EU: Rakennuksia saa kuvata jatkossakin

Kirjoitin muutama päivä sitten, että Europarlamentissa on vireillä tekijänoikeuslain muutos, joka tekisi rakennusten valokuvaamisesta luvanvaraista.

Näppäilijät voivat nyt hengittää rauhassa. Tänä aamuna (9.7.) Europarlamentti hylkäsi esityksen suurella äänten enemmistöllä (445 - 65).

Muutosesityksen takana oli ranskalainen meppi Jean-Claude Cavada. Hänen perusteluistaan minulla ei ole tarkempia tietoja.

Saako Finlandia-taloa kuvata?

Oletko ajatellut kuvata itsesi Finlandia-talon edessä ETYJ-kokouksen kunniaksi ja julkaista kuvan sosiaalisessa mediassa? Parasta toimia nopeasti. Europarlamentti äänestää ensi perjantaina (9.7.) tekijänoikeuslain muutoksesta, joka tekisi julkisten rakennusten kuvaamisesta luvanvaraista. Pöydällä olevan esityksen mukaan ”commercial use of photographs, video footage and other images of works which are permanently located in physical public places should always be subject to prior authorisation from the authors or any proxy acting for them”. Tekijänoikeuslain näkökulmasta myös sosiaalinen media kuuluu “kaupallisen käytön” piiriin.

Vaikka europarlamentti päättäisikin hyväksyä aloitteen, tästä on toki vielä matkaa jäsenmaita sitovaan direktiiviin. Esitys on kuitenkin herättänyt maailmalla jo aikamoista huomiota. The Times (24.6.2015) pitää sitä ”absurdina”, ja Wikipedia on jo käynnistänyt omilla sivuillaan hankkeen vastaisen kampanjan. Suomen lehdissä en vielä ole nähnyt kommentteja, vaikka se merkitsisi täydellistä muutosta pohjoismaiseen käytäntöön.

Tekijänoikeuslain pääsääntönä on, että tekijällä on yksinoikeus määrätä teostensa käytöstä. Teoksista saa tehdä kopioita vain tekijän luvalla tai laissa tarkoin määrätyissä poikkeustapauksissa. Kun otan Finlandia-talosta valokuvan, teen Alvar Aallon teoksesta kopion toisessa teoslajissa. Tämä on ollut toistaiseksi laillista, koska tekijänoikeuslain 25 a § mukaan ”rakennuksen saa vapaasti kuvata”.

EU:n tekijänoikeusdirektiivissä ei tähän saakka ole ollut selviä säännöksiä julkisten rakennusten kuvaamisesta, vaan asia on jätetty jäsenmaiden harkintaan. Viime keväänä direktiivin uudistamista valmistellut europarlamentaarikko Julia Reda esitti, että EU:n lainsäädäntöön otettaisiin Suomen lain tapaan selkeä säännös siitä, että julkisten rakennusten kuvaaminen on aina sallittua. Valmistelut edetessä asia on kuitenkin kääntynyt lakivaliokunnassa päinvastaiseksi: jäsenmaiden olisi pakko säätää julkisten rakennusten kuvaaminen luvanvaraiseksi. Olisi mielenkiintoista selvittää, ketkä lobbarit ovat olleet asian takana, ja ovatko europarlamentaarikot todella ymmärtäneet mistä he ovat päättämässä.

Lakivaliokunnan viimeisessä kokouksessa ei pöytäkirjan mukaan ollut äänestämässä ketään suomalaista. Mielenkiintoista nähdä, miten suomalaiset mepit äänestävät ensi perjantaina.

Elokuvasäätiö uudistetaan – miten käy kansallisen audiovisuaalisen arkiston?

Uuden opetus- ja kulttuuriministerin työlistalla on Suomen elokuvasäätiön uudistaminen. Ylihuomenna (11.6.) ministeriö järjestää alan väelle kuulemistilaisuuden, jonka tausta-aineistona on Svenska kulturfondenin johtajan Leif Jakobssonin selvitys. Helsingin Sanomat teki aiheesta jutun viikko sitten (”Suomeen halutaan uusi elokuvavirasto”, 2.6.2015), mutta opetusministeriön verkkosivuilta sen ruotsinkielinen teksti löytyy pienen salapoliisityön jälkeen.

Suomen elokuvasäätiö on organisaatio, jonka tehtävänä on jakaa valtion tukea kotimaiseen elokuvatuotantoon. Vuonna 1969 perustetussa säätiössä ovat valtion lisäksi mukana Suomen elokuvateatterinomistajien liitto, Suomen elokuvatoimistojen liitto sekä Suomen filmivalmistajien liitto. Viimeksi mainitut eivät vuosikymmeniin ole sijoittaneet senttiäkään rahaa säätiön toimintaan, mutta käyttävät siellä mielellään äänivaltaa. Ei ihme, että valtion mielestä säätiömalli alkaa tuntua vanhentuneelta. Vuonna 2014 tehdyssä selvityksessä säätiön toiminnasta on löydetty muitakin ongelmia.

Jakobssonin vastaus ongelmaan on Suomen elokuvasäätiön ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) yhdistäminen. Ruotsiksi uuden laitoksen nimeksi tulisi Finlands filminstitut (sananmukaisesti Suomen elokuvainstituutti), Hesari käyttää nimitystä ”elokuvavirasto”. Karlsson perustelee laajalti uudistuksen etuja: kahden organisaation yhdistämisestä syntyisi lisäarvoa, hallintokulut vähenisivät ja mediakasvatukseen saataisiin enemmän resursseja.

En ole elokuva-alan asiantuntija; muut pystyvät varmaan minua paremmin arvioimaan uudistuksen vaikutuksia suomalaiseen elokuvatuotantoon. Arkistoista minulla on kuitenkin pitkä kokemus, ja olen seurannut av-aineiston arkistoinnin kehitystä Euroopassa pitkään. Pelkään pahoin, että elokuvasäätiön ja KAVIn yhdistäminen merkitsisi elokuvien ja muun av-aineiston arkistoinnille pahaa takaiskua.

Elokuvien arkistoinnin käynnisti meillä vuonna 1957 perustettu Suomen elokuva-arkisto. Talkoovoimin käynnistetystä yhdistyksestä kasvoi erinomaisesti hoidettu julkinen arkisto, joka sai pelastetuksi katoamassa olleet vanhat filmirullat ja järjesti uusien elokuvien lakisääteisen arkistoinnin. Suurelle yleisölle arkisto tuli parhaiten tunnetuksi mainioista esityssarjoistaan.

Elokuva-arkisto ei kuitenkaan ollut kiinnostunut televisio-ohjelmista, vaikka televisiosta oli vuosien mittaan kasvanut elokuvaa paljon suurempi liikkuvan kuvan media. Yleisradio toki hoiti oman tuotantonsa arkistoinnin, mutta näihin kokoelmiin pääsy oli ulkopuolisille monen mutkan takana. Muilla televisioyhtiöillä, joiden osuus tuotannosta kasvoi koko ajan, ei ollut minkäänlaisia ammatillisesti hoidettuja arkistoja. Vuonna 2008 säädettiin laki radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnista. Tehtävä annettiin Suomen elokuva-arkistolle, jonka nimi muutettiin samalla Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi (KAVA).

Radio- ja televisio-ohjelmien arkisointia varten rakennettiin moderni digitaalinen järjestelmä, mutta muuten uusi aineisto jäi lapsipuolen asemaan. Kun katsoo arkiston julkaistuja, esitystoimintaa ja tutkimuksia, on helppo huomata että Kansallinen audiovisuaalinen arkisto oli henkisesti edelleen elokuva-arkisto. Vuoden 2008 uudistus on vielä pahasti kesken. Samaan aikaan opetusministeriö antoi arkistolle lukuisia uusia ministeriön toimialaan kuuluvia tehtäviä, kuten televisio-ohjelmien ikärajojen valvonnan (!). Arkistosta tuli instituutti, KAVAsta KAVI. Ministeriön kannalta arkiston ja säätiön yhdistäminen olisi helppo ratkaisu, mutta Jakobssonin muistiossa ei missään yhteydessä pohdita sitä, mikä olisi arkistoinnin asema uudessa organisaatiossa. Ehdotettu nimi – elokuva-instituutti – ei lupaa hyvää ainakaan televisio-ohjelmien arkistoinnista kiinnostuneille.

Jos Suomen elokuvasäätiö ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti todella yhdistetään, kannattaisi samalla siirtää arkistotehtävät kokonaan pois uudesta elokuvavirastosta. Jakobsson toteaa muistiossaan, että Finlands filminstitut vastaisi tämän jälkeen muiden pohjoismaiden vastaavia instituutteja. Tässä hän tulee antaneeksi väärän todistuksen. Muissa pohjoismaissa av-aineiston arkistoinnista ovat jo pitkään vastanneet kansalliskirjastot, instituuttien tehtävät painottuvat muualle.

Ajatus radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnin siirtämisestä Kansalliskirjastoon oli esillä jo vuonna 2008, kun nykyistä lakia säädettiin. Silloin elokuva-arkisto tuntui luontevammalta ratkaisulta. Sen jälkeen medioiden konvergenssi on kasvanut kovaa vauhtia, ja muutaman vuoden kuluttua kaikki arkistointi perustuu samoihin digitaalisiin järjestelmiin. On yhä vaikeampi perustella, miksi kaksi opetusministeriön alaista suurta laitosta, Kansalliskirjasto ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti ylläpitävät omia digitaalisia järjestelmiään.

Jakobssonin muistiossa on toinenkin erikoinen piirre, joka on syytä nostaa esiin. Muistion otsikko on AV-fältets utmaningar och strukturer (Av-kentän haasteet ja rakenteet). Suomen suurin liikkuvan kuvan tuottaja on Yleisradio, jonka toiminta kaiken lisäksi kustannetaan verovaroilla. Yleisradiota – tai muita suomalaisia tv-yhtiöitä – ei muistiossa mainita lainkaan. Joskus termi ”av-kenttä” tuntuu muistiossa tarkoittavan pelkästään elokuvaa, välillä siihen kuuluu myös kaikki internetistä löytyvä liikkuva kuva, mutta ei perinteinen televisio.

Tiedän toki, ettei televisiotoiminta kuulu opetusministeriön toimialaan. Tiedän myös, että julkisen palvelun yleisradiotoiminnan itsenäisyys on arvokas ja hyväksi koettu periaate, eikä sitä ole syytä romuttaa. Televisiolla ja elokuva-alalla on kuitenkin niin paljon yhteistä – ei vähiten arkistoinnissa – ettei sitä pitäisi tällaisissa yhteyksissä kokonaan unohtaa.

PS. Jakobssonin muistio löytyy opetusministeriön verkkosivuilta, kun kulkee polkua ministeriö > ajankohtaista > tapahtumat > keskustelutilaisuus audiovisuaalisen kulttuurin rakenteista ja haasteista.

Digitaaliset sisämarkkinat etenevät

Vaalit on pidetty, ja tätä kirjoitettaessa Juha Sipilä pohtii uuden hallituksen kokoonpanoa. Lehtien kulttuuripalstoilla pelätään, että erillisen kulttuuriministerin tuoli häviää kokonaan. Kukaan ei ole puhunut mitään tulevan hallituskauden suurimmasta kulttuuripoliittisesta kysymyksestä, Euroopan digitaalisten sisämarkkinoiden kohtalosta. Toissapäivänä (20.4.) verkkolehti Politico vuodatti julkisuuteen EU:n komission suunnitelmat tekijänoikeuksien uudistamiseksi. Hankkeen kärjessä on virolainen Andrus Ansip, EU:n digitaalisten sisämarkkinoiden komissaari. Ehkä Suomikin tarvitsisi kulttuuriministerin sijasta digitaalisten markkinoiden ministerin?

Digitaalisten markkinoiden ongelma on helppo selittää käytännössä. EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini on italialainen, ja seuraisi varmaan mielellään verkossa kotimaansa Italian televisiolähetyksiä, kun hän matkustaa maasta toiseen. RAI:n ohjelmat näkyvät kuitenkin vain Italiassa, San Marinossa ja Vatikaanissa, vaikka niitä olisi teknisesti mahdollista seurata verkon välityksellä koko EU:n alueella. Tavarat, pääoma ja työvoima liikkuvat EU:n sisällä vapaasti maasta toiseen, tekijänoikeudet eivät.

Asian toinen puoli on, että italialainen elokuvatuottaja ei välttämättä kaipaakaan yhteismarkkinoita. Hän myy tuottamansa filmin oikeudet erikseen jokaiseen maahan. Jos elokuva esitetään RAI:n ohjelmassa joka on jo näkynyt kaikissa EU-maissa, paikallinen tv-yhtiö ei ehkä enää olekaan kiinnostunut siitä. RAI:n pitäisi vastaavasti maksaa ohjelmasta enemmän. Ihan näin yksinkertaisesti yhtälö ei toimi, mutta kansallisesti rajatuilla oikeuksilla (EU-kielellä ”geo-blocking”) on myös kannattajansa.

Poliittisesti digitaalisia sisämarkkinoita on kuitenkin helppo kannattaa. Jokainen Espanjassa asuva suomalainen ja Britanniassa työskentelevä latvialainen hyötyisi asiasta konkreettisesti. Tekijöille ja tuottajille digitaaliset sisämarkkinat tarjoaisivat aidosti mahdollisuuden markkinoida tuotantoaan koko Eurooppaan. Ei tarvitsisi miettiä koko ajan, onko jokainen ohjelmaan sisältyvä musiikinpätkä lisensoitu myös esitettäväksi Portugalissa.

Häviäviä uudistuksessa olisivat ehkä ne, joiden tekijänoikeuksilla ei muutenkaan olisi kysyntää oman maan rajojen ulkopuolella. Tekijänoikeuksien vapaa liikkuvuus hyödyntäisi eniten suuria tuottajamaita, joissa puhuttuja kieliä ymmärretään laajalti. Mutta ihan näin yksinkertainen asia ei varmaankaan ole. Olisi mielenkiintoista kuunnella, mitä sisämarkkinakomissaari Ansipin kotimaassa asiasta ajatellaan.

EU-lähteiden mukaan digitaalisten sisämarkkinoiden valmistelu on jo pitkällä. Huhujen mukaan EU:n komissio olisi jo sopinut asiasta eurooppalaisten tuottaja- ja tekijäjärjestöjen kanssa. Vastineeksi oikeudenomistajille olisi luvattu tehokkaampia toimia piratismia vastaan. ”Geo-blockingin” eli maantieteellisten rajoitusten poistaminen tulee olemaan uuden komission tärkein hanke tekijänoikeuksien alalla. Uudistusten yksityiskohdat tulevat vielä muuttumaan moneen kertaan. Suomessakin olisi korkea aika ryhtyä keskustelemaan niistä. Minä en ainakaan vielä tiedä, mitä kaikkea uudistus käytännössä merkitsisi. Tekijänoikeuslaissa jokainen sana ja sananmuoto voi olla tärkeä.

Otan tässä esiin vain yhden kohdan, jossa uudistuksista olisi selvää etua kaikille. Monissa Euroopan maissa rakennetaan parhaillaan kansallisia digitaalisia kirjastoja, joiden tavoitteen on parantaa kansallisen kulttuuriperinnön saatavuutta. Osa aineistosta on jo tekijänoikeudellisesti vapaata, mutta monissa maissa on myös sovittu tekijöiden kanssa suojatun aineiston julkaisemisesta. Pienikin korvaus on tekijöille edullisempi kuin se, ettei ainestoa käytä kukaan. Tällä hetkellä kokoelmien käyttö on yleensä mahdollista vain yhden maan rajojen sisällä, koska EU-laajuisista oikeuksista sopiminen on ollut liian monimutkaista. Tämän ongelman digitaalisten sisämarkkinoiden syntyminen poistaisi. 

Eduskunta ahkeroi tekijänoikeuslain muutoksia

Stubbin hallitus ei saanut valmiiksi sote-uudistusta, mutta eduskunta sai ihan loppumetreillä käsiteltäväksi pinon tekijänoikeuslain muutoksia. Ne koskevat hyvitysmaksua (kirjoitin tästä jo aikaisemmin), sopimusten kohtuullistamista, televisio-ohjelmien verkkotallennusta ja kaapelijakelua. Pieniä asioita, jotka eivät näytä ylittäneen uutiskynnystä missään tiedotusvälineissä. Niihin liittyy kuitenkin mielenkiintoisia periaatteellisia kysymyksiä. Kaapelijakelua koskevaan lainmuutosta varten perustuslakivaliokuntakin joutui pyörtämään kymmenen vuotta sitten tekemänsä päätöksen.

Mistä oikein on kysymys? Televisio-ohjelmat sisältävät suuren määrän tekijänoikeuslain suojaamia teoksia, joiden lähettämisestä televisioyhtiöt ovat sopineet alkuperäisten tekijöiden tai heidän edustajiensa kanssa. Tähän saakka asia on selvä: täytyyhän tekijöille maksaa teosten käytöstä.

Suuri osa suomalaisista kotitalouksista katselee kuitenkin ohjelmia kaapeliverkon kautta. Jos asut helsinkiläisessä kerrostalossa, kuten minä, et voi noin vain laittaa katolle omaa antennia. Ainoa mahdollisuus on turvautua taloyhtiön valitsemaan kaapelioperaattoriin. Operaattorit (Sonera, Welho jne) taas ovat viestintämarkkinalain mukaan velvollisia välittämään asiakkailleen Yleisradion ja MTV:n kanavat. Pitäisikö minun tai kaapelioperaattorin maksaa lisämaksu siitä, että ne välittävät vapaasti katsottavissa olevat tv-kanavat niihin koteihin, joilla ei ole mahdollisuutta antennivastaanottoon?

Tekijänoikeuslain mukaan pitää, vaikka asiasta on väännetty kättä 1950-luvulta saakka – siitä lähtien, kun radio-ohjelmia ryhdyttiin suurkaupungeissa jakelemaan kaapeliverkossa paremman kuuluvuuden takaamiseksi. Arkijärki sanoo, että radio- ja televisioyhtiö on jo maksanut siitä, että se välittää ohjelmaa yleisölle (eri asia on, jos kaapeliyhtiö lähettää itse tuottamaansa ohjelmaa). Tekijänoikeuslain näkökulmasta operaattori on kuitenkin liikeyritys, joka tekee uutta bisnestä suojatuilla teoksilla.

Käytännössä kaapelioperaattorilla ei ole mahdollisuutta sopia ohjelmien välityksestä suoraan tekijöiden kanssa. Ohjelmien sisällöstähän päättävät yleisradioyhtiöt. Kansainvälisissä tekijänoikeussopimuksissa asia on ratkaistu ns pakkolisenssillä. Tekijöillä ei ole oikeutta kieltää radio- ja televisio-ohjelmien kaapelijakelua, mutta heillä on oikeus ”kohtuulliseen korvaukseen”, jonka suuruuden voi päättää ”toimivaltainen viranomainen”. 

Tätäkin oikeutta on eri maissa tulkittu eri tavoin. Suomessa yleisradio-ohjelmien kaapelijakelusta ei ole maksettu erillisiä korvauksia. Kymmenen vuotta sitten eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoi, että maksu olisi ristiriidassa sananvapauden periaatteen kanssa.

Voi olla, että aika on kypsä uudelle tarkastelulle. Teleoperaattorit tekevät suurta bisnestä. Kaapelijakelun korvauksissa on kyse pienestä summasta, vuositasolla pari euroa kaapelitaloutta kohti, joka varmasti menee hyvään tarkoitukseen. Televisio-ohjelmien jakelu on internetin myötä pirstoutumassa, ja hyvä, jos ketjun jokaisesta portaasta kertyy jotakin myös tekijöille. 

Yleisradio-ohjelmien kaapelijakelusta perittävissä lisäkorvauksissa on kuitenkin kysymys niin periaatteellisesta asiasta, että olisi toivonut sekä hallituksen että eduskunnan käsitelleen sitä laajemmin. Kun hallituksen esityksessä todetaan, että lainmuutoksella ”palautetaan” tekijöille oikeus korvaukseen, olisi saman tien voitu todeta, ettei korvauksia ole aikaisemmin maksettu.

Lainmuutosta perustellaan Bernin sopimuksella ja EU:n komission kannanotolla. Tämä on sinänsä oikein, mutta olisin toivonut hallituksen kertovan tarkemmin, miten asia on muissa EU-maissa järjestetty. Kaikki jäsenmaathan ovat mukana Bernin sopimuksessa, ja kaikissa on myös kaapelioperaattoreita. Millainen on korvausten taso muissa EU-maissa, ja miten korvauksista päätetään? Hallituksen esityksen perusteluissa ainoat viittaukset ovat Ruotsiin ja Tanskaan. Onko harkittu, että valtioneuvosto olisi voinut itse päättää korvausten suuruudesta, niin kuin se päättää hyvitysmaksuista? Esityksessä vain viitataan vireillä oleviin neuvotteluihin. 

Voiko ryssästä laulaa?

Kun viime viikkoina on puhuttu paljon sananvapaudesta, ryhdyin pohtimaan, miten pahasti vihollista saa konfliktin aikana parjata. Ja miten konfliktin jälkeen pitäisi suhtautua siihen, mitä silloin tuli sanotuksi?

Suomessa tehtiin sodan aikana paljon sota-aiheisia lauluja. Niin tehtiin muissakin sotaa käyneissä maissa, jopa Ruotsissa nostettiin valmiustilaa laulun keinoin.

”Sillanpään marssilaulu” oli yksi ensimmäisistä sotaan liittyvistä lauluista. Se syntyi jo talvisodan aikana, ja siinä korostettiin suomalaisten yksimielisyyttä ja puolustushalukkuutta. ”Kun on vaaralle alttiina syntymämaa kotiaskareet jäädä saa”. Vihollisesta ei sanota mitään.

Jatkosodan aikana sota-aiheisten laulujen tuotanto kasvoi. Osa oli romanttisia iskelmiä kuten ”Pommisuojarakkautta” tai ”Ilta Kannaksella”, joihin sota toi lisäväriä. Oli Suursuomi-haaveita ja aseveljien ylistystä, mutta puolustustahtoa pyrittiin tietoisesti myös nostamaan vastustajan pilkkaamisella. Tunnetuin esimerkki lienee R. W. Palmrothin sanoittama ”Silmien välliin”, jota Olavi Paavolainen myöhemmin paheksui ”Synkässä yksinpuhelussaan”. Laulun kantavana ideana oli ”paras ryssä kuollut ryssä”. Saman henkisiä tekstejä, joissa luvattiin tehdä ”Pietarista hautuumaa ja Moskovasta motti”, löytyy paljon.

Sodan jälkeen laulut hävisivät niin nopeasti, ettei niitä tarvinnut edes kieltää – näinhän tehtiin monille kirjoille ja elokuville. Levyt oli myyty loppuun, kymmeneen vuoteen kukaan ei Suomessa halunnut laulaa sodasta. Ensimmäiset yritykset tähän suuntaan tehtiin vasta 1955.

1930-luvun laulajasuosikki Georg Malmsten oli sodan aikana profiloitunut niin vahvasti propagandalaulujen esittäjäksi, että hän katsoi sodan jälkeen parhaaksi viettää jonkin aikaa Ruotsissa. 1950-luvulla hän yritti paluuta, ja teki Scandialle uuden tulkinnan ”Tellervosta”. Laulu oli ollut suosittu käännös saksalaisesta marssilaulusta ”Lebe wohl du kleine Monica”. Tekstissä ei ole mitään sotaan liittyvää, mutta assosiaation kautta se liittyi vahvasti sotavuosiin. Vuonna 1955 ketään ei enää kiinnostanut. Uutta ”Tellervoa” myytiin vaivaiset 288 kappaletta. Sen sijaan Scandian toista levyä, Annikki Tähden ”Muistatko Monrepos’n” myytiin samaan aikaan lähes 35 000 kappaletta. Voisi sanoa, että ”Monrepos” merkitsi iskelmämusiikille samaa kuin ”Tuntematon sotilas” (1954) kirjallisuudelle. Viipurin menetys oli jo nostalgiaa, sotaan oli löydetty uusi asenne.

Tällä välin sotavuosien levyt pysyivät kätkössä. Niitä ei ollut koottuina missään julkisessa arkistossa , eikä niistä ollut edes tietoja ennen kuin Urpo Haapanen aloitti ”Suomalaisten äänilevyjen luetteloiden julkaisemisen 19667. Ehdotin silloin Scandian toimitusjohtajalle Harry Orvomaa, että olisi jo aika julkaista LP-levyllä uudelleen kokoelma sotavuosien iskelmiä. Saman niminen LP ilmestyi 1968 ja myi kohtalaisen hyvin. Se ei tietääkseni herättänyt pahennusta edes innokkaimmissa Neuvostoliiton ystävissä, vaikka mukana oli Sillapään marssilaulun lisäksi ”Korsuvalssi”, ”Eldankajärven jää” ja ”Uraliin”, jossa vanjat laitetaan juoksemaan vilttitossuissaan Siperiaan asti. Laulut otettiin nyt vastaan historiallisina dokumentteina.

Levy pani ilmeisesti alulle nostalgia-aallon, johon kuului lisää uusintajulkaisuja ja uusia levytyksiä sotavuosien lauluista (esimerkiksi Pauli Räsäsen ”Eldankajärven jää”). Lopulta syntyi myös sotavuosien lauluihin erikoistuneita konsertteja ja yhtyeitä (Korsuorkesteri). Yhteistä näille oli kohtuuden rajoissa pysyminen. ”Silmien välliin” jätettiin ikään kuin yhteisellä sopimuksella lepäämään.

Vasta tällä vuosisadalla aika kypsyi kaikkien levyjen uudelleenjulkaisemiselle. Artie Musicin 2002 julkaisema CD ”Molotohvin koktaili – Sota-ajan propagandaa levyillä 1940–1942” kokosi yhteen vielä julkaisemattomat levytykset, kuten ”Silmien välliin” ja ”Mottimatit marssilla”. Niistä käy ilmi, miten viholliskuvaa luotiin laulun voimin. Levyn liitteenä on Maarit Niiniluodon asiantunteva esittely, jossa laulut asetetaan historialliseen yhteyteensä.

Tällä hetkellä kaikki sotavuosien laulut – romantiikasta räikeimpään propagandaan” ovat helposti saatavissa. Hieno juttu. Tuttu levykauppias on jopa kertonut, että CD on ollut historiasta kiinnostuneiden venäläisten turistien suosiossa. Mutta voi kuitenkin miettiä, milloin propaganda muuttuu historiaksi. Kuvitelkaapa, että laulussa sana ”ryssä” vaihdettaisiin joksikin muuksi kansanryhmäksi tai poliittiseksi ryhmäksi? Konfliktejahan riittää. Voisiko sellaisen laulun julkaista? 

Uudistavatko piraatit EU:n tekijänoikeuslain?

Europarlamentilla on ainakin huumorintajua. Se valitsi piraattipuolueen ainoan euroedustajan, saksalaisen Julia Redan vetämään tekijänoikeuslain uudistamista. Frau Reda on jo kertonut omassa blogissaan, että hänen kalenterinsa on täyttynyt etujärjestöjen valtuuskuntien tapaamisista.

Vaikka piraattipuolue ei muuten menestynytkään eurovaaleissa, Julia Reda on täysin vakavasti otettava poliitikko. Hän on vihreiden europarlamenttiryhmän varapuheenjohtaja. Tarkkaan sanoen hänet on nyt nimitetty vetämään työtyhmää, jonka tehtävänä on valmistella parlamentin lakivaliokunnalle arvio vuoden 2001 tietoyhteiskuntadirektiivin toimivuudesta. Reda on jo julkistanut omia näkemyksiään. Lakivaliokunnan kannanotto antaa suuntaa EU:n tulevalla lainsäädäntötyölle.

Tietoyhteiskuntadirektiivi uudisti aikanaan monella tavalla eurooppalaista tekijäoikeutta, mutta vuodesta 2001 on jo kulunut pitkä aika, eikä kukaan silloin olisi pystynyt ennustamaan mitä kaikkea internetin kehitys tuo tullessaan. Tekijänoikeusasioista vastaava EU-komissaari Günther Oettinger on jo moneen kertaan luvannut ”modernisoida” tekijänoikeutta koskevat säännökset, vaikka kukaan ei aivan tarkalleen näytä tietävän, mitä hän tarkoittaa. Aiheesta löytyy mielenkiintoisia kommentteja IPKat-blogissa.

Suomessa eduskunnalla on parhaillaan käsiteltävänä kolme erillistä tekijänoikeuslain muutosesitystä, jotka hallitus antoi juuri ennen joulua. Ne on tarkoitus viedä nopeasti vielä nykyisen eduskunnan aikana. Näistä ainakin hyvitysmaksun uudistus poikkeaa aika lailla eurooppalaisesta valtavirrasta. Aivan tärkeitä asioita, mutta mitenköhän ne niveltyvät parhaillaan EU:ssa vireillään oleviin asioihin? Onko kyseessä sama ilmiö, kun kunnat yrittävät pikaisesti ulkoistaa terveyspalveluitaan ennen sote-uudistuksen voimaantuloa, vai haluaako Suomi päinvastoin näyttää tässä suuntaa koko Euroopalle?

Jätän tämän lukijoiden mietittäväksi. Europarlamentti ja Suomen eduskunta ovat täysin erillisiä elimiä, vaikka europarlamentin päätökset saattavatkin aikanaan sitoa myös Suomea. Suomen hallituksen ei pidäkään odottaa, mitä EU joskus tulevaisuudessa päättää. EU:ssa ovat kuitenkin (suurelta osin) edustettuina samat puolueet kuin Suomen eduskunnassa. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko millään puolueella näkemystä siitä, miten tekijänoikeuksiin ja informaatioyhteiskuntaan liittyviä asioita voisi uudistaa koordinoidusti sekä kansallisella että EU:n tasolla.