Aiheuttaako tekijänoikeus ongelmia tutkimukselle – toinen otos

Kirjoitin blogissani viikko sitten Kopioston julkaisemasta tutkimuksesta, jonka mukaan tekijänoikeus aiheuttaa vain harvoin ongelmia tutkimukselle. Tutkimus perustui kyselyyn, joka oli tehty suurelle määrälle tutkijoita, joiden joukossa tekniikan, luonnontieteiden ja lääketieteen edustajat olivat enemmistönä. Tutkimuksen suunnittelussa mukana olivat mukana mm IPR-keskus ja Aalto-yliopisto.

Ihmettelin silloin tutkimusasetelmaa. Periaatteessa on hyvä käyttää laajoja otoksia, etteivät tutkijan ennakko-odotukset vaikuta tuloksiin. Tässä tapauksessa tiedetään kuitenkin aika todennäköisesti, että tekijänoikeudelliset ongelmat keskittyvät määrätyille tieteenaloille. Jopa EU:n tasolla on käyty neuvotteluja kielentutkimukseen liittyvistä tekijänoikeudellisista ongelmista (text mining). Ne ovat katkenneet oikeudenomistajien neuvotteluhaluttomuuden vuoksi. Postiluukusta tipahti tunti sitten äänitearkistojen kansainvälisen järjestön IASA Journal, jonka tuorein numero sisältää paljon tekijänoikeuksia koskevaa asiaa. Näin laajassa aineistossa todelliset ongelmakohdat hukkuvat massaan; itse olisin suositellut ositettua otantaa, jossa ensimmäisen vaiheen jälkeen olisi tehty tarkempi selvitys ongelmallisiksi osoittautuneilta alueilta.

Pian blogini julkaisemisen jälkeen Aalto-yliopiston tekijänoikeusasioista vastaava Maria Rehbinder lähetti kommentin, josta käy ilmi, että yliopiston näkemys asiassa on täysin erilainen kuin Kopioston – ainakin mitä tutkimuksen julkaisun yhteydessä esitetystä kannanotoista voi päätellä. Kommentti kannattaa toistaa tässäkin:

”Pekka Gronowin kirjoitus heijastaa myös minun arkikokemustani tutkijoiden tekijänoikeudellisessa neuvonnassa. Aalto-yliopiston kanta on jo pitkään ollut se että tarvitaan EU:n tasolla säädetty tutkimuspoikkeus joka mahdollistaa Europen Research Area –tasolla tutkimuksen ja tutkimustulosten julkaisemisen.” Rehbinderin mukaan ”Kopioston kanssa tehty selvitys tukee mahdollisuutta säätää jo nyt kansallisella tasolla tutkimuspoikkeus.”

Hyvä näin. Mutta ilmeisesti korrekti tapa markkinoida Kopioston selvityksen tuloksia olisikin ollut tällainen:

”Kopioston selvityksen mukaan tutkimusta koskevan poikkeussäännöksen ottamisesta tekijänoikeuslakiin olisi oikeudenomistajille niin vähän haittaa, että se voidaan toteuttaa välittömästi kansalaisaloitteessa ehdotetulla tavalla”.

Jos näin ei kävisikään, ministeri Paavo Arhinmäki on antanut virkamiehille toimeksiannon laatia esitys opetus- ja tutkimustoimintaan liittyvistä tekijänoikeudellisista kysymyksistä. Hyvä näinkin; huono puoli asiassa on, että tutkimuksen tarvitsemat pienet poikkeukset saattavat jäädä opetukseen liittyvien laajojen kysymysten varjoon – niihinhän liittyy paljon suurempia taloudellisia intressejä.

Kirja-alan digitaalinen murros on alkanut

Viime viikkoina tiedotusvälineet ovat raportoineet näyttävästi kaupan ”digitaalisesta murroksesta”. Joka kolmas Anttila suljetaan, kun kauppaketju aikoo panostaa verkkokauppaan. Kivijalkakauppoja lopetetaan, asiakkaat tilaavat vaatteensa ulkomaisista verkkokaupoista. Ne yritykset menestyvät, jotka ovat ajoissa panostaneet verkkoon. Muut kuihtuvat. Suomessa liian moni kuuluu jälkimmäiseen ryhmään.

Kirjojen myynti Suomessa jatkaa laskuaan. Viime vuonna lasku oli 4,7 prosenttia, mutta alamäkeä on jatkunut useita vuosia. Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus ehdotti ratkaisuksi kirjojen arvonlisäverkon poistoa ja lisää Laila Hirvisaaren kaltaisia suosikkikirjailijoita, mutta en jaksa uskoa kumpaankaan.

Kustannusala on tullut samaan pisteeseen, jossa äänilevyteollisuus oli viisitoista vuotta sitten. Nyt äänitteiden myynti on suurelta osin siirtynyt sähköiseen muotoon ja alan kannattavuus on kääntynyt nousuun. Varma merkki käänteestä oli, kun levyalan kolme suurta (Sony, Universal ja Warner) ostivat merkittävän osuuden Spotify-verkkopalvelusta. Voisiko näin käydä myös kustannusalalla? Sähkökirjoihin erikoistunut kustannusliike Klaava muistuttaa, että päinvastoin kuin Suomessa, Yhdysvalloissa kirjojen myynti tällä hetkellä on nousussa. Suomessa e-kirjoja ei myydä juuri lainkaan, Yhdysvalloissa myynti kasvaa jatkuvasti.

Pelastaako e-kirja kustannusalan, niin kuin verkkojakelu pelasti äänilevyteollisuuden? Kehitystä jarruttavat kilpailevat formaatit ja paperikirjaa korkeampi arvonlisävero, Suomessa myös pienet markkinat. Mutta melkein kaikilla suomalaisilla on verkkoyhteys, useimmilla myös läppäri tai tabletti. Kohta kirjojen ostajiksi tulee sukupolvi, joka on jo kaksivuotiaasta asti tottunut näpräämään Nintendoaan tai iPadia puurolautasensa vierellä. Jos verkosta ei saa luettavaa, he ostavat mieluummin uuden pelin. Tarvitaan sysäys, joka saa sähkökirjamarkkinat liikkeelle Suomessakin.

Viime vuosina kulttuurin tarjonta on kaikilla aloilla polarisoitunut. Toisella puolella ovat bestsellerit, megahitit, Sofi Oksaset, Jenni Vartiaiset ja Putoukset. Suosituimpia kirjoja myydään Suomessa noin 60 – 100 000 kappaletta. Toisella puolella on pitkä häntä, kaikki muu, jota myydään kappalemääräisesti vähän. Mutta kun häntä on tarpeeksi pitkä, pienistä puroista kertyy iso joki. Sen ovat jo todistaneet Amazon ja Spotify, joilla on tarjolla satoja tuhansia tuotteita.

Innostuin jokin aika sitten tutkimaan, miten vanhan mestarin Hannu Salaman kirjoja on tällä hetkellä saatavissa. Adlibriksen valtavasta valikoimasta löytyy Juhannustanssit ja pari muuta. Sama tilanne on Veijo Meren ja monen muun 1900-luvun klassikon kohdalla. Tietysti kirjoja saa lainaksi kirjastosta tai ostetuksi divarista, mutta on vaikea uskoa, ettei kukaan ostaisi niitä e-kirjana, jos hinta olisi kohtuullinen. Sähköinen kirja pysyy markkinoilla ikuisesti, kuljetus- ja varastoimiskustannuksia ei ole.

Suomalaisten klassikoiden sähkökirjajulkaisun tiellä on kuitenkin ainakin kaksi estettä. Kustantajilla ei välttämättä ole sähkökirjaoikeuksia vanhaan tuotantoonsa, ne pitäisi selvittää uudelleen. Digitointi maksaa, eikä kustantajilla ole siihen rutiinia. Digitoinnissa on merkittäviä mittakaavaetuja: yhden kirjan tekeminen sähkökirjaksi maksaa, kymmenentuhannen kirjan sarjassa päästään olennaisesti pienempiin yksikkökustannuksiin. Norjan kansalliskirjasto, joka on tähän mennessä digitoinut jo kolmesataatuhatta kirjaa, arvioi yhden kaksisataasivuisen kirjan digitoimisen maksavan alle viisikymmentä euroa.

Ranska päätti vuosi sitten pistää modernien klassikoiden sähkökirjamarkkinat kertarysäyksellä käyntiin. ReLire-nimisen projektin tavoitteena on valita 1900-luvun ranskankielisestä kirjallisuudesta 60 000 ”korvaamatonta” teosta, jotka julkaistaan uudelleen. Kansalliskirjasto digitoi kirjat ja kiinnostuneet kustantajat voivat julkaista ne sähkökirjoina (ei siis välttämättä alkuperäinen kustantaja). Jotta projekti ei kompastuisi sopimuskysymyksiin, ReLire-hankkeesta säädettiin laki, jonka perusteella sähkökirjojen oikeuksista voidaan sopia kollektiivisesti. Sen hoitaa Suomen Kopiostoa vastaava ranskalainen järjestö. Niiden kirjailijoiden (tai perikuntien), jotka eivät halunneet olla mukana hankkeessa, piti syyskuuhun mennessä vetää kirjansa pois ”korvaamattomien” listalta. Määräaikaan mennessä peruutuksia tuli noin 5000, siis yksi kymmenestä.

Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, miten Ranskan kokeilu onnistuu. Ovatko ”korvaamattomat” kirjat korvaamattomia myös lukijoille, innostuvatko he todella ostamaan niitä? Samalla voimme myös pohtia, mitkä olisivat ne 1900-luvun suomalaiset kirjat, joiden pitäisi olla tulevaisuudessa saatavana myös sähköisessä muodossa. Onko niitä tuhat, kymmenentuhatta vai satatuhatta?

Digitaalinen murros ei tule hetkessä, mutta jonakin päivänä se on edessä myös kustannusalalla. Suomen kieli suojaa suomalaista kirjallisuutta, mutta se ei estä suuria ulkomaisia toimijoita jonakin päivänä tulemasta tänne. Suomalaisten kirjailijoiden vanhat kustannussopimukset eivät tällä hetkellä ole sen arvokkaampia kuin Tiimarin osakkeet. Hyvin harvoista loppuunmyydyistä kirjoista tullaan enää ottamaan paperipainoksia. Jos olisin herra Amazon, tulisin Suomeen ja ostaisin suomalaisilta kirjailijoilta pois e-oikeudet lupaamalla pistää kirjat uudelleen myyntiin. Se toisi ainakin alalle jotakin liikettä.

Aiheuttaako tekijänoikeus ongelmia tutkimukselle?

Eduskunnassa on käsiteltävänä tekijänoikeutta koskeva kansalaisaloite, jossa kiinnitettiin lainsäätäjän huomiota eräisiin tekijänoikeuslain ongelmakohtiin. Aloitteen tekijöiden mielestä laki vaikeuttaa eräissä tapauksissa kohtuuttomasti tutkijoiden työtä.

Juuri samana päivänä, kun aloitteesta keskusteltiin eduskunnassa, Kopiosto julkaisi raportin nimeltä ”Tekijänoikeus ja tutkimus –selvitys tutkijoiden näkemyksistä”. Raportin mukaan tutkijat kohtaavat tutkimustyössään vain harvoin ratkaisematta jääviä tekijänoikeudellisia ongelmia. ”Ongelmat liittyvät mm. epäselviin aineistojen käyttöoikeuksiin ja tutkimusten julkaisuehtoihin.” Jonkin verran ongelmia katsottiin aiheutuvat myös siitä, että tutkijat eivät aina tunne riittävästi tekijänoikeutta – ongelma onkin siis itse aiheutettu.

Olen itse puuhannut tutkimuksen parissa vuosikymmeniä. Lähes joka hankkeessa olen törmännyt tekijänoikeudellisiin ongelmiin. Vika on ehkä minussa – jos olisin tutkinut luonnontieteitä, lääketiedettä tai tekniikkaa, kuten puolet tutkimukseen vastanneista, olisin varmasti välttynyt ongelmilta. Onnettomuudekseni olen kuitenkin tutkinut kansainvälisen äänilevyteollisuuden historiaa, jota varten olen joutunut hankkimaan aineistoa ulkomaisista kirjastoista ja arkistoista. Tavanomaisen tieteellisen kirjallisuuden kaukolainaus sujuu mainiosti, mutta ongelmia aiheuttavat ammattilehtien vanhat vuosikerrat. Niitä ei saa kaukolainaksi, eikä niistä saa kopioita – tekijänoikeudellisista syistä.

Vielä hankalampaa on ollut äänitteiden kanssa. Äänilevyjen kaukolainausjärjestelmää ei ole olemassa. Kopiointi törmää tekijänoikeudellisiin ongelmiin. Muistan hyvin, miten yritin saada Bibliotheque Nationalesta kuultavaksi suomalaisen pianistin Sigrid Schneevoigtin 1930-luvulla tekemän levytyksen. Kirjasto ilmoitti, että kopiointia varten tarvitaan Ranskan Teoston lupa. Englanninkieliseen pyyntöön ei koskaan tullut vastausta. Kun lopulta kirjoitin ranskaksi, järjestö vastasi ystävällisesti, ettei sillä ole mitään sitä vastaan, että Chopinin sävellyksestä tehdään kopio. Onnistuihan se lopulta, mutta olisin toivonut jotakin yksinkertaisempaa järjestelmää – vaikkapa molempien maiden lakeihin kirjoitettua, tutkimusta koskevaa poikkeusta, joka olisi antanut kansalliskirjastoille luvan vaihtaa aineistoa keskenään.

Nyt kun kirjastot ovat digitoineet kokoelmiaan ja julkaisseet niitä verkossa, saatavuus on parantunut merkittävästi. Ainakin joskus. Suuri osa British Libraryn digitoidusta aineistosta on käytettävissä vain brittiläisissä oppilaitoksissa. Maan rajojen ulkopuolelta tutkijat eivät voi saada edes maksullista käyttöoikeutta. Sama tilanne on monessa muussa maassa. Kopiostokaan ei tietääkseni pysty myöntämään edes maksua vastaan lupia British Libraryn aineiston käyttöön Suomessa, koska tutkimusta koskevat tekijänoikeuslain säännöksen eivät toimi Euroopan tasolla.

Tämän on huomannut jopa EU:n komissio. Suojatun aineiston saatavuus tutkimuskäyttöön on keskeisessä osassa parhaillaan avoinna olevassa konsultaatiossa, jossa komissio kerää eri intressitahojen kannanottoja tekijänoikeuden ajankohtaisiin ongelmiin. (Kyselyä pidennettiin juuri maaliskuun alkuun, joten kuka tahansa voi vastata siihen). Komissio epäilee, että monissa maissa nykyinen lainsäädäntö aiheuttaa kohtuuttomia vaikeuksia tekijänoikeudellisesti suojatun aineiston digitoinnille kirjastoissa ja arkistoissa. Vaikka toiminta olisikin mahdollista kansallisella tasolla, aineiston käytöstä yli kansallisten rajojen yli ei komission mukaan ole pystytty sopimaan.

Komissio nostaa myös esiin tietokoneavusteisen tekstianalyysin (text mining), jota nykyinen tekijänoikeuslainsäädäntö ei tunne. Viime vuonna komission suojissa käydyt, kustantajien ja kirjastojen väliset neuvottelut tekstianalyysiä koskevasta sopimuksesta katkesivat tuloksettomina. Kuinka on siis mahdollista, että Suomessa kaikki nämä ongelmat on tutkimuksen mukaan jo ratkaistu? 

En halua syyttää IPR Centeriä, Aalto-yliopistoa ja muita Kopioston tutkimuksessa mukana olleita arvovaltaisia tahoja tarkoitushakuisuudesta. Tutkimus sinänsä on asiallisesti tehty ja se vastaa kysymyksiin, jotka tutkijat ovat siinä asettaneet. Tosiasia kuitenkin on, ettei tutkimuksessa ole yritettykään paneutua tekijänoikeuden ja tutkimuksen välisiin, yleisesti tunnettuihin kitkakohtiin. Tämä olisi ollut helppo todeta haastattelemassa aluksi vaikkapa kirjastojärjestöjen lakimiehiä. Suurella osalla tutkijoista ei ole ongelmia. Yhtä lailla voitaisiin todeta, että puolella suomalaisista ei ole eturauhaseen liittyviä pulmia. Ongelmat ovat perinteisesti keskittyneet tiettyihin erikoisaloihin, joilla aineiston saatavuus on tärkeää. Audiovisuaalisen aineiston hankinta on useimmiten onnistunut vain epävirallisin keinoin. Nykyisin ongelmat ovat nousseet kärjistetysti esiin uusilla tutkimusaloilla, joilla käytetään text mining-tyyppisiä menetelmiä. On yllättävää, etteivät IPR Centerin taitavat tutkijat ole halunneet referoida tekijänoikeuden ja tutkimuksen suhteista käytyä vilkasta kansainvälistä keskustelua. Luulenpa että aiheesta pitäisi Suomessa tehdä vielä toinenkin tutkimus. Eri asia, löytyykö sellaiseen rahoitusta, kun kansalaisaloitteen käsittely on ohi.

Kuka suojelisi public domainia?

Yhdysvalloissa on parhaillaan menossa Copyright week, toisenlainen tekijänoikeusviikko, jonka taustalla ovat kaikki amerikkalaiset kirjastojärjestöt, Electronic Frontier Foundation  ja lukuisia muita organisaatiota. Uutena intressiryhmänä mukana ovat kierrätystä edistävät järjestöt (!). Tavoitteena on kiinnittää huomiota tekijänoikeuslain kipukohtiin. Osa teemoista liittyy amerikkalaisen lainsäädännön erikoispiirteisiin, mutta osa relevantteja kaikkialla maailmassa. Viikon teemat ovat seuraavat:

Lainsäädännön avoimuus

Public domainin suojeleminen

Vapaa pääsy julkisesti tuotettuun aineistoon

Minkä ostit, saat pitää

Fair use eli tekijänoikeuden rajoitukset

Tekijänoikeuden tasapaino

Lainsäädännön avoimuus on Yhdysvalloissa ajankohtainen asia sen jälkeen, kun Edgar Snowden paljasti, että maa käy Tyynenmeren alueella salaisia neuvotteluja immateriaalioikeuksista. ”Minkä ostit, saat pitää” (You bought it, you own it) alkaa myös olla kuuma kysymys sähköisen kaupankäynnin kasvaessa. Kuluttajat ovat huomanneet, ettei musiikkitiedoston tai e-kirjan ostaja olekaan saanut rahoillaan muuta kuin oikeuden teoksen tilapäiseen käyttöön. Ongelma on polttava varsinkin kirjastoissa, jotka eivät voi lainata asiakkailleen e-kirjoja samalla tavoin perinteisiä kirjoja. Uutta on, että ongelman ovat nyt tiedostaneet myös kierrätystä tukevat järjestöt kuten Reuse Alliance. Olemme tottuneet siihen, että voimme kierrättää joululahjaksi saadut kirjat edelleen tuttujen luettaviksi. Sähkökirjojen kanssa tämä ei enää ole laillista.

”Public domain” on käsite, joka nousee amerikkalaisessa tekijänoikeuskeskustelussa jatkuvasti esiin. Suomen kielessä sille ei ole täsmällistä vastinetta. Teknisesti katsoen ”public domain” merkitsee ”teoksia, joiden tekijänoikeus on jo vanhentunut”, mutta se on samalla lailla kielteistä kapulakieltä kuin ”verovelvollisen kanssa avioliitonomaisessa suhteessa elävä henkilö”. Nykykielessä ilmaisun on korvannut käsite ”avoliitto”, siitä on tullut ymmärrettävä ja hyväksyttävä. Public domainilla ei ole samanlaista vastinetta. Ehkä yhteinen kulttuuriperintö?

Public domainissa olevat teokset ovat ihmiskunnan yhteistä kulttuuriperintöä. Näiden teosten tekijät ovat kuolleet ajat sitten; he ja heidän perillisensä ovat saaneet nauttia teosten tuotosta sovitun ajan. Suomessa public domainiin kuuluvat esimerkiksi Aleksis Kiven, Eino Leinon, Johannes Linnankosken, Oskar Merikannon ja Akseli Gallen-Kallelan teokset, mutta aina ei ole helppo selvittää, mitkä teokset siihen kuuluvat ja mitkä eivät. 

Yhdysvalloissa kysymys on polttava, koska suoja-aikoja koskevat säännökset ovat usein epämääräisiä ja poikkeavat kansainvälisestä käytännöstä. Esimerkiksi ennen vuotta 1972 tehtyjen äänitteiden suojasta ei ole säädetty liittovaltion lailla, vaan osavaltojen lailla ja ”common lawilla”. Tämä merkitsee sitä, että jopa sata vuotta vanha äänite saattaa olla suojattu, mutta kukaan ei tiedä sen omistajaa.

Public domain on kuin luonnonsuojelualue, josta on helppo lohkoa paljoja yksityisille omistajille. Euroopassakin public domainista on leikattu suuria viipaleita lainsäädännön muutoksilla, viimeksi pidentämällä äänitteiden suoja-aika 50 vuodesta 70 vuoteen. Omituisin leikkaus on EU:n direktiiviin perustuva ja Suomenkin tekijänoikeuslaista löytyvä säännös, jonka mukaan vapaan mutta aikaisemmin julkaisemattoman teoksen julkaisija voi eräissä tapauksissa saada siihen uusia oikeuksia, joita ei tarvitse edes rekisteröidä mihinkään. Tällaisiin public domainin loukkauksiin Copyright week haluaa kiinnittää huomiota.

Tekijänoikeuden vuosi 2013

Tekijänoikeudesta on tullut niin mielenkiintoista, että alan kehitystä voi seurata kuin jännittävää tv-sarjaa. Joka jaksossa tapahtuu jotakin uutta. Suomessa tekijänoikeuslain muutoksia ajanut kansalaisaloite pääsi eduskuntaan, ja loppuvuodesta EU:n komissio julkisti avoimen kyselyn tekijänoikeuden muutostarpeista. Se löytyy komission verkkosivuilta.  

Tähän saakka EU:n tekijänoikeusdirektiivit on valmisteltu suppeissa piireissä ja tuloksia on usein kritisoitu. Nyt eurovaalien alla komissio pyytää ehdotuksia niin tekijöiltä, tuottajilta kuin loppukäyttäjiltäkin – siis keneltä tahansa. Kyselylomakkeessa on 36 sivua ja 80 kysymystä. Se on julkaistu vain englanniksi, mutta vastauksia voi lähettää millä tahansa unionin virallisista kielistä. Kaikkiin kysymyksiin ei tarvitse vastata. Kysely sulkeutuu viides helmikuuta. 

Maailmalla on muutenkin tapahtunut asioita, jotka kertovat että tekijänoikeuden alalla on löydetty uudenlaisia myönteisiä ratkaisuja. Spotify ja muut streaming-palvelut ovat vakiinnuttaneet asemansa musiikin jakelussa ja kääntäneet äänilevyteollisuuden pitkään jatkuneen alamäen nousuun. Alankomaissa tehty tutkimus kertoo, että piratismi on vähentynyt dramaattisesti sitä mukaa kun lailliset verkkopalvelut ovat yleistyneet. 

Musiikin ja elokuvan alalla digitaalinen jakelu on jo syrjäyttänyt vanhat formaatit. Kirjallisuuden alalla sähkökirja on vasta tekemässä tuloaan. Google Booksin yritykset perustaa maailman suurin sähköisten kirjojen kauppa takeltelevat amerikkalaisissa tuomioistuimissa, mutta monet Euroopan maat ovat ottaneet haasteen vastaan. Vuoden mielenkiintoisin uutinen oli Ranskan ja Norjan ilmoitus, että ne digitoivat kaikki 1900-luvulla julkaistut kirjat. Ranskassa tavoitteena on, että kaikki ranskankieliset kirjat ovat pysyvästi ostettavissa e-kirjoina. Norjassa palvelu on jo alkanut. Kaikkiaan 250 000 norjankielistä kirjaa tulee olemaan kansalaisten ilmaiseksi lainattavissa verkossa. 

Tarkoitukseni on ottaa sekä Ranskan ReLire että Norjan Bokhylla myöhemmin lähempään tarkasteluun. Tässä voi kuitenkin todeta, että molempien takana on innovatiivinen tekijänoikeudellinen ratkaisu, laajennettu sopimuslisenssi, josta on sovittu hyvässä yhteystyössä tekijöiden, kustantajien ja valtiovallan kesken. Kaikki näissä maissa 1900-luvulla julkaistut loppuunmyydyt kirjat voidaan nyt julkaista yhdessä sovittua korvausta vastaan uudelleen sähköisessä muodossa. Ranskassa laskun maksavat e-kirjojen ostajat, Norjassa kulttuuriministeriö. Molemmissa maissa digitoinnista vastaa kansalliskirjasto.

EU on tähän saakka suhtautunut kielteisesti laajennetun sopimuslisenssin käyttöön. Sen on pelätty rajoittavat oikeudenomistajien yksinoikeutta, mutta tilanne saattaa muuttua, kun Ranskakin on ottanut sen käyttöön. Laajennettu sopimuslisenssi ei ole täysin tuntematon meilläkään. Vastaavaa menettelyä käytetään, kun radio- ja televisioyhtiöt sopivat Teoston kanssa musiikin lähettämisestä ohjelmissaan. Kaikkea musiikkia voi soittaa, kaikki sävellykset maksavat yhtä paljon. Viime marraskuussa vastaava uudistus tuli voimaan myös televisioyhtiöiden ja lehtikustantajien arkistojen käytön suhteen. Lainmuutos helpottaa arkistojen julkaisemista verkossa, kun käytöstä ei tarvitse sopia erikseen tuhansien oikeudenomistajien kanssa. Sen enempää Yleisradio kuin suuret lehtikustantajat eivät ole vielä kertoneet, miten ne aikovat arkistojaan avata.

 

Norjan Bokhyllan tapainen kansallinen digitaalinen kirjasto ei olisi nykyisen tekijänoikeuslakimme mukaan Suomessa mahdollinen, vaikka rahat löytyisivätkin. Itse asiassa kaiken 1900-luvulla julkaistun suomalaisen kirjallisuuden julkaiseminen sähköisessä muodossa tulisi varmasti halvemmaksi kuin Helsinkiin suunniteltu irja.

Hyvitysmaksu ei muutu vuonna 2014

Olen tällä palstalla seurannut viime vuosina yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun kehitystä. Hyvitysmaksu peritään eräistä kopiointiin soveltuvista laitteista, esimerkiksi tallentavista digibokseista, korvauksena vahingosta, jota laitteiden käytön oletetaan aiheuttavan tekijöille ja tuottajille.

 

Oma kiinnostukseni aiheeseen on lähinnä teoreettista. Eräät oikeusoppineet ovat kuvanneet järjestelmää ”syvästi irrationaalisesti”, koska kopioinnista aiheutuvien hyötyjen ja haittojen arvioiminen on osoittautunut hankalaksi. Tekniikan kehityksen myötä on tullut vaikeaksi ratkaista, millaisista laitteista hyvitysmaksu tulisi periä. EU:n tuomioistuimessa on vireillä tätä koskevia oikeusjuttuja. Suomen kulttuuriministeriö on usean vuoden ajan luvannut järjestelmään pikaisia muutoksia ja teettänyt selvityksiä, jotka eivät ole johtaneet konkreettisiin tuloksiin.

Joulukuun 13. valtioneuvosto vahvisti asetuksen, jonka mukaan hyvitysmaksut säilyvät vuonna 2014 ennallaan. Maksuja peritään entiseen tapaan esimerkiksi mp3-soittimista ja digibokseista, mutta ei tietokoneista, tableteista tai matkapuhelimista, kuten on ehdotettu  – ei myöskään skannereista ja printtereistä, jotka eräissä EU-maissa kuuluvat maksun piiriin.

Nykyisessä tilanteessa hyvitysmaksun säilyttäminen ennallaan oli varmasti järkevä vaihtoehto. Kerätyt rahathan menevät sinänsä hyviin tarkoituksiin. Työryhmien asettaminen tuskin kuitenkaan johtaa mihinkään – tarvittaisiin uutta näkemystä. Ei pidä välttämättä vain vedota EU:n direktiiviin, koska sitäkin tullaan uudistamaan. Olisi hyvä, jos lopultakin päästäisiin arvioimaan myös kopioinnin taloudellisia vaikutuksia – tästä ei Suomessa ole tehty vakavasti otettavaa tutkimusta.

Miksi vanhat Aku Ankat ovat verkossa, mutta Hesarit eivät?

Kaikki Ankka-fanit ovat varmaankin jo huomanneet, että vanhat Aku Ankan numerot vuodesta 1951 alkaen ovat nykyisin luettavissaverkossa. Pientä kuukausimaksua vastaan luettavaksi on nyt saatu satatuhatta (!) sivua vanhoja Akkareita. Aplodeja Sanoma-yhtiölle.

Mutta jos vanhat Aku Ankat ovat verkossa, miksi sinne ei ole saatu vanhoja Helsingin Sanomien numeroita? Olisi hienoa selata Karin piirroksia tai tarkistaa, millainen Erkon ja Kekkosen välinen riita oli. Helsingin Sanomien uudet numerot ovat saatavissa nettitilauksena, mutta historiallinen ulottuvuus puuttuu.

En tiedä, onko Sanomatalossa suunnitelmia vanhojen Hesareiden julkaisemiseksi verkossa. Kaikkien Helsingin Sanomien numeroiden yhteenlaskettu sivumäärä on monta kertaa suurempi kuin Aku Ankkojen. Ehkä hanke ei olisi kannattava. Mutta vanhojen sanomalehtien julkaisemiseen liittyy myös tekijänoikeudellisia ongelmia. Aku Ankkojen oikeudet voi saada yhdestä paikasta, Disney-yhtiöltä. Sen sijaan Sanomat eivät pääsääntöisesti omista Helsingin Sanomien vanhojen numeroiden verkko-oikeuksia. Ne kuuluvat tuhansille toimittajille, avustajille ja kuvaajille. Tekijänoikeuslain mukaan kustantajalle kuuluvat vain ne oikeudet, joiden luovutuksesta on sovittu. Kun Internetiä ei aikaisemmin ollut olemassa, siihen liittyvistä oikeuksista ei voitu sopia, vaan ne ovat jääneet tekijöille. Jokainen ymmärtää, että jos lehtiyhtiön on ensin solmittava uudet sopimukset kaikkien niiden tuhansien tekijöiden kanssa, jotka ovat avustaneet lehteä viimeisten 70 vuoden aikana, hanke ei ole käytännössä mahdollinen. Uusista verkko-oikeuksista sovitaan työehtosopimuksissa, mutta järjestöt eivät voi sopia taannehtivasti jäsentensä perikuntien tai ei-jäsenten puolesta.

Nyt tilanne saattaa muuttua, sillä eduskunta hyväksyi kuukausi sitten lain tekijänoikeuslain muuttamisesta. Uusi laki ehti jo tulla voimaan 15. marraskuuta. Lain 25g §:n otsikkona on ”Arkistoidun ohjelman ja lehden uudelleen käyttäminen”, ja sen mukaan ”Lehtikustantaja saa sopimuslisenssin nojalla, siten kuin 26 §:ssä säädetään, valmistaa teoksesta kappaleen ja käyttää sitä yleisölle välittämiseen, jos teos sisältyy lehtikustantajan ennen 1 päivää tammikuuta 1999 julkaisemaan sanoma- tai aikakauslehteen.” Yleisölle välittäminen on tässä ennen kaikkea teosten julkaisemista verkossa. Viittaus 26 §:ään tarkoittaa, että kustantajalla on ennen julkaisua oltava asiasta sopimus lukuisia tekijöitä edustavan järjestön, esimerkiksi Kopioston kanssa.

Vastaava säännös koskee radio- ja televisioyhtiöitä. Lehtien kustantajan ja tv-yhtiöden ei tarvitse hankkia vanhan aineistonsa verkko-oikeuksia yksilöllisesti, vaan asioista voidaan sopia kollektiivisesti. Järjestelyä kutsutaan ”laajennetuksi sopimuslisenssiksi”. Tekijöillä on oikeus saada korvaus teostensa käytöstä. Jos joku ei ehdottomasti halua vanhojen teostensa uudelleenjulkaisua, hänellä on oikeus kieltää se. Jos tämä kuulostaa monimutkaiselta, sama käytäntö on jo vuosikymmeniä ollut voimassa musiikin radiolähetysten osalta: Teostolla on oikeus solmia sopimuksia radiolähetyksistä myös sellaisten säveltäjien osalta, jotka eivät ole Teoston asiakkaita. Säveltäjillä on oikeus kieltää radiointi, mutta tietääkseni kukaan ei Suomessa ole koskaan käyttänyt kielto-oikeutta.

Nyt voimaan tulleet uudet pykälät on rajattu erittäin ahtaasti. Laajennettua sopimuslisenssiä voi hyödyntää ainoastaan aineiston alun perin tuottanut lehtiyhtiö tai radio- ja televisioyhtiö. Se ei koske kirjojen kustantajia. Jos julkaisijaa ei enää ole olemassa, kukaan muu ei voi aineistoa julkaista, vaikka solmisikin sopimuksen Kopioston kanssa. Kirjastot eivät uusien säännösten perusteella voi ryhtyä julkaisemaan vanhaa aineistoa netissä. Lainmuutos ei mitenkään auta kansallisen digitaalisen kirjaston kehittämistä. Viipurin Sanomia on turha odottaa. Nähtäväksi jää, miten nopeasti sopimuksia Kopioston kanssa alkaa syntyä ja missä laajuudessa lehtitalot todella ryhtyvät avaamaan arkistojaan nettiin.

Laajennettu sopimuslisenssi

Radio- ja televisioarkistoja koskeva laajennettu sopimuslisenssi oli Suomessa valmisteilla jo vuonna 2002. Asiasta oli hallituksen esitys, mutta kustantajien lobbarit kaatoivat sen eduskunnassa. Muissa pohjoismaissa järjestely on ollut voimassa jo pitkään. EU:ssa laajennettua sopimuslisenssiä on kuitenkin vastustettu. Jarrutuksen takana ovat olleet suuret kansainväliset tuotantoyhtiöt, jotka uskovat pystyvänsä omin voimin neuvottelemaan edullisempia sopimuksia. Nyt suomalaiset lehtikustantajatkin ovat huomanneet, ettei nettipalveluita synny ilman lainmuutoksia.

Internetin kehitys on osoittanut, että jos verkossa pystytään tarjoamaan kohtuuhintaan suuria aineistomääriä, tästä voi syntyä uutta liiketoimintaa, joka hyödyttää palvelun tarjoajia, tekijöitä ja yleisöä. Google Books ja Spotify ovat hyviä esimerkkejä. Vaikka niiden toimintaan liittyy ongelmia, ne ovat luoneet liiketoimintaa aineistosta, joka olisi muuten täysin kuollutta. Tuoreet raportit kertovat, että musiikin piratismi on dramaattisesti vähentynyt kaikkialla, missä Spotifyn kaltaiset lailliset ja helposti käytettävät streaming-palvelut ovat yleistyneet.

Uuden lainsäädännön tarve tunnustetaan laajalti. Wolters Kluwer on tunnettu hollantilainen oikeustieteellisen kirjallisuuden kustantaja. Monien kustantajien tavoin yhtiö ylläpitää blogia, jolla ilmestyy juttuja alan ajankohtaisista kysymyksistä. Kuukausi sitten blogissa kysyttiin, kuinka moni uskoo, että EU:n vastustama laajennettu sopimuslisenssi (extended collective licensing, ECL) olisi paras tapa ratkaista massadigitointiin liittyvät tekijänoikeudelliset ongelmat. Kyselyyn vastasi 2076 lukijaa, joista 96 % kannatti laajennettua sopimuslisenssiä.

Tällaisia verkkokyselyitä ei kannata ottaa liian vakavasti. Kuka tahansa voi vastata, äänestäjät valikoituvat sattumanvaraisesti. Kluwerin verkkosivuilla tuskin kuitenkaan käy muita kuin lukijoita, jotka jo tuntevat eurooppalaista lainsäädäntöä. Kustantajan edustajat toteavatkin, että vastaajien suuri määrä ja lähes yksimielinen näkemys vaikuttavat varmasti myös päättäjiin. Isossa-Britanniassa ja Unkarissa laajennettu sopimuslisenssi on jo toteutettu. Saksassa on vireillä vastaavanlainen, Suomen ratkaisua huomattavasti laajempi uudistus. Kluwerissa ei tiedetä, että Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa on ollut laajennettu sopimuslisenssi jo useita vuosia ja siitä on saatu hyviä kokemuksia.

Kun uusi europarlamentti kohta aloittaa toimintansa ja Suomikin on astunut mukaan ECL-rintamaan, pohjoismaiden kannattaisi ryhtyä ajamaan EU:n laajuista sopimuslisenssiä komission ohjelmaan. Ilman EU-lainsäädäntöä ratkaisut jäävät kansallisiksi, emmekä me suomalaiset koskaan pääse lukemaan verkosta vanhoja ruotsalaisia sanomalehtiä, vaikka molemmissa maissa olisikin omat sopimuslisenssijärjestelyt.

Palataan lopuksi vielä Ankkoihin. Niille, jotka ovat jo tilanneet Ankkalataamon katseluoikeudet, voi suositella oheislukemiseksi PaTrick Bahnersin uutta tutkimusta Entenhausen. Die ganze Wahrheit. Kirjasta selviää muun muassa, miksi Aku Ankalla on ollut vuosien mittaan useita erilaisia maapalloja.