Miksi vanhat Aku Ankat ovat verkossa, mutta Hesarit eivät?

Kaikki Ankka-fanit ovat varmaankin jo huomanneet, että vanhat Aku Ankan numerot vuodesta 1951 alkaen ovat nykyisin luettavissaverkossa. Pientä kuukausimaksua vastaan luettavaksi on nyt saatu satatuhatta (!) sivua vanhoja Akkareita. Aplodeja Sanoma-yhtiölle.

Mutta jos vanhat Aku Ankat ovat verkossa, miksi sinne ei ole saatu vanhoja Helsingin Sanomien numeroita? Olisi hienoa selata Karin piirroksia tai tarkistaa, millainen Erkon ja Kekkosen välinen riita oli. Helsingin Sanomien uudet numerot ovat saatavissa nettitilauksena, mutta historiallinen ulottuvuus puuttuu.

En tiedä, onko Sanomatalossa suunnitelmia vanhojen Hesareiden julkaisemiseksi verkossa. Kaikkien Helsingin Sanomien numeroiden yhteenlaskettu sivumäärä on monta kertaa suurempi kuin Aku Ankkojen. Ehkä hanke ei olisi kannattava. Mutta vanhojen sanomalehtien julkaisemiseen liittyy myös tekijänoikeudellisia ongelmia. Aku Ankkojen oikeudet voi saada yhdestä paikasta, Disney-yhtiöltä. Sen sijaan Sanomat eivät pääsääntöisesti omista Helsingin Sanomien vanhojen numeroiden verkko-oikeuksia. Ne kuuluvat tuhansille toimittajille, avustajille ja kuvaajille. Tekijänoikeuslain mukaan kustantajalle kuuluvat vain ne oikeudet, joiden luovutuksesta on sovittu. Kun Internetiä ei aikaisemmin ollut olemassa, siihen liittyvistä oikeuksista ei voitu sopia, vaan ne ovat jääneet tekijöille. Jokainen ymmärtää, että jos lehtiyhtiön on ensin solmittava uudet sopimukset kaikkien niiden tuhansien tekijöiden kanssa, jotka ovat avustaneet lehteä viimeisten 70 vuoden aikana, hanke ei ole käytännössä mahdollinen. Uusista verkko-oikeuksista sovitaan työehtosopimuksissa, mutta järjestöt eivät voi sopia taannehtivasti jäsentensä perikuntien tai ei-jäsenten puolesta.

Nyt tilanne saattaa muuttua, sillä eduskunta hyväksyi kuukausi sitten lain tekijänoikeuslain muuttamisesta. Uusi laki ehti jo tulla voimaan 15. marraskuuta. Lain 25g §:n otsikkona on ”Arkistoidun ohjelman ja lehden uudelleen käyttäminen”, ja sen mukaan ”Lehtikustantaja saa sopimuslisenssin nojalla, siten kuin 26 §:ssä säädetään, valmistaa teoksesta kappaleen ja käyttää sitä yleisölle välittämiseen, jos teos sisältyy lehtikustantajan ennen 1 päivää tammikuuta 1999 julkaisemaan sanoma- tai aikakauslehteen.” Yleisölle välittäminen on tässä ennen kaikkea teosten julkaisemista verkossa. Viittaus 26 §:ään tarkoittaa, että kustantajalla on ennen julkaisua oltava asiasta sopimus lukuisia tekijöitä edustavan järjestön, esimerkiksi Kopioston kanssa.

Vastaava säännös koskee radio- ja televisioyhtiöitä. Lehtien kustantajan ja tv-yhtiöden ei tarvitse hankkia vanhan aineistonsa verkko-oikeuksia yksilöllisesti, vaan asioista voidaan sopia kollektiivisesti. Järjestelyä kutsutaan ”laajennetuksi sopimuslisenssiksi”. Tekijöillä on oikeus saada korvaus teostensa käytöstä. Jos joku ei ehdottomasti halua vanhojen teostensa uudelleenjulkaisua, hänellä on oikeus kieltää se. Jos tämä kuulostaa monimutkaiselta, sama käytäntö on jo vuosikymmeniä ollut voimassa musiikin radiolähetysten osalta: Teostolla on oikeus solmia sopimuksia radiolähetyksistä myös sellaisten säveltäjien osalta, jotka eivät ole Teoston asiakkaita. Säveltäjillä on oikeus kieltää radiointi, mutta tietääkseni kukaan ei Suomessa ole koskaan käyttänyt kielto-oikeutta.

Nyt voimaan tulleet uudet pykälät on rajattu erittäin ahtaasti. Laajennettua sopimuslisenssiä voi hyödyntää ainoastaan aineiston alun perin tuottanut lehtiyhtiö tai radio- ja televisioyhtiö. Se ei koske kirjojen kustantajia. Jos julkaisijaa ei enää ole olemassa, kukaan muu ei voi aineistoa julkaista, vaikka solmisikin sopimuksen Kopioston kanssa. Kirjastot eivät uusien säännösten perusteella voi ryhtyä julkaisemaan vanhaa aineistoa netissä. Lainmuutos ei mitenkään auta kansallisen digitaalisen kirjaston kehittämistä. Viipurin Sanomia on turha odottaa. Nähtäväksi jää, miten nopeasti sopimuksia Kopioston kanssa alkaa syntyä ja missä laajuudessa lehtitalot todella ryhtyvät avaamaan arkistojaan nettiin.

Laajennettu sopimuslisenssi

Radio- ja televisioarkistoja koskeva laajennettu sopimuslisenssi oli Suomessa valmisteilla jo vuonna 2002. Asiasta oli hallituksen esitys, mutta kustantajien lobbarit kaatoivat sen eduskunnassa. Muissa pohjoismaissa järjestely on ollut voimassa jo pitkään. EU:ssa laajennettua sopimuslisenssiä on kuitenkin vastustettu. Jarrutuksen takana ovat olleet suuret kansainväliset tuotantoyhtiöt, jotka uskovat pystyvänsä omin voimin neuvottelemaan edullisempia sopimuksia. Nyt suomalaiset lehtikustantajatkin ovat huomanneet, ettei nettipalveluita synny ilman lainmuutoksia.

Internetin kehitys on osoittanut, että jos verkossa pystytään tarjoamaan kohtuuhintaan suuria aineistomääriä, tästä voi syntyä uutta liiketoimintaa, joka hyödyttää palvelun tarjoajia, tekijöitä ja yleisöä. Google Books ja Spotify ovat hyviä esimerkkejä. Vaikka niiden toimintaan liittyy ongelmia, ne ovat luoneet liiketoimintaa aineistosta, joka olisi muuten täysin kuollutta. Tuoreet raportit kertovat, että musiikin piratismi on dramaattisesti vähentynyt kaikkialla, missä Spotifyn kaltaiset lailliset ja helposti käytettävät streaming-palvelut ovat yleistyneet.

Uuden lainsäädännön tarve tunnustetaan laajalti. Wolters Kluwer on tunnettu hollantilainen oikeustieteellisen kirjallisuuden kustantaja. Monien kustantajien tavoin yhtiö ylläpitää blogia, jolla ilmestyy juttuja alan ajankohtaisista kysymyksistä. Kuukausi sitten blogissa kysyttiin, kuinka moni uskoo, että EU:n vastustama laajennettu sopimuslisenssi (extended collective licensing, ECL) olisi paras tapa ratkaista massadigitointiin liittyvät tekijänoikeudelliset ongelmat. Kyselyyn vastasi 2076 lukijaa, joista 96 % kannatti laajennettua sopimuslisenssiä.

Tällaisia verkkokyselyitä ei kannata ottaa liian vakavasti. Kuka tahansa voi vastata, äänestäjät valikoituvat sattumanvaraisesti. Kluwerin verkkosivuilla tuskin kuitenkaan käy muita kuin lukijoita, jotka jo tuntevat eurooppalaista lainsäädäntöä. Kustantajan edustajat toteavatkin, että vastaajien suuri määrä ja lähes yksimielinen näkemys vaikuttavat varmasti myös päättäjiin. Isossa-Britanniassa ja Unkarissa laajennettu sopimuslisenssi on jo toteutettu. Saksassa on vireillä vastaavanlainen, Suomen ratkaisua huomattavasti laajempi uudistus. Kluwerissa ei tiedetä, että Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa on ollut laajennettu sopimuslisenssi jo useita vuosia ja siitä on saatu hyviä kokemuksia.

Kun uusi europarlamentti kohta aloittaa toimintansa ja Suomikin on astunut mukaan ECL-rintamaan, pohjoismaiden kannattaisi ryhtyä ajamaan EU:n laajuista sopimuslisenssiä komission ohjelmaan. Ilman EU-lainsäädäntöä ratkaisut jäävät kansallisiksi, emmekä me suomalaiset koskaan pääse lukemaan verkosta vanhoja ruotsalaisia sanomalehtiä, vaikka molemmissa maissa olisikin omat sopimuslisenssijärjestelyt.

Palataan lopuksi vielä Ankkoihin. Niille, jotka ovat jo tilanneet Ankkalataamon katseluoikeudet, voi suositella oheislukemiseksi PaTrick Bahnersin uutta tutkimusta Entenhausen. Die ganze Wahrheit. Kirjasta selviää muun muassa, miksi Aku Ankalla on ollut vuosien mittaan useita erilaisia maapalloja.

Hyvitysmaksu työllistää yhä tuomareita

Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on EU-direktiiviin perustuva maksu, joka peritään tiettyjen elektronisten laitteiden myynnistä kulttuurin tukemiseksi. Idea on hyvä. Hyvitysmaksu haluttiin kuitenkin kytkeä tekijänoikeuslakiin, ja siitä tehtiin korvaus ”yksityisen kopioinnin aiheuttamista haitoista”. Direktiivi ei kerro, miten haittojen suuruus voidaan arvioida. Ei ole edes selvää, pitääkö haittoja lainkaan todistaa, vai onko kyseessä eräänlainen juridinen fiktio. Tämä on johtanut jäsenvaltiot hyvinkin erilaisiin ratkaisuihin. Iso-Britannia on yksinkertaisesti kieltänyt yksityisen kopioinnin ja todennut, ettei maksuja tarvitse periä, kun kukaan ei tee laillisia kopioita. Tämäkin mahtuu direktiivin puitteisiin.

 

Jos hyvitysmaksu on korvaus yksityisestä kopioinnista, sitä ei voida periä yritysten hankkimista laitteista. Yritys ei per definitio voi tehdä yksityisiä kopioita. Suomessa yrityskäyttöön myydyt laitteet on alun pitäen vapautettu hyvitysmaksusta. Useimmat EU-maat eivät kuitenkaan viitsineet eritellä yksityiseen ja yrityskäyttöön myytyjä laitteita, koska se on käytännössä työlästä, kunnes Euroopan tuomioistuin lokakuussa 2010 antamassaan ratkaisussa (C-467/08 Padawan SL v SGAE ) totesi, että menettely on direktiivin vastainen samalla tavoin kuin yksityisautojen tuonnista Suomessa aikaisemmin peritty vero.

Nyt monet jäsenvaltiot ovat samassa tilanteessa kuin Suomen valtio. Yritykset, joilta on peritty liikaa maksuja, haluavat rahansa takaisin. Rahat puolestaan on ajat sitten jaettu edelleen taiteilijoille ja tuottajille hyvitysmaksun tarkoituksen mukaisesti. Nyt valtiot yrittävät kiemurrella irti kiusallisesta tilanteesta. Ranskassa kansalliskokous teki pikaisen lainmuutoksen, jonka mukaan maksettuja hyvitysmaksuja ei voida periä takaisin, mutta perustuslakituomioistuin määräsi taannehtivan lain kumottavaksi. Alankomaissa hyvitysmaksutoimiston ja elektroniikkayhtiöiden välinen riita on edennyt toiseen oikeusasteeseen.

Kaikkein mielenkiintoisin tilanne on Espanjassa, Padawan-ratkaisun kotimaassa. Espanjan hallitus suuttui EU-tuomioistuimen päätöksestä niin paljon, että poisti hyvitysmaksun kokonaan. Valtion budjetissa osoitetaan nyt vuosittain viisi miljoonaa euroa samoihin tarkoituksiin kuin aiemmin perityt hyvitysmaksut. Kun Espanjan hyvitysmaksukertymä oli suurimmillaan yli 70 miljoonaa euroa, on selvää, etteivät tekijöitä edustaneet järjestöt ole ihastuneita (olkoonkin että osa kertymästä oli tullut yrityksille myydyistä laitteista, mikä oli direktiivin vastaista). Järjestöt vaativat Espanjan hallitukselta korvausta saamatta jääneistä hyvitysmaksuista. Hallitus puolestaan katsoo, että viisi miljoonaa euroa riittää täysin korvaukseksi kopioinnin aiheuttamista haitoista. Suurempia haittoja ei kukaan ole hallituksen mielestä pystynyt osoittamaan. Tämäkin kysymys todennäköisesti etenee aikanaan EU:n tuomioistuimeen.

On hyvitysmaksu toki löytänyt tukijoitakin. Latviassa maan hallitus ei vuoden 2005 jälkeen ole kertaakaan korottanut hyvitysmaksua. Tekijänoikeusjärjestöt valittivat hallituksen toimista perustuslakituomioistuimeen. Satversmes tiesa  totesi ratkaisussaan, että hallitus oli laiminlyönyt velvollisuuksiaan. Latviassa hyvitysmaksujen suuruus tullaan tästä lähtien tarkistamaan säännöllisesti. Tuomioistuin ei kuitenkaan ottanut kantaa siihen, mikä on maksujen oikea taso.

Vastaavanlaisia juttuja on vireillä monissa maissa. Vastapuolina ovat yleensä tekijänoikeusjärjestöt että teollisuuden edustajat. Valtiot yrittävät perustella omia hyvitysmaksupäätöksiään, ja tuomioistuimet yrittävät löytää ympäripyöreästi kirjoitetusta direktiivistä ohjeita niiden laillisuuden arvioimiseen. EU:n tuomioistuimessa on jonossa Tanskasta tullut ennakkopäätöspyyntö riitajutusta, jossa osapuolina ovat meidän hyvitysmaksutoimistoamme vastaava Copydan Båndkopi sekä tuttu nimi, Nokia, entinen älypuhelinten valmistaja. Epäselvästi kirjoitetut direktiivit työllistävät tuomareita.

Kuluttajien mielipidettä ei kukaan ole kysynyt. Vaikka Espanjassa hyvitysmaksut on siirretty valtion maksettaviksi, laitteiden hinnat eivät paikallisten raporttien mukaan ole vastaavasti alentuneet.

EU tarjoaa digitaalisille markkinoille vain äidinrakkautta?

EU:n komissio julkisti viime keskiviikkona (13.11.) uuden hankkeensa ”Licences for Europe”, jonka tavoitteena on edistää musiikin, elokuvien ja muiden tekijänoikeudellisesti suojattujen tuotteiden levitystä Euroopan maiden välillä. Komissio on huolestunut siitä, että Eurooppa on jäänyt digitaalisilla markkinoilla pahasti jälkeen Yhdysvalloista. ”Licences for Europe”- raportti perustui intressiryhmien välisiin neuvotteluihin. Arvostelijoiden mukaan hanke on saanut aikaan vain kauniita ajatuksia, ”äidinrakkautta ja omenapiirakkaa”, mutta ei yhtään konkreettista tulosta.

Tavaran kauppa EU-maiden välillä sujuu jo varsin sujuvasti. Käytettyjen autojen tai viinan kohdalla voi olla vähän kitkaa, mutta muuten suomalaiset kuluttajat voivat tilata kenkänsä mistä tahansa EU-maasta – ja tietysti suomalaiset yritykset myydä tuotteitaan muualle Eurooppaan. Kulttuurin kohdalla tilanne on toinen. Tekijänoikeuksia ei yleensä myydä, vaan ne ”lisensoidaan”. On tavallista, että oikeudet lisensoidaan vain yhteen maahan kerrallaan. Komission toimeksiannossa viitattiin siihen, etteivät eurooppalaiset televisioyhtiöt pysty jakelemaan ohjelmiaan verkossa koko unionin alueelle, vaikka niillä olisi sisäisen muuttoliikkeen vuoksi katsojia monissa maissa. En ole tarkistanut asiaa, mutta todennäköisesti Olli Rehnkään ei pysty laillisesti katsomaan Brysselissä Yle Areenan ohjelmia – ne on lisensoitu vain kotimaahan. Komissio haluaisi myös eurooppalaisia filmiklassikoita verkkojakeluun, tv-arkistot auki yleisölle sekä selvemmät säännöt sosiaalisissa verkoissa syntyneen aineiston käyttöön.

Vuoden aikana osapuolet kävivät keskusteluja komission siipien suojassa. Eurooppalaisen kulttuurin moninaisuutta kuvastaa hyvin, että englanninkielisessä raportissa puhutaan ”Intressiryhmien välisestä dialogista” (stakeholders’ dialogue), saksankielisessä pelkästä dialogista. Dialogikin jäi osittain yksipuoliseksi, sillä tieteellisten kirjastojen edustajat erosivat koko projektista. Komissaari Michel Barnier oli kuitenkin tiedotustilaisuudessa optimistinen. Hänen mukaansa ”Licences for Europe-hanke on osoittanut, että intressiryhmien välinen dialogi pystyy luomaan konkreettisia ratkaisuja digitaalisten yhteismarkkinoiden rakentamiseen.”

Kriitikoiden näkemys tuloksista on toisenlainen: EU tarjoaa kauniita sanoja, konkreettiset ehdotukset puuttuvat.  Useiden tekijänoikeusjuristien toimittama IPKat –blogi arvioi, että laihan lopputuloksena syynä oli liian ahtaaksi rajattu toimeksianto. Tarvittavat lainmuutokset oli etukäteen rajattu keskustelujen ulkopuolelle. Digitaalisista markkinoista vastaava komissaari Neelie Kroes olikin tiedotustilaisuudessa huomattavasti pessimistisempi kuin Barnier. Kroesin mukaan ”keskustelu jatkuu, ja nyt on aika arvioida, millainen rooli lainmuutoksilla voisi olla kehityksen jouduttamisessa”.

Kroesin näkemys sai seuraavana päivänä (14.11.) vahvistusta, kun yhdysvaltalainen tuomioistuin hylkäsi kanteen, jonka amerikkalaiset kirjailijajärjestöt olivat nostaneet Google Booksia vastaan. Google on omin lupinensa ja ilman mitään lisenssiä digitoinut 30 miljoonaa kirjaa ja avannut niiden sisällön verkkoon, niin että hakukoneiden käyttäjät voivat lukea niistä lyhyitä otteita. Tavoitteena on, että näin luodaan maailman suurin digitaalinen kirjakauppa (e-kirjojen myynnistä tekijöille maksettavista korvauksista on vireillä toinen oikeudenkäynti). Tuomioistuin ei nähnyt Googlen menettelyssä mitään moitittavaa; se mahtuu Yhdysvaltain tekijänoikeuslain fair use -pykälän puitteisiin. EU:ssa ei ole saatu aikaan mitään Google Booksin verrattavia hankkeita. 

Tekijöiden täytyy tietysti saada korvaus teostensa käytöstä. Jokainen ymmärtää kuitenkin, että jos Googlen pitää neuvotella 30 miljoonaa lisenssiä, hanke ei koskaan valmistu. Itse asiassa Google on suurten muskeliensa ja Yhdysvaltain tekijänoikeuslain erikoispiirteiden ansiosta saanut aikaiseksi tilanteen, joka eurooppalaisessa tekijänoikeudessa tunnetaan nimellä ”laajennettu sopimuslisenssi”. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Kopioston kaltaiset järjestöt voisivat kollektiivisesti myöntää kaikkien suomalaisten kirjailijoiden puolesta EU:n laajuisia lisenssejä. Unionin piirissä tämä ratkaisu on kuitenkin tähän saakka suljettu kokonaan keskustelun ulkopuolelle.

Bibliothèque Nationale julkaisee verkossa 200 000 äänilevyä

Ranskan kansalliskirjasto Bibliothèque nationale de France (BnF) julkaisee verkossa 200 000 äänilevyä. Levyt eivät kuitenkaan tule olemaan yleisön kuunneltavissa ilmaiseksi, vaan käytöstä peritään maksu. Kirjaston päätös on herättänyt keskustelua digitaalisten kirjastojen tulevaisuudesta.

 

Kirjoitin jokin aika sitten Kansallisesta digitaalisesta kirjastosta, opetusministeriön kunnianhimoisesta hankkeesta, jonka ansiosta verkossa on jo käytettävissä satoja tuhansia kirjoja ja kuvia. Äänitteet puuttuvat vielä tarjonnasta. Ranskalaisten suunnitelma esittelee vaihtoehtoisen mallin suurten äänilevykokoelmien julkaisemiseksi yleisön käyttöön.

Useimmissa Euroopan maissa kirjanpainajilla ja kustantajilla on jo pitkään ollut velvollisuus lähettää kaikista julkaisemistaan kirjoista vapaakappale kansalliskirjastoon. Ranska oli ensimmäinen maa maailmassa, joka laajensi vapaakappalelakia vuonna 1939 koskemaan äänilevyjä (Suomessa vastaava säännös tuli voimaan 1981). Tämän ansiosta kansalliskirjastossa on yli 70 vuoden ajalta kattava kokoelma ranskalaisia levyjä. BnF on myös onnistunut hankkimaan merkittävän kokoelman vanhempia levyjä. Äänitteitä voi nykysinkin tutkia kirjaston tiloissa Pariisissa, mutta se vaatii käyttäjältä sitkeyttä.

Kokoelmien digitoimisesta aiheutuu huomattavia kustannuksia, ja julkaisemiseen liittyy tekijänoikeudellisia ongelmia. Ennen vuotta 1963 ilmestyneiden levyjen tuottajien oikeudet ovat vanhentuneet, mutta levyillä olevat sävellykset ovat usein vielä suojattuja. Lullyn oopperat voidaan vapaasti julkaista verkossa, mutta Non, je ne regrette rien vaatii tekijöiden luvan. BnF on ratkaissut ongelman solmimalla yhteistyösopimuksen kahden ulkopuolisen yrityksen kanssa. Digitoinnista vastaa belgialainen Memnon Archiving Services ja julkaisemisesta musiikin verkkokauppaan erikoistunut Believe Digital. Sopimuksen yksityiskohtia ei ole julkaistu, mutta tarkoituksena on, että yhteistyökumppanit vastaavat tekijänoikeuksista ja (ainakin osittain?) digitoinnin kuluista.

BnF:n ratkaisu on jo herättänyt keskustelua. Kriitikkojen mielestä nyt on luotu ”tekijänoikeuden Sääntö 22”, kun vapaan aineiston käyttö tulee uudelleen maksulliseksi. Kaikki 200 000 digitoitavaa levyä eivät kuitenkaan ole vielä vapaita, ja levyjen kuuntelu paikan päällä kirjastossa tulee jatkossakin olemaan ilmaista. Enemmän kysymysmerkkejä voikin liittää BnF:n toiseen suureen digitointihankkeeseen. Sen tavoitteena on julkaista verkossa 70 000 kirjaa, jotka on julkaistu ennen vuotta 1700.  Niiden tekijänoikeudet ovat taatusti jo vanhentuneet. Vain 3500 keskeistä teosta julkaistaan heti vapaasti luettavaksi BnF:n Gallica-tietokannassa, muiden käyttö kirjaston ulkopuolella tulee aluksi olemaan maksullista.

Ihanteellista olisi, jos mahdollisimman suuri osa kulttuuriperinnöstä saataisiin verkkoon vapaasti kaikkien käytettäväksi. Suojatun aineiston käyttöön tarvitaan kuitenkin tekijöiden lupa, ja yleensä siitä täytyy maksaa. Verkkoliiketoiminnassa on jo kehitetty sopimusmalleja, joiden pohjalta valtavat määrät teoksia saadaan käytettäväksi kohtuullisin yksikkökustannuksin – esimerkkinä vaikkapa Spotify. Käyttäjä maksaa, mutta maksu on kohtuullinen ja ennen kaikkea helppo suorittaa. Voitaisiinko Suomessa oppia jotakin BnF:n ratkaisusta? Tällä tavoin voitaisiin saada Kansalliseen digitaaliseen kirjastoon nopeasti vaikkapa ennen vuotta 1963 julkaistut suomalaiset äänilevyt.

Samaa mallia voitaisiin ehkä soveltaa myös painettuun tekstiin. Google Books on julkaisemassa valtavan määrän englanninkielisiä kirjoja verkkoon (tähän liittyy tosin myös avoimia oikeusjuttuja). Suomessa ei ole samanlaisia visioita. Tällä hetkellä Kansallisesta digitaalisesta kirjastosta löytyvät suomalaiset sanomalehdet vain vuoteen 1910 saakka. Samaan aikaan sanomalehdillä on kova tarve kehittää uutta digitaalista liiketoimintaa. Entä jos verkkoon saataisiinkin samaan portaaliin kaikkien suomalaisten sanomalehtien vanhat vuosikerrat, uudemmat maksullisina?

Arhinmäki uudistaa hyvitysmaksua

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki antoi äskettäin ministeriönsä virkamiehille tehtäväksi ryhtyä valmistelemaan useita muutoksia tekijänoikeuslakiin. Näiden joukossa on hyvitysmaksun uudistaminen. Toimeksiannossa todetaan, että maksujen kertymä on viime vuosina laskenut, vaikka kopioinnin ei ole osoitettu vähentyneen.

 

Tässä tilanteessa on mielenkiintoista katsoa, mitä Teoston hyvitysmaksutoimiston syyskuussa valmistunut tutkimus kertoo kopioinnista ja siinä tapahtuneista muutoksista. Yksityinen kopiointihan on laillista. Hyvitysmaksu on eräiden tallentavien laitteiden hintaan lisätty maksu, joka jaetaan tekijöille korvauksena siitä, että heidän teoksistaan on valmistettu kopioita. Maksun alkuperäinen perustelu oli, että kopioinnin väitettiin vähentävän teosten myyntiä ja siten myös tekijöiden tuloja.

Laki edellyttää, että maksuista päätettäessä on otettava huomioon kopioinnista saatavissa oleva tieto. Olen arvostellut aikaisempia tutkimuksia monista syistä.  Kysymyksenasettelu on ollut tarkoitushakuinen ja tutkimuksissa oli teknisiä puutteita. Niiden perusteella on vaikea tehdä luotettavia arvioita kopioinnin todellisesta kehityksestä.

Vuoden 2013 kopiointitutkimuksen on tehnyt Taloustutkimus Oy. Aineisto löytyy hyvitysmaksutoimiston verkkosivuilta. Aikaisempiin verrattuna tutkimuksessa on monia parannuksia. Otos on edustava. Kysymyksissä on keskitytty lain tarkoittamaan yksityiseen kopiointiin ja karsittu pois piraattikopiot, verkosta ostettu aineisto sekä vastaajien omat videot. Tulokseksi saadaan, että suomalaiset tekevät vuosittain 587 - 725 miljoonaa kopiota omaan käyttönsä (vaihteluväli perustuu käytettyyn tutkimusmenetelmään). Määrä on suunnilleen sama kuin edellisenä vuotena.

395 miljoonaa kopiota vuodessa, vai kuusi kopiota viikossa?

Kuusisataa miljoonaa kopiota kuulostaa valtavalta määrältä, mutta asia olisi voitu esittää myös toisella tavalla. Kokonaismäärästä noin 330 miljoonaa on musiikkia ja 395 miljoonaa videotiedostoa. Tutkimusraportista käy ilmi, että ylivoimaisesti suurin osa ”videotiedostoista” on digiboksille tallennettuja televisio-ohjelmia. Noin 1,2 miljoonaa suomalaista on tutkimuksen mukaan tallentanut tv-ohjelmia digiboksille myöhempää katselua varten. Jos jokainen heistä olisi tallentanut yhden ohjelman päivässä, tulokseksi saataisiin jo 438 miljoonaa kopiota. Tutkimuksen keskeinen tulos voitaisiin myös ilmaista toteamalla, että digiboksin omistajat tallentavat keskimäärin kuusi tv-ohjelmaa viikossa. Se ei kuulosta lainkaan yhtä vakuuttavalta kuin 395 miljoonaa kopiota vuodessa, vaikka kyseessä on sama informaatio eri muodossa.

(Jonkin verran tv-ohjelmia kopioidaan myös tietokoneille ja tablettilaitteille, mutta tämä on tutkimuksen mukaan vähentynyt kahden viime vuoden aikana. Muiden videoiden kuin tv-ohjelmien kopioiminen on melko harvinaista. Tv-ohjelmien tallentaminen Elisa Viihteen tapaisiin verkkotallennuspalveluihin on verraten yleistä, mutta tekijänoikeusjärjestöjen mukaan tämä ei ole yksityistä kopiointia).

Korvauksena ajansiirrosta digiboksin ostaja maksaa nykyisin noin 25 euron hyvitysmaksun. Summa sisältyy laitteen hintaan. Mikä sitten olisi sopiva hyvitys viivästetystä katselusta?  Nyt julkaistun raportin mukaan ”tutkimuksessa on pyritty ottamaan huomioon myös yksityisestä kopioinnista oikeudenhaltijoille aiheuttavaa haittaa”. Tämä ei pidä paikkaansa. Tutkimuksessa on huolellisesti vältetty esittämästä mitään kysymyksiä, jotka voisivat auttaa arvioimaan kopioinnin taloudellisia vaikutuksia. Vastaajilta olisi esimerkiksi voitu kysyä, ostavatko he dvd-levyjä tai tilaavat maksullisia tv-kanavia, ja arvioida sen jälkeen, vähentääkö vai lisääkö ohjelmien kopiointi muiden palvelujen käyttöä. Tämä ei tutkimuksen tilaajia kuitenkaan ole kiinnostanut.

Ministeri on jo päättänyt?

Virkamiehille antamassaan toimeksiannossa ministeri Arhinmäki on huolissaan siitä, että nykyisin hyvitysmaksua ei kerry kaikista niistä laitteista ja alustoista, joilla teoksia voidaan kopioida. Hänen mukaansa nykyistä hyvitysmaksukertymää ”ei voida pitää laissa tarkoitettuna sopivana hyvityksenä”. Direktiivi ja laki eivät sano mitään siitä, miten maksujen suuruus pitäisi laskea. EU:n tuomioistuimen päätöksistä käy ilmi, että se on yksittäisten jäsenvaltioiden päätettävissä, siis poliittinen päätös.

Ministeri Arhinmäki on ilmeisesti jo tehnyt päätöksensä. Hän haluaa pitää kulttuurin puolta, kuten kulttuuriministerille sopii. Digiboksien hintaa ei voi nostaa kovin paljon yli naapurimaiden tason, muuten käy kuin viinalle. Todennäköistä siis on, että hyvitysmaksu laajennetaan ensi vuonna koskemaan myös tietokoneita ja/tai älypuhelimia. Verkkotallennuspalveluista ei nykyisen direktiivin mukaan voi periä hyvitysmaksua, ne eivät ole laitteita vaan palveluita. Ilmeisesti maksajaosapuolikin on kaikessa hiljaisuudessa hyväksynyt uudistuksen. Kopiointitutkimuksen johtoryhmässä ovat olleet mukana Elinkeinoelämän keskusliitto, Elektroniikan tukkukauppiaat ja Nokia, eivätkä ne ole esittäneet varauksia tutkimuksen johtopäätöksiin kopioinnin haitoista. Nokiahan ei enää tee puhelimia.

Hyvä, jos kulttuurille saadaan lisää rahaa. On kuitenkin ongelmallista, jos tietokoneista ryhdytään perimään hyvitysmaksua. Tietokoneesta on tullut välttämätön työkalu esimerkiksi pankkiasioiden hoitoon. Tietokoneita käytetään jonkin verran myös musiikin ja (harvemmin) tv-ohjelmien kopiointiin, mutta kaksi kolmasosaa tietokoneen omistajista ei tutkimuksen mukaan ole koskaan käyttänyt laitettaan tähän tarkoitukseen.  Jos hyvitysmaksuja ryhdytään perimään pelkästä mahdollisuudesta tehdä kopioita, ei pidä ihmetellä, jos kansalaiset haluavat enemmän järkeä tekijänoikeuslakiin.

Pari täydentävää kommenttia

Olen edellä tietoisesti yksinkertaistanut kopiointitutkimuksen tuloksia keskittymällä video-ohjelmiiin. Valtaosa suomalaisten tekemistä kopioista on tv-ohjelmia, jotka on tallennettu digiboksille myöhempää katselua varten. On hyvin vaikea selittää, mitä haittaa tästä on oikeudenomistajille.

Musiikin kopiointi on monitahoisempi ilmiö. Musiikin kopioinnissa käytetään tutkimuksen mukaan monia eri laitteita – mp3-soittimet, älypuhelimet, tietokoneet jne – ja kopioita tehdään monista eri lähteistä. On mahdollista, että esimerkiksi kirjastosta lainattujen cd-levyjen kopiointi vähentää cd-levyjen tai musiikkitiedostojen myyntiä. Tämä olisi vahva perustelu mp3-laitteiden hyvitysmaksulle. Kopiointitutkimuksessa ei kuitenkaan tehty kysymyksiä, jotka auttaisivat vastaamaan tähän. Kunnes aiheesta tehdään puolueetonta tutkimusta, voimme yhtä hyvin olettaa, että kopiointi lisää musiikin harrastusta ja sitä kautta musiikin myyntiä. Kopiointitutkimuksia on tehty jo vuosikaudet, mutta tutkimusten tilaajia ei ole koskaan kiinnostanut kopioinnin taloudellisten vaikutusten tutkiminen, vaikka tähän olisi toki menetelmiä.

Kopiointitutkimuksissa ei myöskään ole kerätty tietoja siitä, kenen teoksia suomalaiset kopioivat. Niin kauan kun pääosa kopioista tehdään digiboksin avulla televisiosta, voidaan ehkä arvioida, että eniten kopioita tehdään eniten katselluista ohjelmista. Katselijamääristä on paljon tv-yhtiöiden keräämää tietoa. Mutta jos hyvitysmaksu ulotetaan älypuhelimiin, tietokoneisiin ja tabletteihin, kuten on vaadittu, mistä tiedetään, mitä kopioidaan? Videoiden ja musiikin lisäksi kopioidaan myös tekstejä, kuvia ja pelejä, mutta niistä ei tutkimuksessa ole kysytty.

Ministereissä on eroja – myös tekijänoikeusasioissa

En ehtinyt tänään (28.10.) mukaan opetus- ja kulttuuriministeriön Tekijänoikeusforumiin, mutta seurasin tilaisuutta netissä. Hieno käytäntö esittää tilaisuudet reaaliajassa verkossa. Tilaisuuden taustalla oli ministeri Paavo Arhinmäen 7.10. antama toimeksianto ”Tekijänoikeuslain seuraavan muutosvaiheen valmistelu”. Arhinmäen listan keskeiset asiat ovat

Kohtuullista korvausta koskevien säännösten säätäminen tekijänoikeuslaissa

Televisio-ohjelmien verkkotallennuspalvelut

Hyvitysmaksujärjestelmän uudistaminen

 

Luvattoman verkkojakelun eli piratismin vastaiset toimet

 

”Kohtuullisen korvauksen” taustalla on viime vuosina yleistynyt käytäntö, jonka mukaan tuotantoyhtiöt ja kustantajat ovat alentaneet tekijöiden palkkioita ja samalla vaatineet työn tuloksiin entistä laajemmat käyttöoikeudet. Varsinkin freelance-toimittajat, kääntäjät ja muusikot ovat kokeneet, että nykyinen tilanne johtaa vahvemman osapuolen sanelupolitiikkaan. Suomen Muusikkojen Liiton lakiasiainpäällikkö Lottaliina Lehtinen esitti tilaisuudessa esimerkin sopimuksesta, joka laulukilpailuun ilmoittautuvien uusien kykyjen on allekirjoitettava, jos haluavat päästä mukaan. Jos osanottaja voittaa kilpailun, hän sitoutuu luovuttamaan tilaisuuden järjestelyissä mukana olevalle levy-yhtiölle osuuden kaikista tulevista tuloistaan. Näin siitä huolimatta, vaikka yhtiö ei millään tavoin osallistuisi tulojen hankintaan.

Ministeriö ei vielä ottanut kantaa siihen, millä tavoin ongelma pitäisi ratkaista, mutta hallitus on sitoutunut selvittämään, tarvitaanko tekijänoikeuden luovutusta koskeviin säännöksiin muutoksia. Samansuuntainen hanke on vireillä Ruotsissa. Kaikki paikalla olleet eivät pitäneet uudistusta tarpeellisena. Viestinnän keskusliiton edustaja Valtteri Niiranen katsoi, ettei ainakaan graafisella alalla ole tällaisia ongelmia – ehkä sitten jollakin muulla alalla.

”Kohtuulliset korvaukset” ovat Kataisen hallituksen ohjelmassa. Vanhasen vuosina 2007 – 2010 istunut hallitus ajoi tekijänoikeuslakiin lähes päinvastaista muutosta. Esitys työsuhdetekijänoikeuksista pääsi eduskuntaan asti, mutta kaatui siellä nolosti, ja lopulta ministeri Wallin veti esityksen pois. Tekijänoikeuslain työsuhdeolettama olisi merkinnyt sitä, että jopa lyhyessä, määräaikaisessa työsuhteessa olleet tekijät olisivat joutuneet luovuttamaan työnantajalle pysyvästi kaikki oikeudet teoksiinsa. Työsuhdetekijänoikeuksia ajoivat silloin innokkaasti Viestinnän keskusliitto ja Elinkeinoelämän keskusliitto, kun taas musiikkiteollisuus ei ollut hankkeessa mukana.

On mielenkiintoista nähdä, miten kysymys sopimusten kohtuullistamisesta tullaan ratkaisemaan. Tekijänoikeuslaissa on nytkin erillinen luku, joka koskee kustannussopimuksia. Se säätelee mm painosten suuruutta, velvoittaa kustantajan toimittamaan tekijöille tiedot teosten myynnistä ja antaa tekijälle oikeuden purkaa sopimus, jos kustantaja ei ota hänen kirjoistaan uusia painoksia. Sen soveltaminen e-kirjojen aikakauteen ei kuitenkaan ole helppoa. Hallituksissa näyttää kuitenkin olevan eroja, myös tekijänoikeusasioissa.

Arhinmäki on myös sitoutunut jatkamaan luvattoman verkkojakelun vastaista taistelua, mutta toimeksiannosta voi aistia uusia sävyjä suhtautumisessa piratismiin. Ministeriö lupaa arvioida rangaistusten kohtuullisuutta ja tutkia mahdollisuutta sovittelumenettelyyn, kun kysymys on nuorten tekemistä tekijänoikeuden loukkauksista. Verkkotallennuspalveluiden kohdalla odotetaan osapuolten sopivan keskenään jatkomenettelystä. Hyvitysmaksua koskevaan toimeksiantoon palaan myöhemmin, kunhan saan ensin luetuksi kaikki Teoston hyvitysmaksutoimiston uuden kopiointitutkimuksen 245 sivua.

Kuka omistaa pelien oikeudet?

Suomalainen pelifirma Supercell myytiin pari viikkoa sitten japanilaisille. 51 prosenttia Supercellistä maksoi 1,2 miljardia euroa. Yhden peliyhtiön arvo on siis 2,4 miljardia euroa, mikä vastaa suunnilleen koko suomalaisen äänilevyteollisuuden yhteenlaskettua liikevaihtoa kymmenen vuoden ajalta. En muista mitä Warner aikanaan maksoi ostaessaan Suomen suurimman levy-yhtiön Fazer Musiikin, mutta taisi olla murto-osa tästä.

Aivan sattumalta Maailman henkisen omaisuuden järjestö WIPO julkaisi samoihin aikoihin tutkimuksen pelien tekijänoikeuksista: The Legal Status of Video Games: Comparative Analysis in National Approaches. Se on mielenkiintoista luettavaa, vaikka ei olisikaan kiinnostunut peleistä. Tekijänoikeuslaki koskee pelejä samalla tavoin kuin muitakin teoksia. Laissa ei kuitenkaan (useimmissa maissa) puhuta nimenomaan peleistä, vaan tekijänoikeuden näkökulm asta pelit ovat yhteisteoksia, monien eri oikeuksien kokoelmia. Tämä ei ole uutta: sama koskee vaikkapa televisio-ohjelmia. Yhdellä televisio-ohjelmalla saattaa olla kymmeniä tai jopa satoja oikeudenomistajia, kun mukana on käsikirjoittajia, ohjaajia, säveltäjiä, kuvaajia, muusikoita, näyttelijöitä ja vielä tuotantoyhtiökin, jolla on omat oikeutensa. Samoin on pelien laita.

Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua, että eri teoslajien oikeudet on laissa määritelty eri tavoin. Tässä on lisäksi eroja maiden välillä. Esimerkiksi tietokoneohjelman oikeudet kuuluvat Suomessa lähtökohtaisesti tuottajayhtiölle, mutta kuvien oikeudet niiden tekijöille. On oikeuksia, joita ei voi lainkaan luovuttaa. Yhtiölle kuuluvat vain ne oikeudet joista on erikseen sovittu joko työsopimuksessa tai muuten. Muutama vuosi sitten Suomessa oli oikeudenkäynti, jossa kustantaja ja kääntäjät riitelivät siitä, oliko kustantajalla oikeus myydä julkaisemiensa käännöskirjojen oikeudet toiselle kustantamolle sopimatta siitä uudelleen kääntäjien kanssa. Ei ollut, koska tästä ei ollut sovittu. Kustantaja joutui maksamaan kääntäjille korvauksia. Luulenpa että japanilainen ostaja tutki ennen kauppaa tarkoin, millaisia sopimuksia Supercell oli tehnyt pelien tekijöiden kanssa.

WIPO:n tutkimuksessa on tarkasteltu yksityiskohtaisesti peleihin liittyvää lainsäädäntöä kahdessakymmenessä maassa. Suomi ei ole mukana, kylläkin Ruotsi ja Tanska, joiden tekijänoikeuslait ovat rakenteeltaan samanlaisia kuin Suomessa. Myös pelimaailman suuret maat Yhdysvallat ja Japani ovat mukana. Kuten arvata saattaa, kirjoittajat näkevät lainsäädännössä kehittämisen tarvetta. Veikkaan siis, että muutaman vuoden kuluttua on odotettavissa myös EU:n pelidirektiivi.

Koko satasivuinen tutkimus on ladattavissa WIPOn sivuilta.