Vielä kerran hyvitysmaksusta

EU:n tuomioistuimen julkisasiamies Maciej Szpunar on juuri antanut lausuntonsa valituksesta,jonka espanjalaiset tekijänoikeusjärjestöt ovat tehneet Espanjassa käytännössä olevasta yksityisen kopioinnin hyvitysmaksujärjestelmästä. Kannanotto on mielenkiintoinen, koska Suomessa on nykyisin samanlainen järjestelmä kuin Espanjassakin. Olen jo muutamaan kertaan päättänyt, etten enää seuraa hyvitysmaksun vaiheita EU:ssa, mutta kysymys on teoreettisella tasolla niin koukuttava, että oli sittenkin pakko palata asiaan.

Aluksi pieni kertaus. Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on EU:n tietoyhteiskuntadirektiiviin perustuva korvaus, joka maksetaan tekijöille ja esiintyville taiteilijoille siitä hyvästä, että yksityiset kansalaiset todennäköisesti tekevät heidän teoksistaan kopioita omaan käyttöönsä. Alun perin maksu on lisätty kopiointiin soveltuvien laitteiden, kuten tallentavien digiboksien ja tyhjien cd-levyjen hintaan, mutta Espanjassa ja Suomessa korvaukset suoritetaan nykyisin valtion budjetista.

Periaate on selvä, mutta EU on säätänyt hyvitysmaksusta mahdollisimman monimutkaisella tavalla. Sen sijaan että direktiivillä säädettäisiin kaikkia jäsenmaita sitovalla tavalla maksun suuruudesta ja jakotavasta, EU jättää jäsenmaille vapaat kädet päättää käytännön toimista. Niinpä maksujen taso sekä se, mistä laitteista maksuja peritään, vaihtelee suuresti. Lisäksi direktiivi antaa jäsenmaille mahdollisuuden yksinkertaisesti vain kieltää yksityinen kopiointi. Jos kopiointi ei ole sallittua, ei voida kerätä maksujakaan. Tällainen tilanne on ollut Isossa-Britanniassa, Irlannissa ja muutamassa pienemmässä jäsenmaassa. Viis siitä, miten paljon kopiointia todella tapahtuu.

Viime vuonna Britannian hallitus päätti vihdoin laittaa asian kuntoon ja lisätä tekijänoikeuslakiin yksityistä kopiointia koskevat säännökset. Yksityinen kopiointi tuli nyt lailliseksi, mutta huomattavasti suppeammissa puitteissa kuin Suomessa. Britanniassa kopioita ei saanut tehdä esimerkiksi lainaksi saaduista tallenteista, eikä niitä saanut luovuttaa toisille henkilöille edes perhepiirissä. Tällä perusteella Britannian hallitus katsoi, että kopioinnin aiheuttama haittaa oli niin vähäistä, ettei hyvitysmaksuja tarvittu. Jo muutaman kuukauden voimassa ollut säännös jouduttiin kuitenkin perumaan, kun tekijänoikeusjärjestöt valittivat kansalliseen tuomioistuimeen. Tuomarit katsoivat, ettei hallitus ollut riittävän hyvin perustellut näkemystään siitä, ettei yksityisestä kopioinnista ole haittaa.

Tällä välin Espanjan hallitus oli kyllästynyt laitevalmistajien ja tekijänoikeusjärjestöjen jatkuviin oikeudenkäynteihin siitä, mikä oli maksun oikea taso, ja päätti siirtää korvaukset valtion budjettiin. Tekijänoikeusjärjestöt eivät olleet tyytyväisiä. koska korvausten reaalitaso laski samalla huomattavasti, ja valittivat asiasta EU:n tuomioistuimeen. Valituksen keskeinen peruste oli, ettei tietoyhteiskuntadirektiivi järjestöjen mukaan salli hyvitysmaksun korvaamista jäsenmaiden budjeteista. Lisäksi järjestöt korostivat, että korvausten pitää perustua todellisen kopioinnin määrään. Jos korvauksen suuruus on etukäteen lyöty lukkoon budjetissa ja samaan aikaan kopioinnin määrä muuttuu, tilanne on siis järjestöjen mielestä joka tapauksessa direktiivin vastainen.

EU:n tuomioistuin ei vielä ole tehnyt asiassa ratkaisua, mutta julkisasiamiehen kannanotosta voi saada joitakin viitteitä. Teksti löytyy verkosta myös suomeksi, mutta olen sen tulkinnassa nojautunut 1709-blogissa julkaistuun epäviralliseen yhteenvetoon.

Julkisasiamies Maciej Szpunar aloittaa kannanottonsa laajalla katsauksella yksityistä kopiointia koskevien säännösten historiaan. Szpunar muistuttaa, että yksityinen kopiointi on yhtä vanhaa kuin tekijänoikeus: useimmissa Euroopan maissa se on ollut perinteisesti sallittua, joko lakiin kirjattuina tekijänoikeuden rajoituksena tai yleisenä käytäntönä. Yksityisen kopioinnin haittojen korvaaminen tuli ajankohtaisesti vasta, kun tallennuslaitteet yleistyivät niin paljon, että kopioinnista voitiin olettaa olevan haittaa tekijöille. Szpunar katsoo myös, ettei direktiivi sinänsä ota kantaa siihen, miten korvauksiin tarvittavat varat kerätään: peritäänkö ne laitteiden hinnassa vai suoraan veronmaksajilta. Tältä kannalta Espanjan (ja Suomen) ratkaisulle ei ole EU-lainsäädännön mukaan ole periaatteellista estettä.

Sen sijaan Szpunar toteaa, että kopiointikorvausten on perustuttava todelliseen haittaan, joka kopioinnista aiheutuu tekijöille. Ellei tätä oteta huomioon korvausten suuruudesta päätettäessä, järjestelmä on EU:n lainsäädännön vastainen. 

Tämän voi lukea suoraan direktiivin perusteluista. Valitettavasti direktiivi ei kuitenkaan anna mitään ohjetta siitä, miten todellinen haitta pitäisi arvioida. Ei riitä että tutkitaan miten yleistä kopiointi on. Pitäisi myös selvittää, miten paljon kopiointi todella vähentää myyntiä. EU:n tuomioistuin on jo tehnyt toistakymmentä ratkaisua hyvitysmaksuun liittyvissä asioissa, mutta toistaiseksi yhdessäkään tapauksessa ei ole jouduttu ottamaan selkeästi kantaa haitan arviointiin. Szpunar ei myöskään nyt näytä vielä ottavan kantaa siihen, täyttääkö Espanja vaatimuksen.

Suomen nykyinen hyvitysmaksujärjestelmä on samalainen kuin Espanjassa, mutta korvausten reaalitaso on huomattavasti korkeampi. Kukaan Suomesta ei myöskään ole valittanut EU:n tuomioistuimeen. Julkisasiamiehen kannanoton perusteella voisi arvioida, ettei nykyisen järjestelyn jatkumiselle ole esteitä, kunhan Suomen hallitus tarvittaessa pystyy osoittamaan keränneensä riittävästi tietoa kopioinnin yleisyydestä. Todellista haitaa tuskin pystytään mittaamaan.

Britannia hyvitysmaksun kourissa

Samaan aikaan kun Euromaat yrittävät ratkaista Kreikan kriisiä, britit yrittävät saada aikaan EU-direktiivin mukaista hyvitysmaksua suojattujen teosten yksityisestä käytöstä. Vähän ennen juhannusta brittiläinen tuomioistuin (England and Wales High Court) totesi asiaa koskevan tuoreen asetuksen lainvastaiseksi. Innovaatio- ja tekijänoikeusasioista vastaava ministeri, paronitar Neville-Rolfe ilmoitti pohtivansa syntynyttä tilannetta ja palaavansa myöhemmin asiaan.

Kuten useimmat tämän blogin lukijat tietävät, yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on EU:n direktiiviin perustuva korvaus tekijöille siitä, että kansalaisilla on mahdollisuus kopioida musiikkia, elokuvia ja muita suojattuja teoksia omaan käyttöönsä. Useimmissa maissa korvaus on toteutettu perimällä maksu kopiointiin soveltuvista laitteista, kuten tallentavista digibokseista ja ulkoisista kovalevyistä. Tekniikan kehittyessä on tullut yhä vaikeammaksi erotella tallentavia laitteita ei-tallentavista (pitäisikö älypuhelimistakin maksaa hyvitysmaksua?). Suomessa ja Espanjassa laitekohtainen hyvitysmaksu onkin korvattu valtion budjetista maksattavalla korvauksella.

Jos EU olisi aikanaan säätänyt yksityiskohtaisesti, millainen hyvitysmaksu jäsenmaissa on toteutettava, asia olisi yksinkertainen. EU valitsi kuitenkin tien, joka on lakiteknisesti niin monimutkainen, että se on poikinut EU:n tuomioistuimeen toistakymmentä juttua. Ensin EU päätti kategorisesti, että kaikkeen yksityiseen kopiointiin tarvitaan oikeudenomistajan lupa. Sitten EU sääti, että jäsenmaat voivat kuitenkin sallia yksityisen kopioinnin, jos siitä on vain vähäistä haittaa, tai jos tekijöille maksetaan korvaus.

”Kopion tekeminen” on tekijänoikeudessa erittäin laaja käsite. Jos kirjoitan lyijykynällä paperille radiosta kuulemani iskelmän sanat, teen kopion suojatusta teoksesta. Mikään EU-maa ei kuitenkaan ole ryhtynyt perimään hyvitysmaksua lyijykynistä, vaikka niitä käytetään yleisesti kopiointiin, koska haittaa on pidetty vähäisenä. Suomessa ei ole myöskään peritty hyvitysmaksua yksityisille myydyistä printtereistä ja kopiokoneista, toisin kuin eräissä muissa EU-maissa. Jokainen maa on tehnyt direktiivistä oman virityksensä.

Britannia ei alun perin ottanut hyvitysmaksua lainkaan käyttöön vaan kielsi yksityisen kopioinnin. Tämäkin oli direktiivin mukaista: kopioinnin valvominen jätettiin oikeudenomistajien vastuulle, tietäen hyvin että se valvonta käytännössä mahdotonta. Poikkeuksena oli televisio-ohjelmien ajansiirto eli tallentavat digiboksit, joiden aiheuttama haitta katsottiin vähäiseksi. Tätä ratkaisua ei tietääkseni ole missään vaiheessa asetettu kyseenalaiseksi.

Vuonna 2014, viisitoista vuotta direktiivin säätämisen jälkeen, Britannia sai lopulta aikaiseksi yksityistä kopiointia koskevan ratkaisun. Se ei kuitenkaan miellyttänyt musiikkialan järjestöjä, sillä yksityinen kopiointi sallittiin nyt ilman korvausta sillä perusteella, ettei siitä katsottu olevan taloudellista haittaa (”harm”). Sallitun kopioinnin raja oli tosin huomattavasti ahtaampi kuin esimerkiksi Suomessa. Kopioita sai tehdä vain itse ostetuista äänitteistä (esimerkiksi CD-kokoelman siirto omalle kovalevylle), eikä niitä saanut luovuttaa kenellekään edes perhepiirissä. 

Ratkaisu oli ilmeisen tekopyhä (miten olisi voitu valvoa, ettei David Cameron tee kopioita vaimiolleen?) mutta periaatteessa mielenkiintoinen. ”Haitan” laskutapaa ei direktiivissä ole perusteltu, eikä siitä ole Euroopan tuomioistuimen kantaa.

Musiikkijärjestöt veivät asian korkeimpaan oikeuteen, joka totesi asetuksen lainvastaiseksi. Perustelut olivat kuitenkin muodolliset. Tuomioistuimen mukaan hallitus ei ollut esittänyt riittävän vankkoja perusteluita käsitykselleen, jonka mukaan kopioinnista ole haittaa, ja jätti hallitukselle mahdollisuuden palata uudelleen asiaan. Haitan arviointiperusteet jäivät edelleen auki.

Hyvitysmaksu on ollut Britannian hallitukselle kiusallinen. Se ei ole halunnut suututtaa äänestäjiä ottamalla käyttöön uusia Brysselissä päätettyjä maksuja, mutta ei myöskään leimata miljoonia brittejä lainrikkojiksi. Nähtäväksi jää, mikä on seuraava siirto.

EU: Rakennuksia saa kuvata jatkossakin

Kirjoitin muutama päivä sitten, että Europarlamentissa on vireillä tekijänoikeuslain muutos, joka tekisi rakennusten valokuvaamisesta luvanvaraista.

Näppäilijät voivat nyt hengittää rauhassa. Tänä aamuna (9.7.) Europarlamentti hylkäsi esityksen suurella äänten enemmistöllä (445 - 65).

Muutosesityksen takana oli ranskalainen meppi Jean-Claude Cavada. Hänen perusteluistaan minulla ei ole tarkempia tietoja.

Saako Finlandia-taloa kuvata?

Oletko ajatellut kuvata itsesi Finlandia-talon edessä ETYJ-kokouksen kunniaksi ja julkaista kuvan sosiaalisessa mediassa? Parasta toimia nopeasti. Europarlamentti äänestää ensi perjantaina (9.7.) tekijänoikeuslain muutoksesta, joka tekisi julkisten rakennusten kuvaamisesta luvanvaraista. Pöydällä olevan esityksen mukaan ”commercial use of photographs, video footage and other images of works which are permanently located in physical public places should always be subject to prior authorisation from the authors or any proxy acting for them”. Tekijänoikeuslain näkökulmasta myös sosiaalinen media kuuluu “kaupallisen käytön” piiriin.

Vaikka europarlamentti päättäisikin hyväksyä aloitteen, tästä on toki vielä matkaa jäsenmaita sitovaan direktiiviin. Esitys on kuitenkin herättänyt maailmalla jo aikamoista huomiota. The Times (24.6.2015) pitää sitä ”absurdina”, ja Wikipedia on jo käynnistänyt omilla sivuillaan hankkeen vastaisen kampanjan. Suomen lehdissä en vielä ole nähnyt kommentteja, vaikka se merkitsisi täydellistä muutosta pohjoismaiseen käytäntöön.

Tekijänoikeuslain pääsääntönä on, että tekijällä on yksinoikeus määrätä teostensa käytöstä. Teoksista saa tehdä kopioita vain tekijän luvalla tai laissa tarkoin määrätyissä poikkeustapauksissa. Kun otan Finlandia-talosta valokuvan, teen Alvar Aallon teoksesta kopion toisessa teoslajissa. Tämä on ollut toistaiseksi laillista, koska tekijänoikeuslain 25 a § mukaan ”rakennuksen saa vapaasti kuvata”.

EU:n tekijänoikeusdirektiivissä ei tähän saakka ole ollut selviä säännöksiä julkisten rakennusten kuvaamisesta, vaan asia on jätetty jäsenmaiden harkintaan. Viime keväänä direktiivin uudistamista valmistellut europarlamentaarikko Julia Reda esitti, että EU:n lainsäädäntöön otettaisiin Suomen lain tapaan selkeä säännös siitä, että julkisten rakennusten kuvaaminen on aina sallittua. Valmistelut edetessä asia on kuitenkin kääntynyt lakivaliokunnassa päinvastaiseksi: jäsenmaiden olisi pakko säätää julkisten rakennusten kuvaaminen luvanvaraiseksi. Olisi mielenkiintoista selvittää, ketkä lobbarit ovat olleet asian takana, ja ovatko europarlamentaarikot todella ymmärtäneet mistä he ovat päättämässä.

Lakivaliokunnan viimeisessä kokouksessa ei pöytäkirjan mukaan ollut äänestämässä ketään suomalaista. Mielenkiintoista nähdä, miten suomalaiset mepit äänestävät ensi perjantaina.

Elokuvasäätiö uudistetaan – miten käy kansallisen audiovisuaalisen arkiston?

Uuden opetus- ja kulttuuriministerin työlistalla on Suomen elokuvasäätiön uudistaminen. Ylihuomenna (11.6.) ministeriö järjestää alan väelle kuulemistilaisuuden, jonka tausta-aineistona on Svenska kulturfondenin johtajan Leif Jakobssonin selvitys. Helsingin Sanomat teki aiheesta jutun viikko sitten (”Suomeen halutaan uusi elokuvavirasto”, 2.6.2015), mutta opetusministeriön verkkosivuilta sen ruotsinkielinen teksti löytyy pienen salapoliisityön jälkeen.

Suomen elokuvasäätiö on organisaatio, jonka tehtävänä on jakaa valtion tukea kotimaiseen elokuvatuotantoon. Vuonna 1969 perustetussa säätiössä ovat valtion lisäksi mukana Suomen elokuvateatterinomistajien liitto, Suomen elokuvatoimistojen liitto sekä Suomen filmivalmistajien liitto. Viimeksi mainitut eivät vuosikymmeniin ole sijoittaneet senttiäkään rahaa säätiön toimintaan, mutta käyttävät siellä mielellään äänivaltaa. Ei ihme, että valtion mielestä säätiömalli alkaa tuntua vanhentuneelta. Vuonna 2014 tehdyssä selvityksessä säätiön toiminnasta on löydetty muitakin ongelmia.

Jakobssonin vastaus ongelmaan on Suomen elokuvasäätiön ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) yhdistäminen. Ruotsiksi uuden laitoksen nimeksi tulisi Finlands filminstitut (sananmukaisesti Suomen elokuvainstituutti), Hesari käyttää nimitystä ”elokuvavirasto”. Karlsson perustelee laajalti uudistuksen etuja: kahden organisaation yhdistämisestä syntyisi lisäarvoa, hallintokulut vähenisivät ja mediakasvatukseen saataisiin enemmän resursseja.

En ole elokuva-alan asiantuntija; muut pystyvät varmaan minua paremmin arvioimaan uudistuksen vaikutuksia suomalaiseen elokuvatuotantoon. Arkistoista minulla on kuitenkin pitkä kokemus, ja olen seurannut av-aineiston arkistoinnin kehitystä Euroopassa pitkään. Pelkään pahoin, että elokuvasäätiön ja KAVIn yhdistäminen merkitsisi elokuvien ja muun av-aineiston arkistoinnille pahaa takaiskua.

Elokuvien arkistoinnin käynnisti meillä vuonna 1957 perustettu Suomen elokuva-arkisto. Talkoovoimin käynnistetystä yhdistyksestä kasvoi erinomaisesti hoidettu julkinen arkisto, joka sai pelastetuksi katoamassa olleet vanhat filmirullat ja järjesti uusien elokuvien lakisääteisen arkistoinnin. Suurelle yleisölle arkisto tuli parhaiten tunnetuksi mainioista esityssarjoistaan.

Elokuva-arkisto ei kuitenkaan ollut kiinnostunut televisio-ohjelmista, vaikka televisiosta oli vuosien mittaan kasvanut elokuvaa paljon suurempi liikkuvan kuvan media. Yleisradio toki hoiti oman tuotantonsa arkistoinnin, mutta näihin kokoelmiin pääsy oli ulkopuolisille monen mutkan takana. Muilla televisioyhtiöillä, joiden osuus tuotannosta kasvoi koko ajan, ei ollut minkäänlaisia ammatillisesti hoidettuja arkistoja. Vuonna 2008 säädettiin laki radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnista. Tehtävä annettiin Suomen elokuva-arkistolle, jonka nimi muutettiin samalla Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi (KAVA).

Radio- ja televisio-ohjelmien arkisointia varten rakennettiin moderni digitaalinen järjestelmä, mutta muuten uusi aineisto jäi lapsipuolen asemaan. Kun katsoo arkiston julkaistuja, esitystoimintaa ja tutkimuksia, on helppo huomata että Kansallinen audiovisuaalinen arkisto oli henkisesti edelleen elokuva-arkisto. Vuoden 2008 uudistus on vielä pahasti kesken. Samaan aikaan opetusministeriö antoi arkistolle lukuisia uusia ministeriön toimialaan kuuluvia tehtäviä, kuten televisio-ohjelmien ikärajojen valvonnan (!). Arkistosta tuli instituutti, KAVAsta KAVI. Ministeriön kannalta arkiston ja säätiön yhdistäminen olisi helppo ratkaisu, mutta Jakobssonin muistiossa ei missään yhteydessä pohdita sitä, mikä olisi arkistoinnin asema uudessa organisaatiossa. Ehdotettu nimi – elokuva-instituutti – ei lupaa hyvää ainakaan televisio-ohjelmien arkistoinnista kiinnostuneille.

Jos Suomen elokuvasäätiö ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti todella yhdistetään, kannattaisi samalla siirtää arkistotehtävät kokonaan pois uudesta elokuvavirastosta. Jakobsson toteaa muistiossaan, että Finlands filminstitut vastaisi tämän jälkeen muiden pohjoismaiden vastaavia instituutteja. Tässä hän tulee antaneeksi väärän todistuksen. Muissa pohjoismaissa av-aineiston arkistoinnista ovat jo pitkään vastanneet kansalliskirjastot, instituuttien tehtävät painottuvat muualle.

Ajatus radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnin siirtämisestä Kansalliskirjastoon oli esillä jo vuonna 2008, kun nykyistä lakia säädettiin. Silloin elokuva-arkisto tuntui luontevammalta ratkaisulta. Sen jälkeen medioiden konvergenssi on kasvanut kovaa vauhtia, ja muutaman vuoden kuluttua kaikki arkistointi perustuu samoihin digitaalisiin järjestelmiin. On yhä vaikeampi perustella, miksi kaksi opetusministeriön alaista suurta laitosta, Kansalliskirjasto ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti ylläpitävät omia digitaalisia järjestelmiään.

Jakobssonin muistiossa on toinenkin erikoinen piirre, joka on syytä nostaa esiin. Muistion otsikko on AV-fältets utmaningar och strukturer (Av-kentän haasteet ja rakenteet). Suomen suurin liikkuvan kuvan tuottaja on Yleisradio, jonka toiminta kaiken lisäksi kustannetaan verovaroilla. Yleisradiota – tai muita suomalaisia tv-yhtiöitä – ei muistiossa mainita lainkaan. Joskus termi ”av-kenttä” tuntuu muistiossa tarkoittavan pelkästään elokuvaa, välillä siihen kuuluu myös kaikki internetistä löytyvä liikkuva kuva, mutta ei perinteinen televisio.

Tiedän toki, ettei televisiotoiminta kuulu opetusministeriön toimialaan. Tiedän myös, että julkisen palvelun yleisradiotoiminnan itsenäisyys on arvokas ja hyväksi koettu periaate, eikä sitä ole syytä romuttaa. Televisiolla ja elokuva-alalla on kuitenkin niin paljon yhteistä – ei vähiten arkistoinnissa – ettei sitä pitäisi tällaisissa yhteyksissä kokonaan unohtaa.

PS. Jakobssonin muistio löytyy opetusministeriön verkkosivuilta, kun kulkee polkua ministeriö > ajankohtaista > tapahtumat > keskustelutilaisuus audiovisuaalisen kulttuurin rakenteista ja haasteista.

Digitaaliset sisämarkkinat etenevät

Vaalit on pidetty, ja tätä kirjoitettaessa Juha Sipilä pohtii uuden hallituksen kokoonpanoa. Lehtien kulttuuripalstoilla pelätään, että erillisen kulttuuriministerin tuoli häviää kokonaan. Kukaan ei ole puhunut mitään tulevan hallituskauden suurimmasta kulttuuripoliittisesta kysymyksestä, Euroopan digitaalisten sisämarkkinoiden kohtalosta. Toissapäivänä (20.4.) verkkolehti Politico vuodatti julkisuuteen EU:n komission suunnitelmat tekijänoikeuksien uudistamiseksi. Hankkeen kärjessä on virolainen Andrus Ansip, EU:n digitaalisten sisämarkkinoiden komissaari. Ehkä Suomikin tarvitsisi kulttuuriministerin sijasta digitaalisten markkinoiden ministerin?

Digitaalisten markkinoiden ongelma on helppo selittää käytännössä. EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini on italialainen, ja seuraisi varmaan mielellään verkossa kotimaansa Italian televisiolähetyksiä, kun hän matkustaa maasta toiseen. RAI:n ohjelmat näkyvät kuitenkin vain Italiassa, San Marinossa ja Vatikaanissa, vaikka niitä olisi teknisesti mahdollista seurata verkon välityksellä koko EU:n alueella. Tavarat, pääoma ja työvoima liikkuvat EU:n sisällä vapaasti maasta toiseen, tekijänoikeudet eivät.

Asian toinen puoli on, että italialainen elokuvatuottaja ei välttämättä kaipaakaan yhteismarkkinoita. Hän myy tuottamansa filmin oikeudet erikseen jokaiseen maahan. Jos elokuva esitetään RAI:n ohjelmassa joka on jo näkynyt kaikissa EU-maissa, paikallinen tv-yhtiö ei ehkä enää olekaan kiinnostunut siitä. RAI:n pitäisi vastaavasti maksaa ohjelmasta enemmän. Ihan näin yksinkertaisesti yhtälö ei toimi, mutta kansallisesti rajatuilla oikeuksilla (EU-kielellä ”geo-blocking”) on myös kannattajansa.

Poliittisesti digitaalisia sisämarkkinoita on kuitenkin helppo kannattaa. Jokainen Espanjassa asuva suomalainen ja Britanniassa työskentelevä latvialainen hyötyisi asiasta konkreettisesti. Tekijöille ja tuottajille digitaaliset sisämarkkinat tarjoaisivat aidosti mahdollisuuden markkinoida tuotantoaan koko Eurooppaan. Ei tarvitsisi miettiä koko ajan, onko jokainen ohjelmaan sisältyvä musiikinpätkä lisensoitu myös esitettäväksi Portugalissa.

Häviäviä uudistuksessa olisivat ehkä ne, joiden tekijänoikeuksilla ei muutenkaan olisi kysyntää oman maan rajojen ulkopuolella. Tekijänoikeuksien vapaa liikkuvuus hyödyntäisi eniten suuria tuottajamaita, joissa puhuttuja kieliä ymmärretään laajalti. Mutta ihan näin yksinkertainen asia ei varmaankaan ole. Olisi mielenkiintoista kuunnella, mitä sisämarkkinakomissaari Ansipin kotimaassa asiasta ajatellaan.

EU-lähteiden mukaan digitaalisten sisämarkkinoiden valmistelu on jo pitkällä. Huhujen mukaan EU:n komissio olisi jo sopinut asiasta eurooppalaisten tuottaja- ja tekijäjärjestöjen kanssa. Vastineeksi oikeudenomistajille olisi luvattu tehokkaampia toimia piratismia vastaan. ”Geo-blockingin” eli maantieteellisten rajoitusten poistaminen tulee olemaan uuden komission tärkein hanke tekijänoikeuksien alalla. Uudistusten yksityiskohdat tulevat vielä muuttumaan moneen kertaan. Suomessakin olisi korkea aika ryhtyä keskustelemaan niistä. Minä en ainakaan vielä tiedä, mitä kaikkea uudistus käytännössä merkitsisi. Tekijänoikeuslaissa jokainen sana ja sananmuoto voi olla tärkeä.

Otan tässä esiin vain yhden kohdan, jossa uudistuksista olisi selvää etua kaikille. Monissa Euroopan maissa rakennetaan parhaillaan kansallisia digitaalisia kirjastoja, joiden tavoitteen on parantaa kansallisen kulttuuriperinnön saatavuutta. Osa aineistosta on jo tekijänoikeudellisesti vapaata, mutta monissa maissa on myös sovittu tekijöiden kanssa suojatun aineiston julkaisemisesta. Pienikin korvaus on tekijöille edullisempi kuin se, ettei ainestoa käytä kukaan. Tällä hetkellä kokoelmien käyttö on yleensä mahdollista vain yhden maan rajojen sisällä, koska EU-laajuisista oikeuksista sopiminen on ollut liian monimutkaista. Tämän ongelman digitaalisten sisämarkkinoiden syntyminen poistaisi. 

Eduskunta ahkeroi tekijänoikeuslain muutoksia

Stubbin hallitus ei saanut valmiiksi sote-uudistusta, mutta eduskunta sai ihan loppumetreillä käsiteltäväksi pinon tekijänoikeuslain muutoksia. Ne koskevat hyvitysmaksua (kirjoitin tästä jo aikaisemmin), sopimusten kohtuullistamista, televisio-ohjelmien verkkotallennusta ja kaapelijakelua. Pieniä asioita, jotka eivät näytä ylittäneen uutiskynnystä missään tiedotusvälineissä. Niihin liittyy kuitenkin mielenkiintoisia periaatteellisia kysymyksiä. Kaapelijakelua koskevaan lainmuutosta varten perustuslakivaliokuntakin joutui pyörtämään kymmenen vuotta sitten tekemänsä päätöksen.

Mistä oikein on kysymys? Televisio-ohjelmat sisältävät suuren määrän tekijänoikeuslain suojaamia teoksia, joiden lähettämisestä televisioyhtiöt ovat sopineet alkuperäisten tekijöiden tai heidän edustajiensa kanssa. Tähän saakka asia on selvä: täytyyhän tekijöille maksaa teosten käytöstä.

Suuri osa suomalaisista kotitalouksista katselee kuitenkin ohjelmia kaapeliverkon kautta. Jos asut helsinkiläisessä kerrostalossa, kuten minä, et voi noin vain laittaa katolle omaa antennia. Ainoa mahdollisuus on turvautua taloyhtiön valitsemaan kaapelioperaattoriin. Operaattorit (Sonera, Welho jne) taas ovat viestintämarkkinalain mukaan velvollisia välittämään asiakkailleen Yleisradion ja MTV:n kanavat. Pitäisikö minun tai kaapelioperaattorin maksaa lisämaksu siitä, että ne välittävät vapaasti katsottavissa olevat tv-kanavat niihin koteihin, joilla ei ole mahdollisuutta antennivastaanottoon?

Tekijänoikeuslain mukaan pitää, vaikka asiasta on väännetty kättä 1950-luvulta saakka – siitä lähtien, kun radio-ohjelmia ryhdyttiin suurkaupungeissa jakelemaan kaapeliverkossa paremman kuuluvuuden takaamiseksi. Arkijärki sanoo, että radio- ja televisioyhtiö on jo maksanut siitä, että se välittää ohjelmaa yleisölle (eri asia on, jos kaapeliyhtiö lähettää itse tuottamaansa ohjelmaa). Tekijänoikeuslain näkökulmasta operaattori on kuitenkin liikeyritys, joka tekee uutta bisnestä suojatuilla teoksilla.

Käytännössä kaapelioperaattorilla ei ole mahdollisuutta sopia ohjelmien välityksestä suoraan tekijöiden kanssa. Ohjelmien sisällöstähän päättävät yleisradioyhtiöt. Kansainvälisissä tekijänoikeussopimuksissa asia on ratkaistu ns pakkolisenssillä. Tekijöillä ei ole oikeutta kieltää radio- ja televisio-ohjelmien kaapelijakelua, mutta heillä on oikeus ”kohtuulliseen korvaukseen”, jonka suuruuden voi päättää ”toimivaltainen viranomainen”. 

Tätäkin oikeutta on eri maissa tulkittu eri tavoin. Suomessa yleisradio-ohjelmien kaapelijakelusta ei ole maksettu erillisiä korvauksia. Kymmenen vuotta sitten eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoi, että maksu olisi ristiriidassa sananvapauden periaatteen kanssa.

Voi olla, että aika on kypsä uudelle tarkastelulle. Teleoperaattorit tekevät suurta bisnestä. Kaapelijakelun korvauksissa on kyse pienestä summasta, vuositasolla pari euroa kaapelitaloutta kohti, joka varmasti menee hyvään tarkoitukseen. Televisio-ohjelmien jakelu on internetin myötä pirstoutumassa, ja hyvä, jos ketjun jokaisesta portaasta kertyy jotakin myös tekijöille. 

Yleisradio-ohjelmien kaapelijakelusta perittävissä lisäkorvauksissa on kuitenkin kysymys niin periaatteellisesta asiasta, että olisi toivonut sekä hallituksen että eduskunnan käsitelleen sitä laajemmin. Kun hallituksen esityksessä todetaan, että lainmuutoksella ”palautetaan” tekijöille oikeus korvaukseen, olisi saman tien voitu todeta, ettei korvauksia ole aikaisemmin maksettu.

Lainmuutosta perustellaan Bernin sopimuksella ja EU:n komission kannanotolla. Tämä on sinänsä oikein, mutta olisin toivonut hallituksen kertovan tarkemmin, miten asia on muissa EU-maissa järjestetty. Kaikki jäsenmaathan ovat mukana Bernin sopimuksessa, ja kaikissa on myös kaapelioperaattoreita. Millainen on korvausten taso muissa EU-maissa, ja miten korvauksista päätetään? Hallituksen esityksen perusteluissa ainoat viittaukset ovat Ruotsiin ja Tanskaan. Onko harkittu, että valtioneuvosto olisi voinut itse päättää korvausten suuruudesta, niin kuin se päättää hyvitysmaksuista? Esityksessä vain viitataan vireillä oleviin neuvotteluihin.