Roger Lindberg, suomalaisen musiikin kummisetä

Kauppaneuvos Roger Lindberg (1915 - 2003) muistetaan Musiikki-Fazerin pääomistajana. Nykypolvelle Fazerista tulee varmasti mieleen ”Fazerin sininen”, mutta ennen oli erikseen ”Karamelli-Fazer” ja ”Musiikki-Fazer”. Fazerin musiikkikauppa Aleksanterinkadulla oli paikka, josta helsinkiläiset ostivat levyjä, nuotteja, soittimia ja muuta musiikkiin liittyvää. Asioista perillä olevat tunsivat Lindbergin myös musiikin taustavaikuttajana, joka toimi vuosikymmenet Kansallisoopperan, Svenska teaternin, Sibelius-Akatemian ja Teoston johtoelimissä ja kaksi kautta äänilevyalan kansainvälisen järjestön IFPI:n puheenjohtajana.

Lena von Bonsdorffin kirjoittama Roger Lindbergin elämänkerta (Mentor – mecent – musikhandlare) julkaistiin jo kaksi vuotta sitten sekä ruotsiksi että suomeksi. Se jäi silloin lukematta, luulin jo tietäväni kaiken aiheesta. Ei olisi pitänyt. Vaikka kirja on hieman hymistelevä henkilökuva, se sisältää yllättävän määrän sisäpiirin tietoa suomalaisesta musiikkielämästä. Monet asiat, jotka luulin tunteneeni ennestään, loksahtivat vasta nyt paikalleen. Suosittelen lukemaan alkuperäisen ruotsinkielisen version, jossa on kaikki nyanssit ovat tallella.

Roger Lindberg oli Musiikki-Fazerin perustajan K. G. Fazerin tyttärenpoika. Hänen isosetänsä oli perustanut Suomen Kansallisoopperan. Sibelius oli perhetuttava. Isä oli tunnettu silmälääkäri. Roger Lindberg oli koko ikänsä innokas musiikin harrastaja, ja monien suomalaisten muusikoiden lisäksi Birgit Nilsson, Isaac Stern ja Mstislav Rostropovits olivat henkilökohtaisia ystäviä.

Fazerin-Lindbergin suku kartutti vuosikymmenien mittaan huomattavan omaisuuden, mikä näkyy siitäkin, että Roger Lindberg istui myös useiden pankkien ja vakuutusyhtiöiden hallituksissa. Musiikki-Fazer oli muutakin kuin kauppa Helsingin pääkadulla. Yhtiö omisti pianotehtaan, kustannusliikkeen, konserttitoimiston ja postimyyntiliikkeen ja toimi Steinwayn ja Deccan edustajana Suomessa. Eräässä vaiheessa Lindberg harjoitti myös viinien maahantuontia. 1980-luvulla hän omisti henkilökohtaisesti puolet Finnlevystä, ajan suurimmasta suomalaisesta levy-yhtiöstä.

Lindbergillä oli siis kaksoisrooli monissa musiikkielämän organisaatioissa. Hän valvoi omien yhtiöittensä intressejä, mutta oli toisaalta aidosti innostunut musiikista ja kykeni näkemään kokonaisuuden edun silloinkin kun se eivät hyödyttänyt omaa etua. Kun Kansallisoopperan hallitus sekoili johtajanimityksissä tai Teostossa tehtiin omituisia saarikauppoja, Lindbergin roolina oli paikata haavat ja siivota jäljet – usein myös omasta pussistaan. Hänen toimintansa ulottui moniin suuntiin: hän järjesti Louis Armstrongin ensimmäisen Suomen-vierailun ja oli mukana KOM-teatterin perustamisessa.

Suomen suurimman musiikkiyrityksen pääomistajaa kiinnosti tietysti myös tekijänoikeus. Lindbergin noustessa yhtiön johtoon Teosto-järjestelmä oli jo vakiintunut, mutta naapurioikeuksista ei vielä ollut säädetty Suomessa. Lindberg oli mukana valtuuskunnassa, joka edusti 1960-luvun alussa Suomea Rooman sopimuksesta käydyissä neuvotteluissa. Tekijänoikeuslaki laajennettiin Suomessakin koskemaan muusikoiden ja levy-yhtiöiden oikeuksia. Vuonna 1965 perustettiiin Gramex hoitamaan maksuliikennettä. Monien pienten Euroopan maiden tavoin Suomi suojeli kuitenkin pitkään vain kotimaista levytuotantoa. Yleisradio maksoi kotimaisten levyjen soittamisesta Gramex-korvauksia, mutta ulkomaisista levyistä korvauksia ei maksettu. Poliitikkojen oli vaikea ymmärtää, miksi Suomen pitäisi liittyä sopimukseen, kun suomalaisten levyjen soitosta ulkomailla ei ollut juuri odotettavissa tuloja.

Äänilevyteollisuus kamppaili pitkään Rooman sopimuksen puolesta, ja Roger Lindberg löysi vuonna 1983 pattitilanteeseen ratkaisun. Jos Suomi ratifioisi sopimuksen, kansainväliset äänilevytuottajat sitoutuisivat jättämään korvaukset Suomeen. Kertyneillä varoilla perustettiin Esittävän säveltaiteen edistämiskeskus, joka jakoi vuosittain huomattavaa tukea levytuotantoon. Osa rahoista päätyi tietysti Fazerin pussiin, mutta on selvää, että ESEKin tuella saatiin aikaan paljon merkittävää äänilevytuotantoa, jota ei koskaan olisi syntynyt kaupalliselta pohjalta. Kun vuonna 1985 Suomessa alkoi kaupallinen radiotoiminta, tuelle saatiin muitakin maksajia kuin Yleisradio. EU:ssa tämä järjestely ei enää toimi entiseen tapaan.

Vuonna 1989 valtavasti paisunut Musiikki-Fazer muuttui perheyhtiöstä pörssiyhtiöksi ja Roger Lindberg siirtyi taustalle. Uusi johto ei ollut kiinnostunut kehittämään yhtiötä, ja muutaman vuoden kuluttua Musiikki-Fazer siirtyi Warner Musicin omistukseen. Warner pilkkoi yhtiön osiin, ja monet toiminnot lopetettiin. Aika on ehkä mennyt Musiikki-Fazerin kaltaisten kansallisten musiikin monialayhtiöiden ohi, Suomessa ei enää kannata rakentaa pianoja. Mutta mistä tulevat uudet Lindbergit?

Audiovisuaalisen perinnön päivä

Muistitteko nostaa lipun salkoon? Tänään (27.10.2014) oli Unescon ”World day of audiovisual heritage”. Päivää juhlittiin näyttävästi mm Andorrassa, Filippiineillä ja Latviassa. Saksan elokuva-arkisto esitti päivän kunniaksi elokuvalöytöjä 1910-luvulta ja British Libraryssa yleisölle tarjottiin mahdollisuus kuunnella historiallisia radio-ohjelmia.

Suomen arkistoilta päivä taisi enimmäkseen livahtaa ohi. Päivän kunniaksi avatuilta nettisivuilta ei ainakaan löydy täkäläisiä tapahtumia. Päivän teemana oli ”Archives at risk – much more to do”. Ehkä pitäisi ryhtyä nyt valmistautumaan ensi vuoden av-päivään.

Suomessa ei taida enää olla vakavasti uhanalaisia suuria av-kokoelmia. Nitraattifilmit ja analoginauhat on enimmäkseen jo digitoitu. Sen sijaan historiallisten av-arkistojen avoimuudessa on paljon toivomisen varaa. Ajatelkaapa vaikka Yleisradion massiivisia radio- ja tv-arkistoja: sadoista tuhansista ohjelmista vain muutama prosentti löytyy sinänsä hienosta Elävästä arkistosta. Voitaisiinko seuraavan av-päivän kunniaksi saada vaikkapa kansalliskirjastossa kuultavaksi sata kaikkien aikojen parasta kuunnelmaa?

Voiko tekijänoikeus olla ikuinen?

Viime vuosina on keskusteltu paljon siitä, mikä olisi tekijänoikeuden oikea kesto. Lopputuloksena on ollut, että EU:ssa kirjalliset ja taiteelliset teokset on nykyisin suojattu 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä. Kun säveltäjä Jean Sibelius kuoli syyskuussa 1957, hänen teoksensa ”vapautuvat” vuoden 2028 alussa. Sen jälkeen teosten käytöstä esimerkiksi radiolähetyksissä ei enää makseta korvausta säveltäjän perillisille.

Ranskalainen kuvanveistäjä Auguste Rodin kuoli vuonna 1917. Miten on mahdollista, että Ranskassa on parhaillaan käynnissä oikeusjuttu, jossa liechtensteinilaista yhtiötä syytetään Rodinin veistosten jäljennösten luvattomasta kaupustelusta? Rodinin kuolemasta on jo kulunut lähes sata vuotta.

Jutussa on kysymys tekijän moraalisista oikeuksista ja ns klassikkosuojasta, joka löytyy myös Suomen tekijänoikeuslaista pykälästä 53. ”Jos kirjallisen tai taiteellisen teoksen suhteen tekijän kuoltua menetellään sivistyksellisiä etuja loukkaavalla tavalla, on asetuksella määrättävällä viranomaisella valta, vaikka tekijänoikeus on lakannut tai sitä ei ole ollut, kieltää sellainen menettely”. Klassikkosuoja ei vanhene, se on periaatteessa ikuinen.

Auguste Rodinilla on Ranskassa suunnilleen samanlainen asema kuin Sibeliuksella Suomessa. Hän kuuluu ranskalaisen kulttuurin suuriin nimiin. Nyt Ranskan valtio katsoo, että myynnissä olevat jäljennökset ovat väärennöksiä ja loukkaavat Rodinin moraalisia oikeuksia. Veistokset on valettu Italiassa alkuperäisistä veistoksista tehdyistä muoteista, niissä näkyy taiteilijan signeeraus ja eräissä tapauksessa myös alkuperäiset veistokset valaneen ranskalaisen yrityksen nimi. Lisäksi eräät veistoskappaleet ovat kanteen mukaan niin huonosti valmistettuja, etteivät ne tee oikeutta alkuperäisille. Vaikka veistoksia ei ole edes myyty Ranskassa, niitä on markkinoitu verkkosivuilla, jotka ovat nähtävissä Ranskassa. Tapausta on kommentoitu laajasti ranskalaisissa sanomalehdissä, ja siitä kertoo (englanniksi) myös bloggari IPKat.

Kun en ole nähnyt kaupan olevia kopioita, en pysty arvioimaan, miten ne vastaavat alkuperäisiä. Juttu herättää kuitenkin mielenkiintoisia periaatteellisia kysymyksiä. Jos klassikkomaalauksesta tehdään jäljennöksiä, missä vaiheessa ne alkavat loukata sivistyksellisiä etuja (Suomen laki ei puhu taiteilijavainajan oikeuksista)? Suomessa ”klassikkosuojasta” on vain yksi ennakkotapaus. Vuonna 1962 opetusministeriö kielsi erästä kustantajaa markkinoimasta sarjakuvaversioita teoksista Robinson Crusoe, Robin Hood, Liisa ihmemaassa ja Pikku naisia. Korkein oikeus vahvisti muilta osin päätöksen, mutta vapautti Robin Hoodin, koska teoksen tekijästä ei ollut tietoa.

Vuonna 1983 opetusministeriötä vaadittiin samalla perusteella kieltämään Gallen-Kallelan (vapaiden) maalausten käyttäminen keräilylautasissa. Antamassaan lausunnossa ministeriö katsoi, että lautasten julkaiseminen ei vastannut taiteilijan taiteellisia päämääriä, mutta ei kuitenkaan pitänyt kieltoa tarpeellisena. Tekijänoikeuslain 53 pykälä on yhä voimassa, miten sitä pitäisi tulkita nykymaailmassa?

Kuka omistaa Vivian Maierin valokuvat - ja Hiski Salomaan laulut?

Yleisradio lähetti huhtikuussa hienon dokumenttiohjelman vuonna 2009 kuolleen Vivian Maierin valokuvista. Maier toimi koko ikänsä lastenhoitajana amerikkalaisissa perheissä, mutta vapaa-aikanaan hän otti valokuvia, joita hän ei koskaan näyttänyt kenellekään.  Maierin kuoleman jälkeen keräilijä nimeltä John Maloof osti sattumalta huutokaupasta paketin Maierin negatiiveja ja huomasi iskeneensä kultasuoneen. Meier osoittautui mestarilliseksi kuvaajaksi, alan suurten mestarien veroiseksi.

Sittemmin Maierin jäljiltä on löytynyt yli satatuhatta valokuvanegatiivia, joista pääosa on Maloofin hallussa. Parhaista kuvista on järjestetty näyttelyitä tunnetuissa museoissa ja gallerioissa, ja lisäksi Maloof on ryhtynyt myymään kovaan hintaan kuvista käsin tulostettuja vedoksia. Maierin kuviin voi tutustua hänen töilleen omistetuilla verkkosivuilla, joita Maloof ylläpitää.

Muistan ihmetelleeni jo dokumenttia katsoessani, mihin Maloofin valokuvabisnes perustuu. Jokainen tekijänoikeuden harrastaja tietää, ettei teoskappaleen omistaminen merkitse samaa kuin teoksen oikeuksien omistaminen. Tekijänoikeuden näkökulmasta valokuvien oikeudet käyttäytyvät useimmissa maissa hieman eri lailla kuin varsinaisten teosten, lisäksi kyse on kuvista, joita ei kuvaajan elinaikana ole julkaistu. Tällaisetkin kuvat nauttivat kuitenkin suojaa vielä kuvaajan kuoleman jälkeen. Kuka omistaa niiden oikeudet? Vivien Maier on kuollut eikä itse kaipaa oikeuksiaan. Hän oli lapseton eikä hänellä ollut lähisukulaisia, ja äkkiseltään kuvat näyttäisivät olevan ns orpoteoksia. Mutta kun liikkeellä näyttäisi olevan kohtuullisen suuri summa rahaa, Maierille alkoikin löytyä perillisiä sekä Yhdysvalloista että hänen äitinsä kotimaasta Ranskasta. Kuvien oikeuksista on nyt vireillä oikeusjuttu Chicagossa; asiasta on kertonut muun muassa New York Times.

En ryhdy edes spekuloimaan, kuka on kuvien oikeuksien laillinen omistaja. Ehkä se on Illinoisin osavaltio, jonka alueella Maier kuoli. Amerikkalainen tuomioistuin on nyt joka tapauksessa jäädyttänyt kuvien myynnistä saadut tuotot. Päätöstä oikeasta omistajasta saadaan odottaa vuosia.

Meierin tapaus muistuttaa yllättävän paljon Hiski Salomaan kohtaloa. Amerikansuomalainen lauluntekijä kuoli lapsettomana New Yorkissa vuonna 1957. Hän teki aikanaan toistakymmentä suosittua äänilevyä, joista ainakin osa oli hänen säveltämiään lauluja. Tunnetuin niistä on Lännen lokari, jota on vuosien mittaan esitetty Suomessakin tuhansia kertoja. Sen pohjalta on jopa tehty elokuva, Lännen lokarin veli.

Ainakin Suomen tekijänoikeuslainsäädännön mukaan Hiski Salomaan sävellykset ovat suojattuja vuoteen 2027 saakka, mutta niille ei tiettävästi ole löytynyt omistajaa. Hän ei myöskään luovuttanut elämänsä aikana laulujen oikeuksia millekään kustantajalle tai tekijänoikeusjärjestöllä, joten lakia ankarasti tulkiten niitä ei oikeastaan saisi lainkaan esittää. Tilanne on jokseenkin sama kuin Vivian Maierin valokuvilla.

Hiski Salomaallakin on tietääkseni sukulaisia Suomessa. Tässä tapauksessa kysymys on kuitenkin vaatimattomista summista. Jos Salomaan perilliset olisivat Teoston jäseniä, veikkaisin että esitysoikeuksien vuosituotto olisi nykyisin kolmi- tai korkeintaan nelinumeroinen luku. Sillä rahalla ei Yhdysvalloissa palkata asianajajia.

Britannia sallii parodian

Ison-Britannian ylähuone hyväksyi 29.7. joukon tekijänoikeuslain muutoksia, jotka koskevat sitaattioikeutta, parodiaa ja yksityistä kopiointia. Uudet säännökset tulevat voimaan 1. lokakuuta. Ne täydentävät kesäkuun alussa voimaan tulleita tekijänoikeuden rajoituksia, jotka koskevat tieteellistä tutkimusta ja opetustyötä. Asiasta on kertonut muutosta ajanut Open Rights Group.

EU on jo pitkään pyrkinyt harmonisoimaan jäsenmaittensa tekijänoikeuslainsäädäntöä ja vahvistanut tekijöiden oikeuksia mm pidentämällä suoja-aikoja. Monet tärkeät yksityiskohdat on kuitenkin jätetty jäsenmaiden kansallisen lainsäädännön varaani. Sitaattioikeus on tärkeä tekijänoikeuden rajoitus. Sen perusteella on mahdollista lainata esimerkiksi tieteellisissä tutkimuksissa ilman tekijän lupaa lyhyitä otteita julkaistuista tutkimuksista, kunhan ilmoittaa lähteen. Suomessa ja useimmissa muissa maissa sitaattioikeutta pidetään itsestään selvänä, mutta Britanniassa sitaattien käyttöön on tarvittu lupa. Yleensä lupien saaminen on ollut rutiinia, mutta se on saattanut kaatua esimerkiksi siihen, ettei tekstin alkuperäinen kustantaja enää ole toiminnassa. Nyt Britannian sitaattioikeus on harmonisoitu Suomen tasolle.

Suojattujen teosten käyttö parodisessa tarkoituksessa on toinen ongelmakohta. EU:n tuomioistuimessakin on parhaillaan vireillä juttu, joka koskee Alankomaissa julkaistua parodiaa, jossa tunnettu poliitikko oli piirretty tutun sarjakuvahahmon muotoon. Kantajana ei ollut pilkattu poliitikko vaan sarjan alkuperäisen kustantaja, joka katsoi oikeuksiaan loukatun. Muistan Suomestakin tapauksen, jossa Ilta-Sanomat loukkaantuivat verisesti, kun vappuna kaduilla myytiin ”Ilma-Sanomat” -nimistä tabloidia. Lehden ulkoasu oli esikuvansa näköinen ja otsikot toinen toistaan sensaatiomaisempia. Juttu taisi kuivua kokoon, koska kyse oli kertajulkaisusta, mutta olisi ollut mielenkiintoista nähdä suomalaisen tuomioistuimen kanta asiaan. Britanniassa on nyt selkeästi sallittua käyttää suojattuja teoksia parodisessa tarkoituksessa, mutta vain määrätyissä rajoissa ja hyvän tavan (fair dealing) mukaan.

Kolmas muutos koskee yksityistä kopiointia ja hyvitysmaksuja. Britanniassa ei ole koskaan peritty tyhjistä cd-levyistä ja muista tallennusvälineistä EU-direktiivin mukaisia hyvitysmaksuja, koska yksityinen kopiointi on ollut muodollisesti kiellettyä. Kieltämättä tilanne on ollut absurdi, koska kopiointi on Britanniassa aivan yhtä yleistä kuin muissakin EU-maissa. Nyt yksityinen kopiointi on sallittua tarkoin rajatuissa puitteissa. Hyvitysmaksuja ei kuitenkaan oteta käyttöön, koska suppeasta yksityisestä kopioinnista ei brittien mukaan ole tekijöille haittaa. Direktiivissä sallitaan yksityinen kopiointi, josta on vain ”vähäistä haittaa”. Luvattomasta kopioinnista taas ei voida EU:n tuomioistuimen mukaan periä hyvitysmaksuja.

Muun Euroopan näkökulmasta Britannian ratkaisu on erikoinen. Jos David Cameron tekee omistamastaan cd-levystä kopion mp3-soittimelleen, tämä on laillista yksityistä kopiointia. Jos hän tekee kopion myös vaimolleen, hän rikkoo jo lakia, koska oikeus on henkilökohtainen. Luvatonta on myös kopioiden tekeminen kirjastosta lainatuista levyistä tai lataaminen verkosta (poikkeuksena verkkokaupasta ostetut tiedostot). Brittiläiset tekijänoikeuden professorit, Ian Hargreaves mukaan lukien, pitävät kuitenkin ratkaisua loogisena ja perusteltuna.

Britannia on selvästi päättänyt, ettei se ota käyttöön direktiivin mukaisia tekijänoikeudellisia hyvitysmaksuja. Immateriaalioikeuksista vastaava ministeri, paronitar Neville-Rolfe toteaa, että hyvitysmaksut ovat ”tehottomia, byrokraattisia ja epäreiluja”, ja viittaa direktiivin sananmuotoon ”vähäinen haitta”. Täytyy vain toivottaa onnea tulevalle komissiolle, joka on saanut perinnöksi vanhalta komissiolta myös hyvitysmaksujen harmonisoinnin. Mutta ehkä ongelma ratkeaa luonnollista tietä, kun britit lähtevät EU:sta….

EU haluaa järkeä piraattijahtiin

Samaan aikaan kun lehdistö seuraa EU:n nimitysrulettia, normaali työ jatkuu. Heinäkuun alussa vanha komissio julkisti tiedonannon, jolla on juhlallinen nimi ”Uuteen yksimielisyyteen teollis- jatekijänoikeuksien noudattamisen varmistamisesta”. Suomeksi ilmaistuna kysymys on piratismin vastaisesta taistelusta, mutta piratismi on tässä ymmärrettävä laajasti. Piraateilla ei niinkään tarkoiteta suosikkisävelmiä verkosta kopioivia koululaisia, vaan tuoteväärennöksiä kauppaavia liikemiehiä. Väistyvä komissaari Michel Barnier toteaa lehdistötiedotteessaan, että ”sen sijaan, että pyritään rankaisemaan yksityishenkilöitä, jotka usein tietämättään rikkovat tekijänoikeuksia, ehdotetuilla toimenpiteillä pyritään katkaisemaan kaupallisessa mittakaavassa laitonta aineistoa levittävien rahavirrat”.

Uusi politiikka, jotka kutsutaan nimellä ”follow the money”, on saanut kannatusta ainakin Britanniassa. Siellä on jo todettu, että suurin osa musiikkipiratismista häviäisi, jos kiellettäisiin mainosten myynti luvatonta aineistoa välittäville nettisivuille.

Viime talvena EU:n komissio yllätti kansalaiset järjestämällä laajan, kymmeniä kohtia käsittäneen kyselyn tekijänoikeuden uudistamistarpeista. Kysely oli suunnattu jäsenmaiden viranomaisille, etujärjestöille ja yksityisille kansalaisille, ja siihen tuli yli kymmenentuhatta vastausta. Kuten arvata saattaa, kyselyyn tuli monen suuntaisia kannanottoja; yhteenveto vastauksista löytyy komission sivuilta tästä. Kesän alussa EU:sta vuosi julkisuuteen valmisteilla oleva asiakirja, joka käsittelee vireillä olevaa tekijänoikeuslain uudistustyötä. “White paper” on nimeltään ”A copyright policy for creativity and innovation in the European Union”. Toistaiseksi dokumentista on saatavilla vain päiväämätön luonnos.

Asiakirjan virallista versiota on odotettu jo jonkin aikaa, mutta pari päivää sitten Brysselissä ilmestyvä, EU-asioista raportoiva sanomalehti European Voice kertoi, ettei se tule valmiiksi ainakaan ennen syyskuuta. Viivytyksen taustalla on (vanhojen) komissaarien Bernierin ja Kroesin riita siitä, miten EU:n pitäisi uudistaa tekijänoikeuslainsäädäntöä. Kroesin mielestä luonnos ei ole riittävän kunnianhimoinen. Tässä suhteessa Kroes on varmaankin oikeassa, luonnos on ympäripyöreä ja lähinnä vain muistilista vireillä olevista asioista. Nykytilanteessa sitä ei edes voi lukea vanhan komission tervehdyksenä uudella, kohta työnsä aloittavalle komissiolle. Odotamme siis mielenkiinnolla jatkoa.

Mitä tapahtuu yksityisen kopioinnin hyvitysmaksulle?

Olen seurannut tässä blogissani yksityisen kopioinnin hyvitysmaksusta käytyä kädenvääntöä. Se ei ole tekijänoikeuden tärkein asia, rahallisesti on kysymys suhteellisen pienistä summista, mutta se kuvastaa hyvin, miten vaikeaksi tekijänoikeuden uudistaminen on käynyt digitaalisella aikakaudella. Kun hyvitysmaksusta aikanaan päätettiin, maksun tärkeimpänä kohteena olivat c-kasetit. Vaikka kasettinauhureilla oli muutakin käyttöä, oli jokseenkin kiistatonta, että niitä käytettiin yleisesti musiikin kopioimiseen radiosta. Se, millaista musiikkia kaseteille kopioitiin, pystyttiin kohtuullisen luotettavasti arvioimaan radioasemien ohjelmatietojen perusteella.

C-kasetit ovat kauan sitten kadonneet markkinoilta, eikä kukaan enää kopioi radiosta yhtään mitään. Sen sijaan markkinoilla on lukuisia kopiointiin ja tallentamiseen soveltuvia laitteita tietokoneista älypuhelimiin. EU-kansalaiset tekevät tietokoneistaan varmuuskopioita pilvipalveluihin ja julkaisevat verkossa kännykkäkameroilla ottamiaan kuvia. Kopioidun aineiston joukossa on varmasti myös suojattua aineistoa entiseen tapaan, mutta sen erottaminen ja yksilöiminen alkaa olla yhä vaikeampaa.

Hyvitysmaksun uudistamista on vaikeuttanut vuodelta 2001 oleva EU-direktiivi, jonka logiikka saisi keskiajan skolastikotkin mykistymään. Direktiivin mukaan jäsenmailla on velvollisuus kieltää suojattujen teosten yksityinen kopiointi, lukuun ottamatta kopiointia, josta on vain vähäistä haittaa. Jos jäsenmaat päättävät kuitenkin sallia yksityisen kopioinnin, kuten useimmat ovat tehneet, niiden on hyvitettävä tästä aiheutuva haitta tekijöille. Hyvityksen suuruus ja toteutustapa on jätetty jäsenmaiden harkintaan.

Tästä on syntynyt on ollut lainsäädännöllinen tilkkutäkki, josta on postimyynnin aikana muodostunut jo kaupan este. Britanniassa ja Irlannissa hyvitysmaksuja ei peritä lainkaan. Televisio-ohjelmien ajansiirto (digiboksit) on sallittua, koska siitä ei katsota olevan haittaa. Muu yksityinen kopiointi taas on muodollisesti kiellettyä, joten maksuja ei tarvitse peritä. Espanjassa valtio maksaa hyvitysmaksut kansalaisten puolesta. Muut EU-maat perivät vaihtelevan suuruisia korvauksia vaihtelevasta laitevalikoimasta.

Tuloksena on ollut pitkä sarja EU:n tuomioistuimeen asti edenneitä juttuja, joissa osapuolina ovat olleet milloin laitevalmistajat, milloin tekijöitä edustavat järjestöt. Tähän mennessä tehdyistä ratkaisuista voidaan todeta ainakin seuraavaa:

-          -  Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksua ei voida periä ammattikäyttöön myydyistä laitteista

-          -  Haitan arvioinnissa ei voida laskea mukaan laittomista lähteistä tehtyjä kopioita (piraattikopioita), vaikka tämä voisi maallikosta tuntua oikeudenmukaiselta

-        -    Kerättyjä maksuja voidaan melko vapaasti käyttää myös tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin, jos ei voida selvittää, mitä teoksia on todella kopioitu (niinkuin yleensä on)

-          -  Rajojen yli tapahtuvassa myynnissä hyvitysmaksu voidaan periä myös ostajan kotimaassa

Sen sijaan tuomioistuimen käsiteltävänä ei ole ollut yhtään tapausta, jossa olisi jouduttu ottamaan kantaa ”vähäisen haitan” määritelmään tai haitan suuruuden arvioimiseen. Alkukesästä EU:n julkisasiamies Cruz Villalon antoi lausuntonsa tanskalaisen tuomioistuimen pyytämästä ennakkoratkaisusta. Cruz Villalonin mukaan ei ole estettä sille, että maksuja perittäisiin myös älypuhelimista. Sen sijaan hän ei sanonut, että jäsenmaiden olisi pakko periä niistä hyvitysmaksua. Tuomioistuimen ratkaisua asiasta ei vielä ole saatavissa, mutta vaikka hyvitysmaksuja ryhdyttäisiinkin perimään älypuhelimista, niitä ei voitaisi periä työkäytössä olevista laitteista.

Oltiinpa hyvitysmaksusta mitä mieltä tahansa, näyttää ilmeiseltä, ettei nykyinen direktiivi enää vastaa tekniikan kehitystä. Siitä ei ole paljoakaan apua, jos esimerkiksi pilvipalveluiden osuus yksityisessä kopioinnissa kasvaa merkittävästi - mikä näyttää todennäköiseltä. Mitä komissiosta vuotanut "white paper" sanoo hyvitysmaksusta? Kirjoittajat esittävät vain maksun kehittämistä EU:n tuomioistuimen päätösten pohjalta siten, että kaupan esteet vähenevät. Ei sanaakaan siitä, että koko direktiivi olisi uudistamisen tarpeessa. Tämäkin asia jää siis uuden komission työlistalle.

Britannia sallii tietokoneavusteisen tekstianalyysin

Britanniassa tuli viime sunnuntaina voimaan joukko tekijänoikeuslain muutoksia, joiden tarkoituksena on helpottaa teosten käyttöä ei-kaupallisiin tarkoituksiin. Tekijänoikeusasioista vastaava ministeri lordi Younger arvioi, että uudistukset hyödyttävät Britannian kansantaloutta seuraavien kymmenen vuoden aikana ainakin 250 miljoonalla punnalla poistaessaan turhaa byrokratiaa.

Osa muutoksista on sellaisia, jotka on jo toteutettu Suomessa. Britanniassakin voidaan nyt tehdä teoksista kopioita näkövammaisille ilman, että tekijältä tarvitsee erikseen pyytää siihen lupa. Kirjastoilla ja arkistoilla on nyt oikeus digitoida kaikkia aineistoja ja tietyin edellytyksin vaihtaa niitä keskenään. Vastaava säädös on olemassa Suomessakin, Britanniassa poikkeukset näyttäisivät olevan hieman laajempia. Suojattujen teosten käytöstä opetustoiminnassa on myös uusia säännöksiä.

Viime keväänä Suomessa keskusteltiin myös siitä, rajoittaako nykyinen tekijänoikeuslaki tieteellistä tutkimusta. Monien asiantuntijoiden mielestä Suomen laki estää tietokoneavusteisen tekstianalyysin kehittämistä. Jotta tutkija voisi esimerkiksi laskea, miten yleistä komparatiivimuotojen käyttö on suomenkielisessä sanomalehtitekstissä, hän on ensin kopioitava suuri määrä tekstejä tietokoneen muistiin. Nykyisen lain mukaan tämä ei ole sallittua ilman tekijöiden lupaa.

Lordi Yonger pitää tietokoneavusteisen tekstianalyysin ("text mining") sallimista tärkeänä askeleena tekijänoikeuslain uudistamisessa digitaalisen aikakauden vaatimusten mukaiseksi:

“The text and data mining exception is a particularly important step forward for researchers in the UK and will ensure they have the tools that they need to maintain their competitive edge in an increasingly global marketplace.”

Britanniassa on myös vireillä yksityistä kopiointia koskevien tekijänoikeuslain säännösten uusiminen. Näidenkin piti tulla voimaan jo viime sunnuntaina. mutta asia on sooittautunut odotettua hankalammaksi. Myös tekijänoikeuden ja parodian suhteita koskeva lainmuutos on toistaiseksi jäissä.