Britannia sallii tietokoneavusteisen tekstianalyysin

Britanniassa tuli viime sunnuntaina voimaan joukko tekijänoikeuslain muutoksia, joiden tarkoituksena on helpottaa teosten käyttöä ei-kaupallisiin tarkoituksiin. Tekijänoikeusasioista vastaava ministeri lordi Younger arvioi, että uudistukset hyödyttävät Britannian kansantaloutta seuraavien kymmenen vuoden aikana ainakin 250 miljoonalla punnalla poistaessaan turhaa byrokratiaa.

Osa muutoksista on sellaisia, jotka on jo toteutettu Suomessa. Britanniassakin voidaan nyt tehdä teoksista kopioita näkövammaisille ilman, että tekijältä tarvitsee erikseen pyytää siihen lupa. Kirjastoilla ja arkistoilla on nyt oikeus digitoida kaikkia aineistoja ja tietyin edellytyksin vaihtaa niitä keskenään. Vastaava säädös on olemassa Suomessakin, Britanniassa poikkeukset näyttäisivät olevan hieman laajempia. Suojattujen teosten käytöstä opetustoiminnassa on myös uusia säännöksiä.

Viime keväänä Suomessa keskusteltiin myös siitä, rajoittaako nykyinen tekijänoikeuslaki tieteellistä tutkimusta. Monien asiantuntijoiden mielestä Suomen laki estää tietokoneavusteisen tekstianalyysin kehittämistä. Jotta tutkija voisi esimerkiksi laskea, miten yleistä komparatiivimuotojen käyttö on suomenkielisessä sanomalehtitekstissä, hän on ensin kopioitava suuri määrä tekstejä tietokoneen muistiin. Nykyisen lain mukaan tämä ei ole sallittua ilman tekijöiden lupaa.

Lordi Yonger pitää tietokoneavusteisen tekstianalyysin ("text mining") sallimista tärkeänä askeleena tekijänoikeuslain uudistamisessa digitaalisen aikakauden vaatimusten mukaiseksi:

“The text and data mining exception is a particularly important step forward for researchers in the UK and will ensure they have the tools that they need to maintain their competitive edge in an increasingly global marketplace.”

Britanniassa on myös vireillä yksityistä kopiointia koskevien tekijänoikeuslain säännösten uusiminen. Näidenkin piti tulla voimaan jo viime sunnuntaina. mutta asia on sooittautunut odotettua hankalammaksi. Myös tekijänoikeuden ja parodian suhteita koskeva lainmuutos on toistaiseksi jäissä.

Saamelainen musiikki maailmankartalle

Tiesittekö, että Kautokeinossa järjestetään alkaa ensi keskiviikkona (16.4.) suuri kansainvälinen laulukilpailu, jonka voittaa taatusti jokin saamenkielinen laulu? Sami Grand Prix on järjestetty säännöllisesti vuodesta 1990 lähtien, ja monilla kilpailun voittajista on sen jälkeen alkanut näyttävä ura. Viime vuoden voittaja oli ruotsalainen Melina Kuhmunen.

Kiinnostuin tutustumaan tarkemmin uuteen saamelaiseseen musiikkiin pari kuukautta sitten, kun törmäsin kiinalaiseen tutkijaan, joka oli ollut kotimaassaan Wimme Saaren konsertissa ja innostunut niin paljon, että oli varta vasten tullut Suomeen. Suurin osa kilpailuvoittajista on vuosien mittaan tullut Norjasta, kuten toissavuotinen Inger Gaup, mutta ykkössijalla on ollut myös suomalaisia, muun muassa lahjakas Niko Valkeapää. Vuoden 2002 voittaja oli Venäjän kolttasaamelainen Elvira Galkina. Sami Grand Prix-kilpailussa on kaksi sarjaa: perinteisen joi’un ja uuden saamenkielisen musiikin sarjat.

Saamelaisen musiikin noususta kertoo myös laaja levytuotanto. Yllätyin, kun huomasin että vuodesta 1990 lähtien viisikymmentätuhatta saamelaista on saanut aikaiseksi pari sataa CD-levyä, joiden skaala ulottuu joikaamisesta saamenkieliseen rockiin. Tuotanto on vilkkainta Norjassa, jossa on useita saamelaiseen musiikkiin erikoistuneita levy-yhtiöitä. Työ on tuottanut myös näkyviä hedelmiä: maailmalla tunnetaan muitakin saamelaisia tähtiä kuin Mari Boine. Kovin montahan heitä ei ole, mutta suhteessa väkilukuun saamelainen musiikki on jo maailmalla tunnetumpaa kuin suomalainen.

En yritä arvata, kuka voittaa tämän vuoden Sami Grand Prixin, mutta onnea etukäteen voittajalle. Täytyy seurata saamenkielisiä uutislähetyksiä. Suomessa laulukilpailua ei muistaakseni ole koskaan nähty televisiossa, voittajaa tuskin edes mainitaan etelän lehdissä.

Lailliset ja laittomat tallennukset

Kirjoitin vuosi sitten oikeusjutusta, jossa tekijänoikeusjärjestöt ja tv-kanavat vaativat Tvkaista Oy -nimistä yritystä lopettamaan tallennuspalvelunsa. Tvkaistan mukaan palvelu oli yksityistä kopiointia, kun taas vastapuolen mielestä ohjelmien tallentamiseen piti hankkia lupa. Syyttäjä epäili Tvkaistan syyllistyneen tekijänoikeusrikokseen, teollisuusrikokseen ja petokseen.

Tvkaista tarjosi television katsojille mahdollisuuden tallentaa netissä haluamansa tv-ohjelmat myöhempää katselua varten. Suunnilleen samanlaista palvelua tarjoavat nykyisin kaikki suuret teleoperaattorit. Epäilin silloin, että Tvkaista oli uutena yrityksenä nostettu esiin varottavana esimerkkinä. Syytettynä oli myös yrityksen lainopillinen neuvonantaja, mikä on aika poikkeuksellista. Tänä keväänä Tvkaistan toiminnasta on kuitenkin tullut esiin lisätietoja, jotka ovat aika noloja. Yhtiö oli puolustanut toimintaansa sillä, että jokaisella asiakkaalla oli yksityistä kopiointia varten oma tallennin. Poliisi löysi Tvkaistan konesalista 2996 kytkintä, joita ei ollut liitetty sähköverkkoon. Kyseessä oli pelkkä kulissi, tallentaminen tapahtui muualla. Sitten yhtiö asetettiin konkurssiin ja toimitusjohtaja katosi ulkomaille.

Viime aikoina on vuoroviikkoina ilmoitettu palvelun päättyneen ja sitten taas jatkuvan. Toimintaa jatkaa uusi Tvkaista, jolla ei oman ilmoituksensa mukaan ole mitään tekemistä vanhan yhtiön kanssa. Sillä ei myöskään ole osoitetta, vaan se toimii ulkomailta käsin syvällä Internetissä samoilla vesillä kuin Pirate Bay.

Tällä välin ammattilehdissä on kerrottu, että teleoperaattorit ovat päässeet tekijänoikeusjärjestöjen ja tv-kanavien kanssa sopuun tallennuspalvelujen jatkamisesta. Siis samasta toiminnasta, jota Tvkaistakin harjoitti. Sopimuksen ehdot ovat liikesalaisuus, rahaakin maksetaan, mutta tv-kanavien kannalta tärkeimmät myönnytykset ovat se että asiakkaiden on tulevaisuudessa pakko katsoa ohjelmien lomaan sijoitetut mainokset (!), ja ohjelmia saadaan säilyttää vain tietty aika.

Totesin jo vuosi sitten, että nykyisen tekijänoikeuslain näkökulmasta tallennuspalveluiden toiminta näyttäisi kyllä olleen laitonta. Kuten opetusministeriön tekijänoikeustoimikunnan mietinnössä 2012 todettiin, ”ilman palvelun tarjoajaa ei asiakkaalle valmistuisi kappaletta teoksesta”. Lain mukaan elokuvateoksen yksityistä kopiointia (joka itse tehtynä olisi laillista) ei saa antaa toisen tehtäväksi. Ilman lainmuutosta ei säännöstä voi ulottaa näitä teoksia käyttäviin verkkotallennuspalveluihin, totesi toimikunta.

Tv-kanavien ja teleoperaattoreiden sopimukseen liittyy kuitenkin ongelma. Nykyisen lain mukaan mikään organisaatio ei voi myöntää yhdeltä luukulta oikeuksia televisio-ohjelmien tallentamiseen. Jokainen tv-ohjelma pitää sisällään satoja erilaisia oikeuksia: taustamusiikin tekijät, käsikirjoittajat, tuottajat, näyttelijät, lavastajat, tuottajat. On tv-yhtiöiden itse tuottamia ohjelmia, teatterilevityksessä olleita elokuvia, ulkomaisten tv-yhtiöiden ohjelmia ja niin edespäin. Kaikkien oikeudet kulkevat eri reittejä. Tallennussopimuksen uutisoinnin yhteydessä todettiinkin, että sitä varten tarvitaan vielä lainmuutos, uusi sopimuslisenssipykälä. Siihen saakka kunnes lainmuutos saadaan aikaan, tallennuspalvelut ovat periaatteessa laittomia, koska kukaan ei kaikkia tarvittavia oikeuksia pysty myöntämään. Mutta ilmeisesti tähän pitää suhtautua samalla tavalla kuin Putinin toimiin Krimillä. Ei se ihan oikein mennyt, mutta ei sen takia nyt voi rikkoa välejä tärkeään kauppakumppaniin….

Olisiko lakia voitu muuttaa niin, että tallentamispalvelut olisi sallittu? Tämä olisi toteutettu esimerkiksi muuttamalla yksityistä kopiointia koskevaa lain kohtaa siten, että kopioinnin saisi antaa toisen tehtäväksi. Tv-ohjelmien samanaikainen uudelleenlähettäminen kaapeliverkostossa on periaatteessa samanlaista teosten uutta käyttöä kuin ohjelmien tallentaminen myöhempää katselua varten. Vasta vuonna 1995 tekijänoikeuslakia muutettiin niin, että televisio-ohjelmien samanaikainen edelleen lähettäminen kaapeliverkossa oli sallittua ilman oikeudenomistajien lupaa. Tätä ennen toimintaa harjoitettiin periaatteessa luvatta, samalla tavalla kuin tallennuspalveluita nykyisin. Tosin opetusministeriö muistaa vieläkin silloin tällöin muistuttaa, ettei poikkeus ole ihan sopusoinnussa Bernin tekijänoikeussopimuksen kanssa.

Helsingissä televisiota ei käytännössä voi katsoa muuten kuin kaapeliverkon kautta. Omia antenneja ei saa katolle viritellä. Kaapelitelevisio on vakiintunut osa tv-toimintaa ja kaapelioperaattoreilla on velvollisuus välittää samanaikaisesti kaikki vapaasti etenevillä aalloilla saatavissa olevat kanavat. Sanoi Bern mitä tahansa, en usko että suomalaiset äänestäjät olisivat hyväksyneet tilannetta, jossa kaapelialueilla asuvilta katsojilta olisi peritty ohjelmien vastaanottamisesta erillinen tekijänoikeudellinen lisämaksu.

Mitä kuluttajan käteen jää?

Taloudellisesta näkökulmasta kaapelijakelussa ja tallennuspalveluissa on toki eroja. Kaapelijakelu on antennijakelun tekninen vaihtoehto, kuluttajan näkökulmasta niillä ei ole eroa. Tallennuspalvelut tarjoavat samanlaista lisäarvoa kuin tallentavat digivirittimet. Teleoperaattorit haluavat lisätä viihdepalveluihinsa mahdollisuuden tallentaa vapaasti katsottavia tv-ohjelmia, koska tilaajat voivat näin ajatella säästävänsä digiboksin hinnan. Digibokseista taas maksetaan hyvitysmaksua, joka käytetään kulttuurin tuotantoon.

En kuitenkaan niele väitettä, jonka mukaan tallentamisesta tehty sopimus on liikesalaisuus, jonka yksityiskohtia ei tarvitse kertoa ulkopuolisille. Sopimuksen aikaansaamiseen tarvitaan lainmuutos, ja eduskunnan olisi kohtuullista tietää, mitä sillä saadaan aikaan. Osapuolena on myös tv-verolla rahoitettu Yleisradio.

Kun tallentamisesta aletaan maksaa korvauksia, oletan että järjestöt jakavat sen suunnilleen samalla tavalla kuin hyvitysmaksut ja muut vastaavat korvaukset. Suuri osa menee apurahoina uuteen tuotantoon, mikä on hyvä asia. Mutta kuinka suuri osa rahoista lopulta jää Suomeen, kuinka paljon menee ulkomaille? Ainakin puolet tallennetuista tv-ohjelmista on ulkomaisia.

Täytyy muistaa, että tekijänoikeuden näkökulmasta tuotantoyhtiöt ja tv-yhtiöt ovat oikeudenomistajia siinä missä yksityiset taiteilijatkin. Miten rahat jaetaan tekijöiden ja tuottajien kesken? Pitäisikö Yleisradion antaa tv-verolla tuotetut ohjelmat tallennettavaksi ilmaiseksi (siltä osin kuin Ylellä on tuottajan oikeudet), vai pitäisikö osa korvauksista päinvastoin suunnata Ylen toimintaan?

Voidaan myös sanoa, että tallennuskorvaus koskee samoja oikeuksia kuin tallentavista digivirittimistä perittävä hyvitysmaksu. Hyvitysmaksun suuruuden määrää valtioneuvosto. Nyt sille saadaan markkinoilla sovittu vertailukohde, mutta mikä se on? Onko se suurempi vai pienempi? 

Miten käy tallentavien digivirittimien?

Ajastimella varustetut vhs-nauhurit mullistivat aikanaan television katselun. Kotikatsojat eivät enää olleet ohjelmapäälliköiden laatimien aikataulujen orjia, ohjelman saattoi tallentaa katsottavaksi itse kullekin parhaiten sopivana ajankohtana. Tv-kanavat reagoivat lisäämällä ohjelmatarjontaa hankalina vuorokauden aikoina. Tuskin monikaan katsoo telkkaria kolmelta aamuyöstä, mutta jos silloin tulee mielenkiintoinen uusinta, sen voi katsoa myöhemmin.

Kun analogisesta televisiosta siirryttiin digitaaliseen, tallentavat digivirittimet tarjosivat uusia palveluita. Parhailla laitteilla saattoi tallentaa useampia kanavia samanaikaisesti. Tv-yhtiöt vastasivat haasteeseen kehittämällä omia verkkopalveluitaan (esimerkiksi Ylen Areena). Niissä oli se etu, että verkosta saattoi jälkikäteen löytää myös ohjelmia, joita ei ole muistanut tallentaa, mutta toisaalta ohjelma säilyvät palvelussa vain muutaman viikon ajan. Omalla digiboksilla ohjelmia voi säilyttää niin kauan kunnes kovalevy hajoaa (normaalisti noin kahden vuoden kuluttua).

Tallennuspalvelut syövät ajan mittaan tallentavat digivirittimet pois markkinoilta. Digibokseille käy samalla tavoin kuin kasettinauhureille, cd-soittimille, Nokian mallille 1110 ja monille muille hyville laitteille, joita ei vain enää saa mistään. Digiboksien tuotekehittely näyttää lakanneen joitakin vuosia sitten, Anttilan hyllyssä seisovat samat mallit. Jonakin päivänä digibokseja ei saa kuin tilaamalla Internetin kautta Kiinasta.

Mitä tapahtuu, jos tallennuspalvelut korvaavat kokonaan tallentavat digiboksit? Kuluttajan kannalta molemmat tarjoavat mahdollisuuden tv-ohjelmien ajansiirtoon. Kustannuksia on vaikea verrata, tallennuspalveluissa tulee laitekustannusten lisäksi laajakaistayhteyden hinta. Mutta kustannuksia tärkeämpää on, että siirryttäessä digibokseista tallennuspalveluihin tv-katsojan autonomia kaventuu. Jos olen ymmärtänyt oikein, nyt solmitun sopimuksen mukaan tallennuspalveluiden tekniikkaa muutetaan niin, että tallennettuja ohjelmia ei voi säilyttää niin kauan kuin haluaa. Mainoksia ei enää voi pikakelata. Eduskunta voisi miettiä, haluaako se välttämättä siunata lainmuutoksen, joka tekee käytännössä mainosten katselusta pakollista.

Yksityinen kopiointi tulee Britanniaan, korvaukset eivät

Hyvitysmaksu on tekijänoikeudellinen maksu, joka peritään mm tallentavien digiboksien ja ulkoisten kovalevyjen ostajilta korvauksena haitasta, jota laitteille tehtyjen kopioiden oletetaan aiheuttavan tekijöille. Maksu perustuu EU:n direktiiviin, mutta direktiivin sananmuoto on osoittautunut niin vaikeasti tulkittavaksi, että asiasta on vireillä useita oikeusjuttuja EU:n tuomioistuimessa. Suomen hallituskin näyttää viivyttelevän luvattua hyvitysmaksu-uudistusta, kunnes tuomioistuimesta saadaan tarkempia suuntaviivoja siitä mikä on direktiivin mukaista ja mikä ei.

Yksi hyvitysmaksujärjestelmän erikoisuuksista on, että Isossa Britanniassa ei koskaan ole peritty hyvitysmaksuja, vaikka maa on EU:n jäsen - ainakin toistaiseksi. Direktiivin mukaan maksu on hyvitys tekijöille siitä, että tekijänoikeuslaki sallii yksityisen kopioinnin. Britanniassa yksityinen kopiointi on ollut kiellettyä, joten hyvitysmaksuja ei peritä. Britit tekevät varmasti yhtä paljon kopioita kuin muutkin eurooppalaiset, mutta siitä direktiivi ei sano mitään.

Viime viikolla Britannian hallitus käynnisti mittavan tekijänoikeuslain uudistuksen. Parlamentille annettujen lakiesitysten joukossa on säännöksiä mm sitaattioikeudesta, kirjastoissa ja arkistoissa tapahtuvasta kopioinnista sekä ”yksityiseen käyttöön tehdyistä henkilökohtaisista kopioista”.

Lakiesityksen mukaan yksityiseen käyttöön tehdyt kopiot suojatuista teoksista olisivat tulevaisuudessa sallittuja. Laki poikkeaa kuitenkin useimpien muiden EU-maiden laeista. ”Henkilökohtaisia kopioita” saisi tehdä ainoastaan teoksista, jotka kopion tekijä jo omistaa pysyvästi. Omista levyistä ja kirjoista saisi tehdä kopioita esimerkiksi sen takia, että niitä voitaisiin käyttää eri laitteilla ja vaihtaa uuteen formaattiin. Tämä oikeus on niin vahva, että jopa kopioinninestojärjestelmien kiertäminen näyttäisi määrätyin edellytyksin olevan sallittua. Ideana on, että laillisesti hankittua aineistoa pitää voida käyttää pysyvästi kaikilla laitteilla. Sen sijaan oikeus ei koskisi kirjastosta ja kavereilta lainattuja levyjä tai streaming-palveluissa soivaa musiikkia. Televisio-ohjelmien ajansiirto on Britanniassa ennestään laillista, sitä ei katsota ”kopioinniksi”.

Esityksen toinen erikoispiirre on se, ettei ”henkilökohtaisesta kopioinnista” ilmeisesti perittäisi hyvitysmaksua. Britannian hallitus ajattelee, ettei tällä tavoin rajoitetusta kopioinnista ole haittaa eikä direktiivin mukaista hyvitysmaksua siis tarvitse periä. Mielenkiintoista nähdä, millainen keskustelu asiasta syntyy. Tässä on Arhinmäen seuraajallekin miettimistä.

Venäjä hyökkää Ukrainaan, tuhotaan kaikki immateriaalioikeudet

Mikä olisi varmin tapa mahdollisen sodan syttyessä estää vihollista käyttämästä Suomen rautateitä? Tietysti se, että poltetaan asemilla kaikki matkaliput.

Tämä vanha sotilasfarssissa kerrottu vitsi tuli mieleeni, kun pohdin EU:n Venäjälle asettamia taloudellisia pakotteita, joihin Venäjä tietysti on jo vastannut omilla sanktioillaan. Eivät ne tehottomia ole: osa oligarkeista on jo huomannut että Visa-kortti on lakannut toimimasta, koska kortin myöntänyt pankki on pakotelistalla. Tavaran kaupassa pakotteita on helppo asettaa, vientitulot vain jäävät saamatta.

Nykyisin kasvava osa kaupasta koskee kuitenkin aineettomia hyödykkeitä: tekijänoikeuksia, patentteja ja tavaramerkkejä. Mitä tapahtuisi, jos EU ja USA kieltäisivät aineettomien hyödykkeiden viennin Venäjälle ja Venäjä vastaisi samalla mitalla? Siis Beyoncen levyjä ja Versacen laukkuja ei saisi enää viedä Venäjälle. Venäläiset ilahtuisivat ja ryhtyisivät monistamaan niitä paikan päällä, Simferopoliin perustettaisiin välittömästi laukkutehdas. Vastaiskuna EU poistaisi venäläisten tuotteiden suojan, Alla Pugatshovan levyjä ja Matrjosha-nukkeja ryhdyttäisiin kopioimaan EU:ssa. Uhkana suunnilleen yhtä tehokasta kuin matkalippujen polttaminen.

Tekijänoikeudet, patentit ja tavaramerkit toimivat kansainvälisesti, koska kauhun tasapaino pakottaa valtiot kunnioittamaan toistensa oikeuksia. Jos valtio A ei kunnioita B:n oikeuksia, B maksaa potut pottuina. Oikeuksien hallinnointia varten on luotu kansainvälisiä organisaatioita, joiden hallinnoiminen on sekin hankalaa. Luin juuri immateriaalioikeuksiin keskittyvästä IPKAT-blogista, että Euroopan patenttiviraston EPO:n työntekijät Münchenissa olivat viime viikolla lakossa protestina pääjohtaja Benoit Battistellin ”diktatorisia otteita” vastaan. Puolet järjestön 3000 työntekijästä marssi ulos, vielä tiistaina lakkolaisia oli lähes tuhat.

En edes yritä selittää työriidan taustoja. Työpaikat patenttiviraston kaltaisissa kansainvälisissä järjestöissä ovat hyvin palkattuja ja haluttuja. Toisaalta monista eri maista ja työkulttuureista lähtöisin olevaa asiantuntijaorganisaatiota on vaikeampi johtaa kuin suomalaista ammattiliittoa. Nytkään ei ole kysymys palkoista vaan työpaikan ilmapiiristä. Erimielisyyttä on siitäkin, voivatko työntekijät ylipäänsä mennä lakkoon. Pääjohtajan mukaan vain pääjohtajalla on oikeus järjestää tätä asiaa koskeva äänestys. Asia muuttui mielenkiintoiseksi siinä vaiheessa kun kävi ilmi, ettei Saksan työlainsäädäntö koske patenttivirastoa, vaikka se sijaitsee Saksassa. Valtioiden välisellä sopimuksella perustettu EPO on ”valtio valtiossa” samaan tapaan kuin Vatikaani, jossa ylintä valtaa päättää paavi. Jos patenttiviraston työntekijä kokee tulleensa työpaikallaan kaltoin kohdelluksi, hän ei voi viedä asiaa saksalaiseen tuomioistuimeen. EPO:n perustamista koskevan sopimuksen mukaan työriidat käsitellään kansainvälisessä työjärjestössä ILO:ssa, jossa käsittelyaikataulu on noin kymmenen vuotta. Eikä siitä voi valittaa ihmisoikeustuomioistuimeen.

Olisipa Kafka kuullut tästä. Toistaiseksi lakko ei kuitenkaan uhkaa patenttien myöntämistä, niiden käsittely jatkui lakon aikanakin.

Miten uusi direktiivi vaikuttaa suomalaisiin tekijänoikeusjärjestöihin?

Euroopan unionin lehdessä julkaistiin eilen (20.3.) direktiivi ”Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivisesta hallinnoinnista sekä musikkkiteoksien oikeuksien lisensoinnista verkkokäyttöä vartensisämarkkinoille”. Direktiivi tulee voiman 20 päivän kuluessa julkaisemisesta ja jäsenvaltioilla on kaksi vuotta aikaa saattaa se voimaan kansallisessa lainsäädännössään.

”Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivinen hallinnointi” viittaa Teoston, Gramexin ja Kopioston kaltaisiin järjestöihin, jotka edustavat suurta määrää tekijänoikeuksia ja välittävät lupia niiden käyttöön. Teoston ansiosta konserttien järjestäjien ei tarvitse neuvotella erikseen kaikkien konsertissa esitettävien sävellysten tekijöiden kanssa, vaan oikeudet voi hankkia yhdeltä luukulta. Oikeuksien hinnasta on erimielisyyksiä, se on normaalia, mutta yleisesti ottaen tekijänoikeusjärjestöt Suomessa nauttivat sekä jäsentensä että asiakkaidensa luottamusta.

Näin ei ole kaikkialla Euroopassa. Lähihistoriasta löytyy jopa tapauksia, joissa järjestöjen johtoa on tuomittu jäsenten varojen pimittämisestä. Kuten direktiivin perusteluissa todetaan, ”yhteishallinnointiorganisaatioiden toimintaan sovellettavat kansalliset säännöt eroavat merkittävästi toisistaan, erityisesti mitä tulee niiden avoimuuteen ja selontekovelvollisuuteen jäseniään ja oikeudenhaltijoita kohtaan. Tämä on aiheuttanut usein vaikeuksia erityisesti ulkomaisille oikeudenhaltijoille niiden pyrkiessä käyttämään oikeuksiaan ja johtanut kerättyjen tulojen huonoon hallintaan. Yhteishallinnointiorganisaatioiden toimintaan, mistä koituu ongelmia yhteishallinnointiorganisaatioiden jäsenille, oikeudenhaltijoille ja käyttäjille.”

Tämän voi tiivistää esimerkiksi siten, että vaikka suomalaisen artistin levy olisi suuri hitti kaukaisemmassa EU-maassa, hän ei voi olla varma, saako hän koskaan rahojaan – eikä hänellä ole käytännössä mahdollisuutta selvittää, mihin rahat ovat menneet. Tällaiset ongelmat direktiivin pitäisi nyt poistaa.

Direktiivin toinen tavoite on varmistaa, että musiikin tekijänoikeusjärjestöt voivat tulevaisuudessa lisensoida ohjelmistoaan verkkojakelua varten koko unionin alueelle. EU:n komissio on aikaisemmin yrittänyt hoitaa asian erillisellä määräyksellä, joka kaatui tuomioistuimissanolosti nenälleen. Tältä osin direktiivi vaikuttaa lähinnä tekijänoikeusjärjestöjen sekä YouTuben, iTunesin ja Spotifyn kaltaisten toimijoiden suhteisiin. Keskityn seuraavassa tarkastelemaan, mitä direktiivi sanoo järjestöjen hallinnasta.

Direktiivi sisältää yksityiskohtaisia säännöksiä järjestöjen jäsenkriteereistä, hallinnosta ja varojen käytöstä. Tulevaisuudessa tekijänoikeusjärjestöiltä edellytetään samantapaista avoimuutta kuin pörssiyhtiöiltä. Suurin osa jäsenyyttä ja hallintoa koskevista säännöksistä on tuttuja suomalaisesta yhdistyskäytännöstä. Tulee kuitenkin olemaan mielenkiintoista nähdä, miten direktiivin teksti siirretään kansalliseen lainsäädäntöön.

Direktiivin mukaan päätösvalta järjestöissä kuuluu jäsenten yleiskokoukselle, joka vastannee suomalaisen yhdistyksen vuosikokousta. 6 artiklan 2 kohdan mukaan järjestön on ”hyväksyttävä jäseniksi oikeudenhaltijat ja oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöt (…), jos nämä täyttävät jäsenyysvaatimukset, joiden on perustuttava objektiivisiin, avoimiin ja syrjimättömiin kriteereihin.”

Otetaan Suomesta tarkastelun kohteeksi Teosto ja Gramex. Teoston jäsenet ovat säveltäjiä, sanoittajia ja musiikkikustantajia, siis direktiivissä mainittuja ”oikeudenhaltijoita”. Jokainen yhden laulun tekijä ei pääse Teoston jäseneksi, mutta jäsenyyden ehdoista on olemassa kriteerit. Nykyisin Teostolla on yli 700 jäsentä. Teoston hallinto perustuu siis suoraan jäsendemokratiaan. Ei-jäsenet voivat solmia solmimaan Teoston kanssa asiakkuussopimuksen, mutta asiakkailla ei ole äänivaltaa yhdistyksessä.

Gramexilla on vain kolme jäsentä, Muusikkojen liitto ry, Musikkituottajat ry sekä Solo ry. Kaksi ensimmäistä edustavat muusikoita ja äänitteiden tuottajia. Solo ry on laulusolisteja edustava yhdistys, jolla ei näytä olevan toimintaa Gramexin ulkopuolella. Yksittäiset musiikin esittäjät ja tuottajat ovat Gramexissa asiakkaita, jotka voivat osallistua yhdistyksen päätöksentekoon vain jonkin jäsenjärjestön kautta. Gramex uskoo edustukselliseen demokratiaan.

Gramexin jäsenet ovat direktiivissä tarkoitettuja ”oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöjä”, mutta tällä hetkellä yksittäiset muusikot ja äänitetuottajat eivät voi olla suoraan Gramexin äänivaltaisia jäseniä. Samanlainen tilanne näyttäisi olevan useimmissa muissakin suomalaisissa yhteishallinnointiorganisaatioissa, kuten Kopiostossa. Ne ovat järjestöjen järjestöjä, yksittäiset tekijät eivät ole äänivaltaisia jäseniä.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, aiheuttaako direktiivi muutoksia suomalaisten tekijänoikeusjärjestöjen sääntöihin. Nykyinen "edustuksellinen demokratia" näyttää toimivan, en ole kuullut kenenkään olleen erityisen tyytymätön.  Direktiivin mukaan järjestöjen äänivaltaisiksi jäseniksi on kuitenkin vastaisuudessa hyväksyttävä ”oikeudenhaltijat ja oikeudenhaltijoita edustavat yhteisöt, jos nämä täyttävät jäsenyysvaatimukset”. Kaikkia ei ole pakko hyväksyä, mutta voiko yhteisvalvontajärjestö ottaa sääntöjensä mukaan jäsenikseen pelkästään ”oikeudenhaltijoita edustavia yhteisöjä” ja sulkea yksittäiset oikeudenomistajat jäsenyyskriteerien ulkopuolelle? Mitä tapahtuu, jos vaikkapa suurasiakkaat Anssi Kela ja Paula Koivuniemi haluavat vuonna 2016 Gramexin äänivaltaisiksi jäseniksi, kun direktiivi tulee voimaan? Sama tilanne on Kopiostossa, joka on myös järjestöjen järjestö. Direktiivin sananmuoto näyttäsi kuitenkin edellyttävän jonkinlaista suoraa demokratiaa.

Spotify: kuka saa rahat?

Musiikin verkkopalvelut ovat vakiinnuttaneet asemansa. Suomen äänitetuottajat ottavat suoratoistopalvelut huomioon albumilistoja laadittaessa. Spotify kertoo jakaneensa oikeudenomistajille korvauksia jo miljardin dollarin (720 miljoonan euron) arvosta.

Samaan aikaan monet artistit maailmalla ja Suomessa valittavat, että palveluiden maksamat korvaukset ovat liian pieniä. Muutamat ovat vetäneet levynsä kokonaan pois palvelusta. Anssi Kela kertoi marraskuussa blogissaan, että hän oli tienannut Levoton tyttö -  kappaleen striimauksesta Spotifyssa vain runsaat 2300 euroa, vaikka sitä oli kuunneltu yli miljoona kertaa. Yhdestä kuuntelusta korvaus oli siis vain 0,0002 euroa (kaksi sentin sadasosaa). Toisaalta Kela totesi, että hänen muistakin kappaleistaan kertyy Spotifyn kautta jatkuvasti tuloa, Nummelakin on saanut jo puoli miljoonaa kuuntelukertaa. Mutta suurin osa taiteilijoista saa toistaiseksi suoratoistopalveluista niin pieniä tuloja, ettei niillä ole mitään käytännön merkitystä. Tuhat soittokertaa on vain 20 senttiä. (Artisti Anssi Kela ei kerro blogissaan, onko 2300 euroon laskettu mukaan myös säveltäjä Anssi Kelalle Teoston kautta tulevat korvaukset – luultavasti ei. Se olisi hyvä tietää kun arvioidaan korvauksen kohtuullisuutta).

Onko miljoona kuuntelukertaa ja 2300 euroa paljon vai vähän? Ryhdyin pohtimaan tätä ja yritin selvittää suoratoistopalveluiden korvauksia verrattuna äänitteiden muuhun käyttöön. Se ei ole aivan yksinkertaista.

Musiikin tekijät saavat levyistään (nykyisin pitäisi jo sanoa äänitteistä) tuloja kolmella tavalla. Se, miten korvaukset määritetään ja kenelle niitä jaetaan, vaihtelee kuitenkin suuresti.

Levottoman tytön myyntilukuja ei vielä ole julkaistu, mutta Anssi Kelan edellistä menestyslevyä Nummela myytiin yli 150 000 kappaletta. Artistien korvaukset levymyynnistä jakaantuvat kahteen pääryhmään. Levyn pääesiintyjä (”featured artist”) saa yleensä prosenttikorvauksen myynnistä. Sen suuruus sovitaan tapauskohtaisesti ja riippuu artistin valovoimaisuudesta; se on yleensä kahden ja kymmenen prosentin välillä (liikevaihtoverottomasta tukkuhinnasta, ei kaupan hinnasta). Taustamuusikot (”accompanying musicians”) sen sijaan saavat studiotyöstä kertakorvauksena Muusikkojen liiton sopiman tuntipalkan. Jos levyä myydään satatuhatta kappaletta, päätähti saa mukavan potin, säestäjät vain tuntipalkan. Jos levyä myydään kolmesataa kappaletta, mikä on sekin mahdollista, säestäjät tienaavat enemmän kuin tähti.

Lisäksi levyn myynnistä maksetaan Teosto/NCB:n kautta korvaus levytettyjen kappaleiden tekijöille. Korvaus on sovittu kollektiivisesti eikä siitä neuvotella yksilölisesti. En tiedä nykyistä tasoa, mutta se on jossakin kymmenen prosentin alapuolella myytyä levyä kohti. Korvaus jaetaan suunnilleen tasan säveltäjän, sanoittajan ja musiikkikustantajan kesken. Jos pääesiintyjä on samalla levyn kaikkien kappaleiden säveltäjä ja sanoittaja, hän saa siis tuplapotin. Jos hän tulkitsee muiden lauluja, rahankin menevät muualle.

Jos levyä on myyty paljon, se soi varmasti myös radiossa. Musiikin tekijät saavat radiosoitoista korvauksia Gramexin ja Teoston kautta. Korvaukset ovat suunnilleen samaa tasoa, ja tilitysten perusteena ovat sekä soittokerrat että kanavan kuulijamäärä. Suurimmat korvaukset maksaa Radio Suomi, koska se on suosituin kanava. Parhaimmillaan Gramex- ja Teosto-korvaus voivat olla yhteensä muutaman kympin minuutilta, pienillä paikallisilla kanavilla paljon vähemmän. Jos levyä soitetaan radiossa yli sata kertaa vuodessa, siitä kertyy ihan mukavat korvaukset. Lisäksi niihin kertyy mukavasti lisäkertoimia äänitteiden julkisesta esittämisestä, hyvitysmaksuista jne. Jos levy toisaalta soi vain kerran vuodessa, korvaus menee pankin kuluihin.

Radiosoitosta Teoston kautta säveltäjille maksettavat korvaukset jakautuvat suunnilleen samalla tavalla kuin levyjen myynnistä, mutta Gramexin puolella toimitaan eri logiikalla. Äänitteiden oikeudenomistajia ovat sekä tuottajayhtiöt että levyllä soittavat muusikot – ei siis vain se, jonka nimi on levyn kannessa. Esiintyjien puolikas jaetaan Gramexissa sovitun kaavan mukaan siten, että solisti saa kakusta isomman siivun kuin basisti, mutta kaikille kertyy jotakin. Minäkin olen monena vuotena saanut Gramexista kympin siitä hyvästä. että soitin kitaraa M. A. Nummisen levyllä ”Ajokortti ja kuulokyky”.

Onko miljoona kuuntelukertaa Spotifyssä paljon? Luku tuntuu suurelta, mutta täytyy muistaa että kyse on yksittäisistä kuuntelukerroista. Jos sama levy soi Radio Suomessa viisi kertaa, se on myös saanut miljoona kuuntelijaa (edellyttäen että kanavan kuulijamäärä oli 200 000). Voidaan toki sanoa, että soittokerrat Spotifyssa ovat arvokkaampia, sillä kuulija on saanut toivomansa musiikin toivomallaan hetkellä, kun taas Radio Suomen ohjelmistoa ei voi itse valita. Jos vaihtoehtona on levyn ostaminen, Spotify on edullisempi. Ostamaansa cd-levyä voi kuitenkin kuunnella rajattoman monta kertaa eri soittimilla, ja sillä on jonkinlainen jälleenmyyntiarvo. Jos haluan kuunnella Levottoman tytön joka päivä vuoden ajan, siitä kertyy jo 365 soittotapahtumaa.

En yritä arvioida, ovatko Spotifyn maksamat korvaukset kohtuullisia. Se on monimutkaisempi kysymys. Täytyy muistaa että Spotifyllä on oman ilmoituksen mukaan vasta noin kuusi miljoonaa maksavaa tilaajaa koko maailmassa. Se ei ole hirveän paljon. Suomen Yleisradio on vielä melkein yhtä suuri kuin koko maailmassa toimiva suoratoistopalvelu. (Tilaajien määrää Suomessa ei ole julkistettu). Spotifylla ja sen kilpailijoilla on kuitenkin erinomaiset mahdollisuudet kasvaa moninkertaisiksi, ja silloin korvaustenkin pitää kasvaa.

Ainakin levy-yhtiöt näyttävät olevan tyytyväisiä Spotifyn maksamiin korvauksiin. Kaikki suuret levy-yhtiöt (jotka ovat myös Spotifyn suuromistajia) ovat jo syöttäneet ohjelmistonsa palveluun, niin monet pienetkin. Samalla tavoin ne ovat aina lähettäneet uudet levynsä radioasemille, vaikka korvausten suuruudesta on kiistelty. Myös säveltäjät saavat oman osuutensa

Muusikkojen osalta tilanne on ongelmallisempi. Radiosoitosta rahat jaetaan tasan levy-yhtiön ja soittajien kesken, kaikille soittajille tulee jotakin. Spotify-soitosta muusikot saavat korvauksia samassa suhteessa, kuin levysopimuksessa on sovittu. Säestävät muusikot eivät ilmeisesti saa mitään, solistit yleensä muutaman prosentin. Jos suoratoistopalvelut jonakin päivänä syövät soittolistaradion  - mitä voisi jopa toivoa – taustamuusikot eivät voi enää luottaa Gramex-tilityksistä kertyvään ”pitkään häntään”, joka tuottaa keikkapalkkioihin korkoa vielä vuosien kuluttua.