällaisissa tapauksissa vanhempien vastuu lastensa tekemisistä.

Tässä tapauksessa omituinen lisämaku tulee myös siitä, että isän kertoman mukaan talousrikososaston poliisit olivat neuvoneet häntä maksamaan sovinnolla TTVK:n vaatimat korvaukset. Jos tämä pitää paikkansa, merkitseeko se että tekijänoikeusasioissa kaikki ovat syyllisiä kunnes toisin osoitetaan?

Monissa Euroopan maissa on jo löydetty sivistyneempiä ratkaisuja. Saksassa korvauksille on tällaisissa tapauksissa säädetty yläraja. Britanniassa tekijänoikeusrikkomuksia varten perustetaan erityinen ”small claims  court”, jossa osapuolten kustannukset jäävät huomattavasti pienemmiksi.

Piraatti-pallotuolit kuriin ?

Olen jo useiden vuosien ajan nauttinut aamupuuroni merkittävän taideteollisen teoksen päällä istuen. Kyseessä on Michael Thonet’n tuoli numero 14. Ei ihan alkuperäiskappale, vaikka tehdas valmistikin näitä yli 30 miljoonaa kappaletta – tämä on ostettu kehä kolmosen varrelta, josta useimmat muutkin suomalaiset ostavat tuolinsa. Kyseessä ei kuitenkaan ole piraattituote, sillä Thonet kuoli jo vuonna 1871, joten tuolin oikeudet ovat rauenneet ajat sitten.

Sen sijaan meillä kotona ei ole Eero Aarnion pallotuolia, vaikka niitä olisikin keväällä saanut edullisesti Designers Revolt –nimisen brittifirman jäljitelminä. Isossa-Britanniassa taideteollisten teosten suoja-aika on 25 vuotta, joten monet muutkin design-klassikot kuin Thonet’n tuolit ovat ehtineet tulla siellä vapaiksi. Designers Revoltin aggressiivinen markkinointi, johon kuului kokosivun ilmoituksia Hesarissa, sai suomalaisen design-väen liikkeelle. Poliisille tehtiin useiden muotoilujärjestöjen allekirjoittama tutkintapyyntö, jossa valmistajaa epäiltiin tekijänoikeus- ja tavaramerkkirikoksista. Samoihin aikoihin Gloriassa ja muissa sisustusalan lehdissä julkaistiin artikkeleita, joissa uhkailtiin postimyynnistä tilattujen tuolien jäävän tulliin. Tapahtuiko todella näin, siitä ei ollut uutisia.

EU on yrittänyt harmonisoida jäsenvaltioitten tekijänoikeuslainsäädäntöä 1980-luvulta lähtien. Tästä näkökulmasta tilanne oli outo. Britanniassa näiden tuolien valmistus ja myynti oli täysin laillista, koska design-tuotteita ei sikäläisessä lainsäädännössä suojata samalla tavoin kuin kirjallisia ja taiteellisia teoksia. Design-tuotteiden suoja on muistuttanut patentteja. Kyse ei siis ollut piraattituotteista. Suomessa ja useimmissa muissa EU-maissa tuolien myynti oli kuitenkin laitonta, vaikka muuten tuotteiden pitäisi liikkua EU:n sisällä vapaasti. Nolointa on, jos tällaisessa tilanteessa ruvetaan syyllistämään kuluttajia, kuten nyt tehtiin. Kuluttajilla kai pitäisi olla oikeus olettaa, että kaikissa EU-maissa laillisesti myytyjä tuotteita voi hankkia ainakin yksityiskäyttöön?

Tilanne ratkesi sivistyneellä tavalla, vaikka en olekaan löytänyt suomalaisista sanomalehdistä tai Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen sivuilta mainintaa tästä. Britannian Intellectual Property Office (IPO)  ilmoitti näet jo keväällä, että maassa valmistellaan tekijänoikeuden 70 vuoden suoja-ajan ulottamista taideteollisuuden tuotteisiin. Tämä ei ollut Suomen poliisin ansiota, vaan osa käynnissä olevaa suurempaa tekijänoikeuslain remonttia. Brittilehdistössä ilmoitus aiheutti suuren haloon, lainmuutoksen pelättiin uhkaavan sikäläistä huonekaluteollisuutta, mutta suomalaisten muotoilijoiden ongelma poistuu.

Tai sitten ei. IPO:n tiedotteessa kerrotaan, että tämän jälkeen EU-maista vielä Virossa ja Romaniassa design-tuotteilla on muita teoksia lyhyempi suoja-aika. Siirtyykö piraatti-pallotuolien myynti Mustamäen torille? Ryhtyvätkö suomalaiset kärräämään Tallinnan laivoilla votkamäyräkoirien sijasta tuoleja? Tämä jää nähtäväksi.

Yksi asia tästä tuoli-piraattikampanjasta jäi kuitenkin askarruttamaan. Kampanjassa vedottiin vahvasti kuluttajiin kertomalla, että näiden (Britanniassa laillisten) tuotteiden ostaminen on pois suomalaisten muotoilijoiden tuloista. Sattuuko kukaan tuntemaan design-alan sopimuskäytäntöjä? Saavatko suunnittelijat todella rojalteja jokaisesta myydystä tuotteesta, vai ovatko oikeudet siirtyneet valmistajille?

Hyvitysmaksu työllistää tuomareita (2)

Kun hyvitysmaksu alun perin otettiin käyttöön 1980-luvulla, puhuttiin vielä kasettikorvauksesta. C-kasetteja käytettiin pääasiassa musiikin kopioimiseen radiosta. Tyhjien kasettien ostajilta perittiin pieni korvaus, joka joka jaettiin perusteella musiikin tekijöille radion soittolistojen. Kopioinnin väitetystä haitallisesta vaikutuksesta levymyyntiin ei löytynyt todisteita, mutta järjestelmä oli selkeä: maksu perittiin (pääasiassa) niiltä, jotka tekivät kopioita, ja menivät niille, joiden teoksia kopioitiin. Vuonna 2001 hyvitysmaksu otettiin myös EU:n tekijänoikeusdirektiiviin.

C-kasetit ovat kadonneet kauan sitten, ja on tullut yhä vaikeammaksi päättää, mistä kaikesta hyvitysmaksua pitäisi periä. Vaikka järjestelmä perustuu direktiiviin, jokainen EU-maa määrittelee hyvitysmaksut omalla tavallaan. Viime vuosina Suomessa on taitettu peistä sekä korvausten tasosta että siitä, pitäisikö ne ulottaa tietokoneisiin ja älypuhelimiin, joita voidaan kaiken muun ohella käyttää myös kopiointiin.

Samoista asioista keskustellaan muuallakin. Syyskuussa kirjoitin jo muutamista vireillä olevista tapauksista. Sen jälkeen kun EU:n tuomioistuin oli todennut Espanjan hyvitysmaksun direktiivin vastaiseksi, maan hallitus päätti luopua laitekohtaisista maksuista ja korvata ne budjetista rahoitetulla korvauksella. Korvausten jakoperusteista ei kuitenkaan silloin vielä ollut tietoja. Alankomaiden hallitus puolestaan ilmoitti aikovansa luopua maksuista kokonaan, mutta tekijöitä edustavat järjestöt haastoivat hallituksen oikeuteen. Hieman myöhemmin hallitus julkaisi uudet tariffit, jossa maksun piiriin oli otettu myös läppärit ja tabletit – laitekohtainen hyvitysmaksu on viisi euroa.

Sen jälkeen hyvitysmaksun piirissä on jo tapahtunut paljon. Alankomaiden elektroniikkateollisuus, joka pitää uusia maksuja direktiivin vastaisina, on myös ilmoittanut haastavansa hallituksen oikeuteen. Espanjalainen tuomioistuin on hiljattain päättänyt perusteista, joiden mukaan korvaukset on jaettava eri tekijäryhmille. Päätöksessä herättää huomiota, että tuomioistuimen mukaan jakoperusteissa on myös huomioitava kopioinnista eri tekijäryhmille syntynyt haitta – miten se sitten mitataankin.

Tällä välin EU:n tuomioistuin on saanut ratkaistavakseen mielenkiintoisen ennakkoratkaisun, jota on pyytänyt Tanskan Vestre landsret. Hovioikeutta vastaava tuomioistuin on toimittanut EU:n tuomioistuimelle pitkän kirjelmän, jossa se käy läpi kopioinnin eri variaatioita ja pyytää tuomioistuimen tulkintaa, mitkä niistä oikeuttavat direktiivin mukaiseen hyvitysmaksuun. Listassa on kopioiden tekeminen verkkokaupasta ostetuista äänitteistä, Internetissä julkaistusta pr-materiaalista,  kopiosuojatuista ja suojaamattomista dvd-levyistä ja kaikki muutkin variaatiot, joista viime aikoina on keskusteltu. Sen sijaan kirjelmässä ei kysytä, miten kopioinnin mahdolliset haitat tulisi arvioida.

Ratkaisupyynnön teksti löytyy toistaiseksi vasta Britannian Intellectual Property Officen verkkosivuilta, eikä julkaistusta aineistosta käy ilmi, ketkä ovat jutun osapuolet tai aikaisemmat käsittelyvaiheet. Asian on ilmeisesti pannut vireille Copydan Båndkopi, meidän Kopiostoamme vastaava järjestö. Yllättäen en ole löytänyt tanskalaisista tiedotusvälineistä viittauksia tapaukseen.

Tällä välin Brysselissä…

Kun Luxemburgista muutaman vuoden kuluttua saadaan ratkaisu, se ainakin valottaa sitä, miten direktiiviä pitäisi nykytekniikan valossa tulkita. Siihen mennessä koko direktiivi on tosin jo saattanut muuttua. Jo lokakuussa Brysselistä vuodatettiin ulos muistio, jossa pohdittiin, pitäisikö hyvitysmaksu ulottaa koskemaan myös ns pilvipalveluita. Tästähän keskusteltiin Suomessakin, mutta nykyisen direktiivin puitteissa se tuskin olisi mahdollista. Mutta direktiivejähän on ennenkin muutettu.

Kiinnostavampaa on kuitenkin EU:ssa Brysselissä eilen (5.12.) puheenjohtaja Barroson kutsusta järjestetty ”orientoiva keskustelutilaisuus”, jossa valotettiin komission ajatuksia tekijänoikeuden kehittämisestä nykyiseen digitaaliseen ympäristöön sopivaksi. Siteeraan lehdistötiedotteen ensimmäisen kohdan lähiaikojen tavoitteista kokonaan:

“A structured stakeholder dialogue will be launched at the start of 2013 to work to address six issues where rapid progress is needed: cross-border portability of content, user-generated content, data- and text-mining, private copy levies, access to audiovisual works and cultural heritage. The discussions will explore the potential and limits of innovative licensing and technological solutions in making EU copyright law and practice fit for the digital age.

This process will be jointly led by Michel Barnier, Neelie Kroes and Androulla Vassiliou. By December 2013 the College will take stock of the outcome of this dialogue which is intended to deliver effective market-led solutions to the issues identified, but does not prejudge the possible need for public policy action, including legislative reform.”

Hyvitysmaksun ja muiden jo vireillä olevien asioiden rinnalle on selvästi nousemassa uusia kysymyksiä. ”Text mining” viittaa Googlen tapaisiin palveluihin, jotka hyödyntävät esimerkiksi sanomalehtien verkkosivuja. Kulttuuriperintö nousee myös uudella tavalla esiin. Kannattaa myös huomata, että tekijänoikeusasiat eivät enää ole yksinomaan sisämarkkinakomissaari Barlierin vastuulla, vaan hänen rinnalleen on nostettu huomattavasti radikaalimpia näkemyksiä esittänyt komissaari Neelie Kroes.

Ei siis tarvitse surra Kotikadun päättymistä: tekijänoikeuskysymysten seuraamisessa tulee olemaan aivan riittävästi jännitystä.

Lainauskorvaukset – tekijänoikeutta vai kulttuuripolitiikkaa?

Lainauskorvaukset ovat EU:n tekijänoikeusdirektiivin mukaisia korvauksia, joita kirjailijoille maksetaan heidän kirjojensa lainauksesta. Korvauksen suuruus perustuu lainojen määrään. Lainauskorvaukset korvasivat vanhemman kirjastokorvausjärjestelmän, jossa kirjailijoille maksettiin harkinnanvaraisesti apurahoja ”sillä perusteella, että heidän teoksiaan on kirjastoissa lainattavissa”. Vanha järjestelmä elää uuden rinnalla, mutta sitä kutsutaan nykyisin kirjastoapurahaksi.

Sanasto on hiljattain vaatinut lainauskorvauksiin huomattavaa korvausta. Vastapuolena on valtio, joka osoittaa tähän varat budjetissaan. Kulttuuriministeri on suhtautunut pidättyvästi korotuksiin ja vihjannut että siinä tapauksessa ne pitäisi ehkä siirtää kuntien maksettavaksi kuten pääosa muistakin kirjastojen menoista. Laki ei sinänsä anna tarkempia ohjeita siitä, miten suuria korvausten tulisi olla.

Helsingin Sanomissa on viime päivinä käyty mielenkiintoista keskustelua lainauskorvauksista. Kirjailija Fredrik Lång (30.11.) hyökkäsi voimakkaasti järjestelmää vastaan ja piti siihen käytettävien varojen korottamista huonona kulttuuripolitiikkana. Lainojen määrään perustuva järjestelmä tukee muutenkin parhaiten menestyviä kirjailijoita. Långin mielestä tuki pitäisi suunnata tarpeen mukaan.

Tänään (4.12.) Sanaston puheenjohtaja Virpi Hämeen-Anttila ja toiminnanjohtaja Anne Salomaa vastasivat Långille. Heidän mukaansa lainauskorvaus on nimenomaan tekijänoikeuskorvaus, jonka tulee perustua lainojen määrään. Korvauksen nykyinen taso ei kuitenkaan ole riittävä: 35 prosenttia korvauksen saajista saa alle 50 euroa vuodessa, yli tuhat euroa sai alle 10 %.

Molempia näkökantoja voidaan puolustaa. Kukaan ei tule nykyisillä korvauksilla miljonääriksi. Täysin harkinnanvarainen järjestelmä voi sekin johtaa vinoutumiin: tietokirjailijat ovat pitkään kritisoineet kirjastoapurahoja kaunokirjallisuuden suosimisesta. Kirjastot voivat ostopolitiikallaan varmistaa sen, etteivät menestysteokset saa ylivaltaa. Keskustelu avaa kuitenkin mielenkiintoisen näköalan tekijänoikeuden ja kulttuuripolitiikan suhteeseen. Julkisuudessahan asia esitetään usein siten, että vahvat tekijänoikeudet ovat keskeinen osa kulttuuripolitiikkaa. Näin ei välttämättä ole. Tekijänoikeuden tarkoituksena on turvata, että tekijät ja kustantajat saavat heille kuuluvan osuuden teostensa tuotosta. Se varmistaa, että markkinatalous toimii myös aineettomassa taloudessa. Tekijänoikeus suojaa yhtä lailla hyvää ja huonoa; pornofilmien ja väkivaltaviihteen tekijät ovat tekijänoikeuden näkökulmasta yhtä arvokkaita kuin Finlandia-voittajat.

Kulttuuripolitiikalla voi olla monia tavoitteita, mutta yksi niistä on moninaisuuden turvaaminen. Kulttuuripolitiikkaa tarvitaan, jotta myös pienilevikkiset ja laadukkaat tuotteet saisivat elintilaa. Jos lainauskorvaukset tuplataan, runoilijan vuotuiset korvaukset kasvavat ehkä viidestäkympistä sataseen. Jos apurahat tuplataan, hänen mahdollisuutensa saada useamman tuhannen euron apuraha tuplaantuvat.

Ongelmia syntyy, kun tekijänoikeutta ja kulttuuripolitiikkaa yhdistetään. Teostossa oli aikanaan järjestelmä, jossa ”kevyen” musiikin säveltäjät subventoivat ”vakavia”. Kaiken musiikin esittämisestä perittiin sama maksu, mutta taidemusiikin tekijöille tilitykset laskettiin suuremman kertoimen mukaan. Järjestelmä toimi niin kauan kun enemmistö äänivaltaisista jäsenistä oli ”vakavia” säveltäjiä. Tästä on jo luovuttu kauan sitten. Nykyisin pieni osa Teoston keräämistä varoista kootaan rahastoon, josta tuetaan uuden musiikin tekemistä lajista riippumatta. Tätäkin kohtaan on esitetty arvostelua: suuret ulkomaiset oikeudenomistajat näkevät, että kansalliset apurahat ovat heidän osuudestaan poissa.

 Suomessa on viime vuosina luotu useita järjestelmiä, joita voisi kutsua ”kvasi-tekijänoikeudeksi”. Hyvitysmaksut ja lainauskorvaukset perustuvat tekijänoikeuteen, mutta tekijänoikeuden periaatteita noudatetaan vain joiltakin osin. Jos lainauskorvaukset perustuisivat puhtaasti tekijänoikeuteen, suuri osa jouduttaisiin maksamaan ulkomaisille kirjailijoille, joiden teoksia on lainattu (kääntäjät toki saisivat oman siivunsa). Tekijänoikeushan on kansainvälistä, ja EU:ssa kaikkien jäsenmaiden kansalaisilla on samat oikeudet. Nykyinen systeemi on käytännössä rajattu kotimaisiin tekijöihin. Hyvä näin, mutta ei tämä ole tekijänoikeutta. Hyvää kulttuuripolitiikkaa se voi kyllä olla.

Sanaston edustajat ovat myös esittäneet, että jos lainauskorvauksiin osoitettaisiin enemmän varoja, järjestelmä voitaisiin muuttaa degressiivisiksi siten että paljon lainatuille kirjoille maksettaisiin suhteessa vähemmän. Kulttuuripoliittisesti erinomainen ajatus, mutta en ole varma kestäisikö se oikeudessa, jos suosikkikirjailija lähtisi hakemaan hänelle kuuluvaa osuutta. EU:ssa parhaillaan vireillä oleva direktiivi tekijänoikeuksien kollektiivisesta hallinnosta tähtää täsmälleen päinvastaiseen suuntaan, siihen että rahat tilitetään sujuvasti yli rajojen käytön perusteella. Alkuvaiheessa se koskisi lähinnä musiikkia, mutta suunta on selvä.

Tekijänoikeuden laajennuksia on tapana perustella kulttuuripolitiikalla: vahvemmat oikeudet merkitsevät vahvempaa tukea (kotimaisille) tekijöille. Mutta jos näin ei kävisikään, tekijänoikeutta on lähes mahdotonta supistaa jälkeenpäin ja luoda sen tilalle muita tukijärjestelmiä, koska se on niin vahvasti ankkuroitu kansainvälisiin sopimuksiin. Tästä syystä myös Långin argumentit on syytä ottaa vakavasti.