Voiko tekijänoikeus olla ikuinen?

Viime vuosina on keskusteltu paljon siitä, mikä olisi tekijänoikeuden oikea kesto. Lopputuloksena on ollut, että EU:ssa kirjalliset ja taiteelliset teokset on nykyisin suojattu 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä. Kun säveltäjä Jean Sibelius kuoli syyskuussa 1957, hänen teoksensa ”vapautuvat” vuoden 2028 alussa. Sen jälkeen teosten käytöstä esimerkiksi radiolähetyksissä ei enää makseta korvausta säveltäjän perillisille.

Ranskalainen kuvanveistäjä Auguste Rodin kuoli vuonna 1917. Miten on mahdollista, että Ranskassa on parhaillaan käynnissä oikeusjuttu, jossa liechtensteinilaista yhtiötä syytetään Rodinin veistosten jäljennösten luvattomasta kaupustelusta? Rodinin kuolemasta on jo kulunut lähes sata vuotta.

Jutussa on kysymys tekijän moraalisista oikeuksista ja ns klassikkosuojasta, joka löytyy myös Suomen tekijänoikeuslaista pykälästä 53. ”Jos kirjallisen tai taiteellisen teoksen suhteen tekijän kuoltua menetellään sivistyksellisiä etuja loukkaavalla tavalla, on asetuksella määrättävällä viranomaisella valta, vaikka tekijänoikeus on lakannut tai sitä ei ole ollut, kieltää sellainen menettely”. Klassikkosuoja ei vanhene, se on periaatteessa ikuinen.

Auguste Rodinilla on Ranskassa suunnilleen samanlainen asema kuin Sibeliuksella Suomessa. Hän kuuluu ranskalaisen kulttuurin suuriin nimiin. Nyt Ranskan valtio katsoo, että myynnissä olevat jäljennökset ovat väärennöksiä ja loukkaavat Rodinin moraalisia oikeuksia. Veistokset on valettu Italiassa alkuperäisistä veistoksista tehdyistä muoteista, niissä näkyy taiteilijan signeeraus ja eräissä tapauksessa myös alkuperäiset veistokset valaneen ranskalaisen yrityksen nimi. Lisäksi eräät veistoskappaleet ovat kanteen mukaan niin huonosti valmistettuja, etteivät ne tee oikeutta alkuperäisille. Vaikka veistoksia ei ole edes myyty Ranskassa, niitä on markkinoitu verkkosivuilla, jotka ovat nähtävissä Ranskassa. Tapausta on kommentoitu laajasti ranskalaisissa sanomalehdissä, ja siitä kertoo (englanniksi) myös bloggari IPKat.

Kun en ole nähnyt kaupan olevia kopioita, en pysty arvioimaan, miten ne vastaavat alkuperäisiä. Juttu herättää kuitenkin mielenkiintoisia periaatteellisia kysymyksiä. Jos klassikkomaalauksesta tehdään jäljennöksiä, missä vaiheessa ne alkavat loukata sivistyksellisiä etuja (Suomen laki ei puhu taiteilijavainajan oikeuksista)? Suomessa ”klassikkosuojasta” on vain yksi ennakkotapaus. Vuonna 1962 opetusministeriö kielsi erästä kustantajaa markkinoimasta sarjakuvaversioita teoksista Robinson Crusoe, Robin Hood, Liisa ihmemaassa ja Pikku naisia. Korkein oikeus vahvisti muilta osin päätöksen, mutta vapautti Robin Hoodin, koska teoksen tekijästä ei ollut tietoa.

Vuonna 1983 opetusministeriötä vaadittiin samalla perusteella kieltämään Gallen-Kallelan (vapaiden) maalausten käyttäminen keräilylautasissa. Antamassaan lausunnossa ministeriö katsoi, että lautasten julkaiseminen ei vastannut taiteilijan taiteellisia päämääriä, mutta ei kuitenkaan pitänyt kieltoa tarpeellisena. Tekijänoikeuslain 53 pykälä on yhä voimassa, miten sitä pitäisi tulkita nykymaailmassa?

Kuka omistaa Vivian Maierin valokuvat - ja Hiski Salomaan laulut?

Yleisradio lähetti huhtikuussa hienon dokumenttiohjelman vuonna 2009 kuolleen Vivian Maierin valokuvista. Maier toimi koko ikänsä lastenhoitajana amerikkalaisissa perheissä, mutta vapaa-aikanaan hän otti valokuvia, joita hän ei koskaan näyttänyt kenellekään.  Maierin kuoleman jälkeen keräilijä nimeltä John Maloof osti sattumalta huutokaupasta paketin Maierin negatiiveja ja huomasi iskeneensä kultasuoneen. Meier osoittautui mestarilliseksi kuvaajaksi, alan suurten mestarien veroiseksi.

Sittemmin Maierin jäljiltä on löytynyt yli satatuhatta valokuvanegatiivia, joista pääosa on Maloofin hallussa. Parhaista kuvista on järjestetty näyttelyitä tunnetuissa museoissa ja gallerioissa, ja lisäksi Maloof on ryhtynyt myymään kovaan hintaan kuvista käsin tulostettuja vedoksia. Maierin kuviin voi tutustua hänen töilleen omistetuilla verkkosivuilla, joita Maloof ylläpitää.

Muistan ihmetelleeni jo dokumenttia katsoessani, mihin Maloofin valokuvabisnes perustuu. Jokainen tekijänoikeuden harrastaja tietää, ettei teoskappaleen omistaminen merkitse samaa kuin teoksen oikeuksien omistaminen. Tekijänoikeuden näkökulmasta valokuvien oikeudet käyttäytyvät useimmissa maissa hieman eri lailla kuin varsinaisten teosten, lisäksi kyse on kuvista, joita ei kuvaajan elinaikana ole julkaistu. Tällaisetkin kuvat nauttivat kuitenkin suojaa vielä kuvaajan kuoleman jälkeen. Kuka omistaa niiden oikeudet? Vivien Maier on kuollut eikä itse kaipaa oikeuksiaan. Hän oli lapseton eikä hänellä ollut lähisukulaisia, ja äkkiseltään kuvat näyttäisivät olevan ns orpoteoksia. Mutta kun liikkeellä näyttäisi olevan kohtuullisen suuri summa rahaa, Maierille alkoikin löytyä perillisiä sekä Yhdysvalloista että hänen äitinsä kotimaasta Ranskasta. Kuvien oikeuksista on nyt vireillä oikeusjuttu Chicagossa; asiasta on kertonut muun muassa New York Times.

En ryhdy edes spekuloimaan, kuka on kuvien oikeuksien laillinen omistaja. Ehkä se on Illinoisin osavaltio, jonka alueella Maier kuoli. Amerikkalainen tuomioistuin on nyt joka tapauksessa jäädyttänyt kuvien myynnistä saadut tuotot. Päätöstä oikeasta omistajasta saadaan odottaa vuosia.

Meierin tapaus muistuttaa yllättävän paljon Hiski Salomaan kohtaloa. Amerikansuomalainen lauluntekijä kuoli lapsettomana New Yorkissa vuonna 1957. Hän teki aikanaan toistakymmentä suosittua äänilevyä, joista ainakin osa oli hänen säveltämiään lauluja. Tunnetuin niistä on Lännen lokari, jota on vuosien mittaan esitetty Suomessakin tuhansia kertoja. Sen pohjalta on jopa tehty elokuva, Lännen lokarin veli.

Ainakin Suomen tekijänoikeuslainsäädännön mukaan Hiski Salomaan sävellykset ovat suojattuja vuoteen 2027 saakka, mutta niille ei tiettävästi ole löytynyt omistajaa. Hän ei myöskään luovuttanut elämänsä aikana laulujen oikeuksia millekään kustantajalle tai tekijänoikeusjärjestöllä, joten lakia ankarasti tulkiten niitä ei oikeastaan saisi lainkaan esittää. Tilanne on jokseenkin sama kuin Vivian Maierin valokuvilla.

Hiski Salomaallakin on tietääkseni sukulaisia Suomessa. Tässä tapauksessa kysymys on kuitenkin vaatimattomista summista. Jos Salomaan perilliset olisivat Teoston jäseniä, veikkaisin että esitysoikeuksien vuosituotto olisi nykyisin kolmi- tai korkeintaan nelinumeroinen luku. Sillä rahalla ei Yhdysvalloissa palkata asianajajia.

Britannia sallii parodian

Ison-Britannian ylähuone hyväksyi 29.7. joukon tekijänoikeuslain muutoksia, jotka koskevat sitaattioikeutta, parodiaa ja yksityistä kopiointia. Uudet säännökset tulevat voimaan 1. lokakuuta. Ne täydentävät kesäkuun alussa voimaan tulleita tekijänoikeuden rajoituksia, jotka koskevat tieteellistä tutkimusta ja opetustyötä. Asiasta on kertonut muutosta ajanut Open Rights Group.

EU on jo pitkään pyrkinyt harmonisoimaan jäsenmaittensa tekijänoikeuslainsäädäntöä ja vahvistanut tekijöiden oikeuksia mm pidentämällä suoja-aikoja. Monet tärkeät yksityiskohdat on kuitenkin jätetty jäsenmaiden kansallisen lainsäädännön varaani. Sitaattioikeus on tärkeä tekijänoikeuden rajoitus. Sen perusteella on mahdollista lainata esimerkiksi tieteellisissä tutkimuksissa ilman tekijän lupaa lyhyitä otteita julkaistuista tutkimuksista, kunhan ilmoittaa lähteen. Suomessa ja useimmissa muissa maissa sitaattioikeutta pidetään itsestään selvänä, mutta Britanniassa sitaattien käyttöön on tarvittu lupa. Yleensä lupien saaminen on ollut rutiinia, mutta se on saattanut kaatua esimerkiksi siihen, ettei tekstin alkuperäinen kustantaja enää ole toiminnassa. Nyt Britannian sitaattioikeus on harmonisoitu Suomen tasolle.

Suojattujen teosten käyttö parodisessa tarkoituksessa on toinen ongelmakohta. EU:n tuomioistuimessakin on parhaillaan vireillä juttu, joka koskee Alankomaissa julkaistua parodiaa, jossa tunnettu poliitikko oli piirretty tutun sarjakuvahahmon muotoon. Kantajana ei ollut pilkattu poliitikko vaan sarjan alkuperäisen kustantaja, joka katsoi oikeuksiaan loukatun. Muistan Suomestakin tapauksen, jossa Ilta-Sanomat loukkaantuivat verisesti, kun vappuna kaduilla myytiin ”Ilma-Sanomat” -nimistä tabloidia. Lehden ulkoasu oli esikuvansa näköinen ja otsikot toinen toistaan sensaatiomaisempia. Juttu taisi kuivua kokoon, koska kyse oli kertajulkaisusta, mutta olisi ollut mielenkiintoista nähdä suomalaisen tuomioistuimen kanta asiaan. Britanniassa on nyt selkeästi sallittua käyttää suojattuja teoksia parodisessa tarkoituksessa, mutta vain määrätyissä rajoissa ja hyvän tavan (fair dealing) mukaan.

Kolmas muutos koskee yksityistä kopiointia ja hyvitysmaksuja. Britanniassa ei ole koskaan peritty tyhjistä cd-levyistä ja muista tallennusvälineistä EU-direktiivin mukaisia hyvitysmaksuja, koska yksityinen kopiointi on ollut muodollisesti kiellettyä. Kieltämättä tilanne on ollut absurdi, koska kopiointi on Britanniassa aivan yhtä yleistä kuin muissakin EU-maissa. Nyt yksityinen kopiointi on sallittua tarkoin rajatuissa puitteissa. Hyvitysmaksuja ei kuitenkaan oteta käyttöön, koska suppeasta yksityisestä kopioinnista ei brittien mukaan ole tekijöille haittaa. Direktiivissä sallitaan yksityinen kopiointi, josta on vain ”vähäistä haittaa”. Luvattomasta kopioinnista taas ei voida EU:n tuomioistuimen mukaan periä hyvitysmaksuja.

Muun Euroopan näkökulmasta Britannian ratkaisu on erikoinen. Jos David Cameron tekee omistamastaan cd-levystä kopion mp3-soittimelleen, tämä on laillista yksityistä kopiointia. Jos hän tekee kopion myös vaimolleen, hän rikkoo jo lakia, koska oikeus on henkilökohtainen. Luvatonta on myös kopioiden tekeminen kirjastosta lainatuista levyistä tai lataaminen verkosta (poikkeuksena verkkokaupasta ostetut tiedostot). Brittiläiset tekijänoikeuden professorit, Ian Hargreaves mukaan lukien, pitävät kuitenkin ratkaisua loogisena ja perusteltuna.

Britannia on selvästi päättänyt, ettei se ota käyttöön direktiivin mukaisia tekijänoikeudellisia hyvitysmaksuja. Immateriaalioikeuksista vastaava ministeri, paronitar Neville-Rolfe toteaa, että hyvitysmaksut ovat ”tehottomia, byrokraattisia ja epäreiluja”, ja viittaa direktiivin sananmuotoon ”vähäinen haitta”. Täytyy vain toivottaa onnea tulevalle komissiolle, joka on saanut perinnöksi vanhalta komissiolta myös hyvitysmaksujen harmonisoinnin. Mutta ehkä ongelma ratkeaa luonnollista tietä, kun britit lähtevät EU:sta….

EU haluaa järkeä piraattijahtiin

Samaan aikaan kun lehdistö seuraa EU:n nimitysrulettia, normaali työ jatkuu. Heinäkuun alussa vanha komissio julkisti tiedonannon, jolla on juhlallinen nimi ”Uuteen yksimielisyyteen teollis- jatekijänoikeuksien noudattamisen varmistamisesta”. Suomeksi ilmaistuna kysymys on piratismin vastaisesta taistelusta, mutta piratismi on tässä ymmärrettävä laajasti. Piraateilla ei niinkään tarkoiteta suosikkisävelmiä verkosta kopioivia koululaisia, vaan tuoteväärennöksiä kauppaavia liikemiehiä. Väistyvä komissaari Michel Barnier toteaa lehdistötiedotteessaan, että ”sen sijaan, että pyritään rankaisemaan yksityishenkilöitä, jotka usein tietämättään rikkovat tekijänoikeuksia, ehdotetuilla toimenpiteillä pyritään katkaisemaan kaupallisessa mittakaavassa laitonta aineistoa levittävien rahavirrat”.

Uusi politiikka, jotka kutsutaan nimellä ”follow the money”, on saanut kannatusta ainakin Britanniassa. Siellä on jo todettu, että suurin osa musiikkipiratismista häviäisi, jos kiellettäisiin mainosten myynti luvatonta aineistoa välittäville nettisivuille.

Viime talvena EU:n komissio yllätti kansalaiset järjestämällä laajan, kymmeniä kohtia käsittäneen kyselyn tekijänoikeuden uudistamistarpeista. Kysely oli suunnattu jäsenmaiden viranomaisille, etujärjestöille ja yksityisille kansalaisille, ja siihen tuli yli kymmenentuhatta vastausta. Kuten arvata saattaa, kyselyyn tuli monen suuntaisia kannanottoja; yhteenveto vastauksista löytyy komission sivuilta tästä. Kesän alussa EU:sta vuosi julkisuuteen valmisteilla oleva asiakirja, joka käsittelee vireillä olevaa tekijänoikeuslain uudistustyötä. “White paper” on nimeltään ”A copyright policy for creativity and innovation in the European Union”. Toistaiseksi dokumentista on saatavilla vain päiväämätön luonnos.

Asiakirjan virallista versiota on odotettu jo jonkin aikaa, mutta pari päivää sitten Brysselissä ilmestyvä, EU-asioista raportoiva sanomalehti European Voice kertoi, ettei se tule valmiiksi ainakaan ennen syyskuuta. Viivytyksen taustalla on (vanhojen) komissaarien Bernierin ja Kroesin riita siitä, miten EU:n pitäisi uudistaa tekijänoikeuslainsäädäntöä. Kroesin mielestä luonnos ei ole riittävän kunnianhimoinen. Tässä suhteessa Kroes on varmaankin oikeassa, luonnos on ympäripyöreä ja lähinnä vain muistilista vireillä olevista asioista. Nykytilanteessa sitä ei edes voi lukea vanhan komission tervehdyksenä uudella, kohta työnsä aloittavalle komissiolle. Odotamme siis mielenkiinnolla jatkoa.

Mitä tapahtuu yksityisen kopioinnin hyvitysmaksulle?

Olen seurannut tässä blogissani yksityisen kopioinnin hyvitysmaksusta käytyä kädenvääntöä. Se ei ole tekijänoikeuden tärkein asia, rahallisesti on kysymys suhteellisen pienistä summista, mutta se kuvastaa hyvin, miten vaikeaksi tekijänoikeuden uudistaminen on käynyt digitaalisella aikakaudella. Kun hyvitysmaksusta aikanaan päätettiin, maksun tärkeimpänä kohteena olivat c-kasetit. Vaikka kasettinauhureilla oli muutakin käyttöä, oli jokseenkin kiistatonta, että niitä käytettiin yleisesti musiikin kopioimiseen radiosta. Se, millaista musiikkia kaseteille kopioitiin, pystyttiin kohtuullisen luotettavasti arvioimaan radioasemien ohjelmatietojen perusteella.

C-kasetit ovat kauan sitten kadonneet markkinoilta, eikä kukaan enää kopioi radiosta yhtään mitään. Sen sijaan markkinoilla on lukuisia kopiointiin ja tallentamiseen soveltuvia laitteita tietokoneista älypuhelimiin. EU-kansalaiset tekevät tietokoneistaan varmuuskopioita pilvipalveluihin ja julkaisevat verkossa kännykkäkameroilla ottamiaan kuvia. Kopioidun aineiston joukossa on varmasti myös suojattua aineistoa entiseen tapaan, mutta sen erottaminen ja yksilöiminen alkaa olla yhä vaikeampaa.

Hyvitysmaksun uudistamista on vaikeuttanut vuodelta 2001 oleva EU-direktiivi, jonka logiikka saisi keskiajan skolastikotkin mykistymään. Direktiivin mukaan jäsenmailla on velvollisuus kieltää suojattujen teosten yksityinen kopiointi, lukuun ottamatta kopiointia, josta on vain vähäistä haittaa. Jos jäsenmaat päättävät kuitenkin sallia yksityisen kopioinnin, kuten useimmat ovat tehneet, niiden on hyvitettävä tästä aiheutuva haitta tekijöille. Hyvityksen suuruus ja toteutustapa on jätetty jäsenmaiden harkintaan.

Tästä on syntynyt on ollut lainsäädännöllinen tilkkutäkki, josta on postimyynnin aikana muodostunut jo kaupan este. Britanniassa ja Irlannissa hyvitysmaksuja ei peritä lainkaan. Televisio-ohjelmien ajansiirto (digiboksit) on sallittua, koska siitä ei katsota olevan haittaa. Muu yksityinen kopiointi taas on muodollisesti kiellettyä, joten maksuja ei tarvitse peritä. Espanjassa valtio maksaa hyvitysmaksut kansalaisten puolesta. Muut EU-maat perivät vaihtelevan suuruisia korvauksia vaihtelevasta laitevalikoimasta.

Tuloksena on ollut pitkä sarja EU:n tuomioistuimeen asti edenneitä juttuja, joissa osapuolina ovat olleet milloin laitevalmistajat, milloin tekijöitä edustavat järjestöt. Tähän mennessä tehdyistä ratkaisuista voidaan todeta ainakin seuraavaa:

-          -  Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksua ei voida periä ammattikäyttöön myydyistä laitteista

-          -  Haitan arvioinnissa ei voida laskea mukaan laittomista lähteistä tehtyjä kopioita (piraattikopioita), vaikka tämä voisi maallikosta tuntua oikeudenmukaiselta

-        -    Kerättyjä maksuja voidaan melko vapaasti käyttää myös tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin, jos ei voida selvittää, mitä teoksia on todella kopioitu (niinkuin yleensä on)

-          -  Rajojen yli tapahtuvassa myynnissä hyvitysmaksu voidaan periä myös ostajan kotimaassa

Sen sijaan tuomioistuimen käsiteltävänä ei ole ollut yhtään tapausta, jossa olisi jouduttu ottamaan kantaa ”vähäisen haitan” määritelmään tai haitan suuruuden arvioimiseen. Alkukesästä EU:n julkisasiamies Cruz Villalon antoi lausuntonsa tanskalaisen tuomioistuimen pyytämästä ennakkoratkaisusta. Cruz Villalonin mukaan ei ole estettä sille, että maksuja perittäisiin myös älypuhelimista. Sen sijaan hän ei sanonut, että jäsenmaiden olisi pakko periä niistä hyvitysmaksua. Tuomioistuimen ratkaisua asiasta ei vielä ole saatavissa, mutta vaikka hyvitysmaksuja ryhdyttäisiinkin perimään älypuhelimista, niitä ei voitaisi periä työkäytössä olevista laitteista.

Oltiinpa hyvitysmaksusta mitä mieltä tahansa, näyttää ilmeiseltä, ettei nykyinen direktiivi enää vastaa tekniikan kehitystä. Siitä ei ole paljoakaan apua, jos esimerkiksi pilvipalveluiden osuus yksityisessä kopioinnissa kasvaa merkittävästi - mikä näyttää todennäköiseltä. Mitä komissiosta vuotanut "white paper" sanoo hyvitysmaksusta? Kirjoittajat esittävät vain maksun kehittämistä EU:n tuomioistuimen päätösten pohjalta siten, että kaupan esteet vähenevät. Ei sanaakaan siitä, että koko direktiivi olisi uudistamisen tarpeessa. Tämäkin asia jää siis uuden komission työlistalle.

Britannia sallii tietokoneavusteisen tekstianalyysin

Britanniassa tuli viime sunnuntaina voimaan joukko tekijänoikeuslain muutoksia, joiden tarkoituksena on helpottaa teosten käyttöä ei-kaupallisiin tarkoituksiin. Tekijänoikeusasioista vastaava ministeri lordi Younger arvioi, että uudistukset hyödyttävät Britannian kansantaloutta seuraavien kymmenen vuoden aikana ainakin 250 miljoonalla punnalla poistaessaan turhaa byrokratiaa.

Osa muutoksista on sellaisia, jotka on jo toteutettu Suomessa. Britanniassakin voidaan nyt tehdä teoksista kopioita näkövammaisille ilman, että tekijältä tarvitsee erikseen pyytää siihen lupa. Kirjastoilla ja arkistoilla on nyt oikeus digitoida kaikkia aineistoja ja tietyin edellytyksin vaihtaa niitä keskenään. Vastaava säädös on olemassa Suomessakin, Britanniassa poikkeukset näyttäisivät olevan hieman laajempia. Suojattujen teosten käytöstä opetustoiminnassa on myös uusia säännöksiä.

Viime keväänä Suomessa keskusteltiin myös siitä, rajoittaako nykyinen tekijänoikeuslaki tieteellistä tutkimusta. Monien asiantuntijoiden mielestä Suomen laki estää tietokoneavusteisen tekstianalyysin kehittämistä. Jotta tutkija voisi esimerkiksi laskea, miten yleistä komparatiivimuotojen käyttö on suomenkielisessä sanomalehtitekstissä, hän on ensin kopioitava suuri määrä tekstejä tietokoneen muistiin. Nykyisen lain mukaan tämä ei ole sallittua ilman tekijöiden lupaa.

Lordi Yonger pitää tietokoneavusteisen tekstianalyysin ("text mining") sallimista tärkeänä askeleena tekijänoikeuslain uudistamisessa digitaalisen aikakauden vaatimusten mukaiseksi:

“The text and data mining exception is a particularly important step forward for researchers in the UK and will ensure they have the tools that they need to maintain their competitive edge in an increasingly global marketplace.”

Britanniassa on myös vireillä yksityistä kopiointia koskevien tekijänoikeuslain säännösten uusiminen. Näidenkin piti tulla voimaan jo viime sunnuntaina. mutta asia on sooittautunut odotettua hankalammaksi. Myös tekijänoikeuden ja parodian suhteita koskeva lainmuutos on toistaiseksi jäissä.

Saamelainen musiikki maailmankartalle

Tiesittekö, että Kautokeinossa järjestetään alkaa ensi keskiviikkona (16.4.) suuri kansainvälinen laulukilpailu, jonka voittaa taatusti jokin saamenkielinen laulu? Sami Grand Prix on järjestetty säännöllisesti vuodesta 1990 lähtien, ja monilla kilpailun voittajista on sen jälkeen alkanut näyttävä ura. Viime vuoden voittaja oli ruotsalainen Melina Kuhmunen.

Kiinnostuin tutustumaan tarkemmin uuteen saamelaiseseen musiikkiin pari kuukautta sitten, kun törmäsin kiinalaiseen tutkijaan, joka oli ollut kotimaassaan Wimme Saaren konsertissa ja innostunut niin paljon, että oli varta vasten tullut Suomeen. Suurin osa kilpailuvoittajista on vuosien mittaan tullut Norjasta, kuten toissavuotinen Inger Gaup, mutta ykkössijalla on ollut myös suomalaisia, muun muassa lahjakas Niko Valkeapää. Vuoden 2002 voittaja oli Venäjän kolttasaamelainen Elvira Galkina. Sami Grand Prix-kilpailussa on kaksi sarjaa: perinteisen joi’un ja uuden saamenkielisen musiikin sarjat.

Saamelaisen musiikin noususta kertoo myös laaja levytuotanto. Yllätyin, kun huomasin että vuodesta 1990 lähtien viisikymmentätuhatta saamelaista on saanut aikaiseksi pari sataa CD-levyä, joiden skaala ulottuu joikaamisesta saamenkieliseen rockiin. Tuotanto on vilkkainta Norjassa, jossa on useita saamelaiseen musiikkiin erikoistuneita levy-yhtiöitä. Työ on tuottanut myös näkyviä hedelmiä: maailmalla tunnetaan muitakin saamelaisia tähtiä kuin Mari Boine. Kovin montahan heitä ei ole, mutta suhteessa väkilukuun saamelainen musiikki on jo maailmalla tunnetumpaa kuin suomalainen.

En yritä arvata, kuka voittaa tämän vuoden Sami Grand Prixin, mutta onnea etukäteen voittajalle. Täytyy seurata saamenkielisiä uutislähetyksiä. Suomessa laulukilpailua ei muistaakseni ole koskaan nähty televisiossa, voittajaa tuskin edes mainitaan etelän lehdissä.

Lailliset ja laittomat tallennukset

Kirjoitin vuosi sitten oikeusjutusta, jossa tekijänoikeusjärjestöt ja tv-kanavat vaativat Tvkaista Oy -nimistä yritystä lopettamaan tallennuspalvelunsa. Tvkaistan mukaan palvelu oli yksityistä kopiointia, kun taas vastapuolen mielestä ohjelmien tallentamiseen piti hankkia lupa. Syyttäjä epäili Tvkaistan syyllistyneen tekijänoikeusrikokseen, teollisuusrikokseen ja petokseen.

Tvkaista tarjosi television katsojille mahdollisuuden tallentaa netissä haluamansa tv-ohjelmat myöhempää katselua varten. Suunnilleen samanlaista palvelua tarjoavat nykyisin kaikki suuret teleoperaattorit. Epäilin silloin, että Tvkaista oli uutena yrityksenä nostettu esiin varottavana esimerkkinä. Syytettynä oli myös yrityksen lainopillinen neuvonantaja, mikä on aika poikkeuksellista. Tänä keväänä Tvkaistan toiminnasta on kuitenkin tullut esiin lisätietoja, jotka ovat aika noloja. Yhtiö oli puolustanut toimintaansa sillä, että jokaisella asiakkaalla oli yksityistä kopiointia varten oma tallennin. Poliisi löysi Tvkaistan konesalista 2996 kytkintä, joita ei ollut liitetty sähköverkkoon. Kyseessä oli pelkkä kulissi, tallentaminen tapahtui muualla. Sitten yhtiö asetettiin konkurssiin ja toimitusjohtaja katosi ulkomaille.

Viime aikoina on vuoroviikkoina ilmoitettu palvelun päättyneen ja sitten taas jatkuvan. Toimintaa jatkaa uusi Tvkaista, jolla ei oman ilmoituksensa mukaan ole mitään tekemistä vanhan yhtiön kanssa. Sillä ei myöskään ole osoitetta, vaan se toimii ulkomailta käsin syvällä Internetissä samoilla vesillä kuin Pirate Bay.

Tällä välin ammattilehdissä on kerrottu, että teleoperaattorit ovat päässeet tekijänoikeusjärjestöjen ja tv-kanavien kanssa sopuun tallennuspalvelujen jatkamisesta. Siis samasta toiminnasta, jota Tvkaistakin harjoitti. Sopimuksen ehdot ovat liikesalaisuus, rahaakin maksetaan, mutta tv-kanavien kannalta tärkeimmät myönnytykset ovat se että asiakkaiden on tulevaisuudessa pakko katsoa ohjelmien lomaan sijoitetut mainokset (!), ja ohjelmia saadaan säilyttää vain tietty aika.

Totesin jo vuosi sitten, että nykyisen tekijänoikeuslain näkökulmasta tallennuspalveluiden toiminta näyttäisi kyllä olleen laitonta. Kuten opetusministeriön tekijänoikeustoimikunnan mietinnössä 2012 todettiin, ”ilman palvelun tarjoajaa ei asiakkaalle valmistuisi kappaletta teoksesta”. Lain mukaan elokuvateoksen yksityistä kopiointia (joka itse tehtynä olisi laillista) ei saa antaa toisen tehtäväksi. Ilman lainmuutosta ei säännöstä voi ulottaa näitä teoksia käyttäviin verkkotallennuspalveluihin, totesi toimikunta.

Tv-kanavien ja teleoperaattoreiden sopimukseen liittyy kuitenkin ongelma. Nykyisen lain mukaan mikään organisaatio ei voi myöntää yhdeltä luukulta oikeuksia televisio-ohjelmien tallentamiseen. Jokainen tv-ohjelma pitää sisällään satoja erilaisia oikeuksia: taustamusiikin tekijät, käsikirjoittajat, tuottajat, näyttelijät, lavastajat, tuottajat. On tv-yhtiöiden itse tuottamia ohjelmia, teatterilevityksessä olleita elokuvia, ulkomaisten tv-yhtiöiden ohjelmia ja niin edespäin. Kaikkien oikeudet kulkevat eri reittejä. Tallennussopimuksen uutisoinnin yhteydessä todettiinkin, että sitä varten tarvitaan vielä lainmuutos, uusi sopimuslisenssipykälä. Siihen saakka kunnes lainmuutos saadaan aikaan, tallennuspalvelut ovat periaatteessa laittomia, koska kukaan ei kaikkia tarvittavia oikeuksia pysty myöntämään. Mutta ilmeisesti tähän pitää suhtautua samalla tavalla kuin Putinin toimiin Krimillä. Ei se ihan oikein mennyt, mutta ei sen takia nyt voi rikkoa välejä tärkeään kauppakumppaniin….

Olisiko lakia voitu muuttaa niin, että tallentamispalvelut olisi sallittu? Tämä olisi toteutettu esimerkiksi muuttamalla yksityistä kopiointia koskevaa lain kohtaa siten, että kopioinnin saisi antaa toisen tehtäväksi. Tv-ohjelmien samanaikainen uudelleenlähettäminen kaapeliverkostossa on periaatteessa samanlaista teosten uutta käyttöä kuin ohjelmien tallentaminen myöhempää katselua varten. Vasta vuonna 1995 tekijänoikeuslakia muutettiin niin, että televisio-ohjelmien samanaikainen edelleen lähettäminen kaapeliverkossa oli sallittua ilman oikeudenomistajien lupaa. Tätä ennen toimintaa harjoitettiin periaatteessa luvatta, samalla tavalla kuin tallennuspalveluita nykyisin. Tosin opetusministeriö muistaa vieläkin silloin tällöin muistuttaa, ettei poikkeus ole ihan sopusoinnussa Bernin tekijänoikeussopimuksen kanssa.

Helsingissä televisiota ei käytännössä voi katsoa muuten kuin kaapeliverkon kautta. Omia antenneja ei saa katolle viritellä. Kaapelitelevisio on vakiintunut osa tv-toimintaa ja kaapelioperaattoreilla on velvollisuus välittää samanaikaisesti kaikki vapaasti etenevillä aalloilla saatavissa olevat kanavat. Sanoi Bern mitä tahansa, en usko että suomalaiset äänestäjät olisivat hyväksyneet tilannetta, jossa kaapelialueilla asuvilta katsojilta olisi peritty ohjelmien vastaanottamisesta erillinen tekijänoikeudellinen lisämaksu.

Mitä kuluttajan käteen jää?

Taloudellisesta näkökulmasta kaapelijakelussa ja tallennuspalveluissa on toki eroja. Kaapelijakelu on antennijakelun tekninen vaihtoehto, kuluttajan näkökulmasta niillä ei ole eroa. Tallennuspalvelut tarjoavat samanlaista lisäarvoa kuin tallentavat digivirittimet. Teleoperaattorit haluavat lisätä viihdepalveluihinsa mahdollisuuden tallentaa vapaasti katsottavia tv-ohjelmia, koska tilaajat voivat näin ajatella säästävänsä digiboksin hinnan. Digibokseista taas maksetaan hyvitysmaksua, joka käytetään kulttuurin tuotantoon.

En kuitenkaan niele väitettä, jonka mukaan tallentamisesta tehty sopimus on liikesalaisuus, jonka yksityiskohtia ei tarvitse kertoa ulkopuolisille. Sopimuksen aikaansaamiseen tarvitaan lainmuutos, ja eduskunnan olisi kohtuullista tietää, mitä sillä saadaan aikaan. Osapuolena on myös tv-verolla rahoitettu Yleisradio.

Kun tallentamisesta aletaan maksaa korvauksia, oletan että järjestöt jakavat sen suunnilleen samalla tavalla kuin hyvitysmaksut ja muut vastaavat korvaukset. Suuri osa menee apurahoina uuteen tuotantoon, mikä on hyvä asia. Mutta kuinka suuri osa rahoista lopulta jää Suomeen, kuinka paljon menee ulkomaille? Ainakin puolet tallennetuista tv-ohjelmista on ulkomaisia.

Täytyy muistaa, että tekijänoikeuden näkökulmasta tuotantoyhtiöt ja tv-yhtiöt ovat oikeudenomistajia siinä missä yksityiset taiteilijatkin. Miten rahat jaetaan tekijöiden ja tuottajien kesken? Pitäisikö Yleisradion antaa tv-verolla tuotetut ohjelmat tallennettavaksi ilmaiseksi (siltä osin kuin Ylellä on tuottajan oikeudet), vai pitäisikö osa korvauksista päinvastoin suunnata Ylen toimintaan?

Voidaan myös sanoa, että tallennuskorvaus koskee samoja oikeuksia kuin tallentavista digivirittimistä perittävä hyvitysmaksu. Hyvitysmaksun suuruuden määrää valtioneuvosto. Nyt sille saadaan markkinoilla sovittu vertailukohde, mutta mikä se on? Onko se suurempi vai pienempi? 

Miten käy tallentavien digivirittimien?

Ajastimella varustetut vhs-nauhurit mullistivat aikanaan television katselun. Kotikatsojat eivät enää olleet ohjelmapäälliköiden laatimien aikataulujen orjia, ohjelman saattoi tallentaa katsottavaksi itse kullekin parhaiten sopivana ajankohtana. Tv-kanavat reagoivat lisäämällä ohjelmatarjontaa hankalina vuorokauden aikoina. Tuskin monikaan katsoo telkkaria kolmelta aamuyöstä, mutta jos silloin tulee mielenkiintoinen uusinta, sen voi katsoa myöhemmin.

Kun analogisesta televisiosta siirryttiin digitaaliseen, tallentavat digivirittimet tarjosivat uusia palveluita. Parhailla laitteilla saattoi tallentaa useampia kanavia samanaikaisesti. Tv-yhtiöt vastasivat haasteeseen kehittämällä omia verkkopalveluitaan (esimerkiksi Ylen Areena). Niissä oli se etu, että verkosta saattoi jälkikäteen löytää myös ohjelmia, joita ei ole muistanut tallentaa, mutta toisaalta ohjelma säilyvät palvelussa vain muutaman viikon ajan. Omalla digiboksilla ohjelmia voi säilyttää niin kauan kunnes kovalevy hajoaa (normaalisti noin kahden vuoden kuluttua).

Tallennuspalvelut syövät ajan mittaan tallentavat digivirittimet pois markkinoilta. Digibokseille käy samalla tavoin kuin kasettinauhureille, cd-soittimille, Nokian mallille 1110 ja monille muille hyville laitteille, joita ei vain enää saa mistään. Digiboksien tuotekehittely näyttää lakanneen joitakin vuosia sitten, Anttilan hyllyssä seisovat samat mallit. Jonakin päivänä digibokseja ei saa kuin tilaamalla Internetin kautta Kiinasta.

Mitä tapahtuu, jos tallennuspalvelut korvaavat kokonaan tallentavat digiboksit? Kuluttajan kannalta molemmat tarjoavat mahdollisuuden tv-ohjelmien ajansiirtoon. Kustannuksia on vaikea verrata, tallennuspalveluissa tulee laitekustannusten lisäksi laajakaistayhteyden hinta. Mutta kustannuksia tärkeämpää on, että siirryttäessä digibokseista tallennuspalveluihin tv-katsojan autonomia kaventuu. Jos olen ymmärtänyt oikein, nyt solmitun sopimuksen mukaan tallennuspalveluiden tekniikkaa muutetaan niin, että tallennettuja ohjelmia ei voi säilyttää niin kauan kuin haluaa. Mainoksia ei enää voi pikakelata. Eduskunta voisi miettiä, haluaako se välttämättä siunata lainmuutoksen, joka tekee käytännössä mainosten katselusta pakollista.